lauantai 27. syyskuuta 2014

Suo. Ei kuokkaa, ei Jussia

Suo on suomalaisen syntykoti. Suosta me olemme nousseet karmeasti karjahdellen, ja suohon me uppoamme kaiken pyristelymme lopuksi. Turve on ravinnut mieltämme ja kehoamme aina siitä lähtien, kun jääkausi lopetti maiseman murjomisen ja otti ritolat. Suosta syntynyt suomalainen keksi suokonttaamisen ja pian sen jälkeen suojuoksun. Oli suopikajuoksu, suoestejuoksu, kolmen sadan aidat ja maraton.
Pitkospuut keksittiin vasta sen jälkeen, kun hämminki alati suolle katoavista marjastajista antoi tilaa luovalle mielelle. Joku sen sitten äkkäsi: tehdään puusta polku halki suon. No, eihän se estänyt marjastajia uppoamasta suohon, mutta etsijöillä ainakin oli kuivemmat kintut.

Pitkospuut vievät halki Torronsuon, pitkospuita riittää Patvinsuolla. Ne houkuttavat astumaan, etenemään seuraavalle lankulle, ja seuraavalle.

Vieressä on kuva Torronsuolta keväällä lumien sulettua. Vettä on runsaasti, mutta pitkospuut turvaavat patikoitsijoiden kintut. Kuvassa on myös pitkospuihin totaalisesti hurahtanut koira, jonka rakkaus pitkospuihin häviää vain sen rakkaudelle eväsreppuihin.

Suon tuoksut ovat muhevia ja rehellisiä. Suo ei yritä olla mitään muuta, kuin suo. Sammaleet, suopursut ja lahoava kasvisto täyttävät ilman happamilla röyhtäisyillä. Ja itikoilla. Vesi ja itikat houkuttavat paikalle kaikenlaista pikkuista ja suurempaakin elävää: on sammakkoa, sisiliskoa, käärmettä, koppakuoriaista, sittiäistä, tirppalintua ja räähkäpöllöä. Mikäs sen hienompaa, kuin yhyttää kurkiparvi suolla. Tai joutsenia muuttopuuhissa. Tai jumalaton revohka kyykäärmeitä pitkospuiden vierellä tuimasti tuijottamassa. Näin tapahtui kesäisellä Patvinsuolla. Valitettavasti siitä ei ole kuvaa, koska piti napata tuo pitkospuita rakastava koira kainaloon ja tiivistää askelten tahtia.







lauantai 20. syyskuuta 2014

Koli,korkeuseroja ja niittyjä

Kolin huipulle kavutessa virtaa hiki, ja sehän on paikallisten hyttysten, paarmojen ja muiden itikoiden mieleen. Seisahdu siinä sitten hikeä pyyhkimään, takkia avaamaan, saati sitten vaatetusta keventämään, kun jo on kimpussa ties  mitä sittiäisiä valmiina ottamaan verinäytteitä enemmän, kuin sen yhden putkellisen!

Noo, viisaat insinöörit ovat kilvan kehiteleet hyttysmyrkkyjä, joista osa jopa toimii. Omalle vastuulle jää vain muistaminen: että muistaa ostaa sitä kaupasta, että muistaa pakata sen matkalle mukaan, että muistaa majapaikassa sujauttaa sen reppuun.

Hienointa Kolissa on sen lempeä ehdottomuus: tässä on aivan helv...ylämäki,  mutta jos kipuat sen, olet todellakin lähempänä taivasta. Tässä on kiperä kivikko, mutta jos selviät siitä, saat omaksesi kaiken, mitä kivikolla kirosit. Ynnä vääntyneen polven ja murtumille nauravat ukkovarpaat.

Kolin vaarojen kainaloissa on reheviä niittyjä, kaskikoivikoita ja ahoja. Ne ovat suorastaan hempeitä vaarojen kallioisen mahtavuuden keskellä. Ne ovat kuin Suomi-elokuvan heinänteko kohtauksesta, jossa aurinko paistaa, paarmat surisevat ja suomen suvi on parahimmillaan. Muiden muassa Ikolanaholta, Lakkalasta ja Ylä-Murhilta löytyvät myös nuotiopaikat, jolloin niittyjen rehevyyttä voi jäädä ihailemaan pidemmäksikin aikaa.

Kolin maastossa on paljon kulkijoita, sillä Koli houkuttelee niin suomalaisia, kuin ulkomaan eläviäkin. Suosituimmat polut viekoittelevat helppokulkuisuudellaan. Ne ovat leveitä, helposti astuttavia ja loogisesti kulkevia. Vasta sitten, kun aloitetaan nousut vaikkapa Mäkrälle tai Jauholanvaaralle, polku kapenee, juurakoituu ja siis muuttuu oikeaksi metsäpoluksi. Ja juuri siinä kohdin, aivan hirmuisen ylämäen juurella, vaanivat ne itikkalaumat,jotka sitten verenhimoisina seuraavat kulkijaa vaaran huipulle. Ne piinaavat jokaisen hengähdystauon aikana, ne tähtäävät paljaalle iholle uskomattomalla tarkkuudella ja tarmolla, ja imevät uhrinsa rutikuivaksi muutamassa minuutissa, ellei peräti sekunneissa. Vasta vaaran huipulla armollinen tuuli Pieliseltä puhaltaa ne kaikki kurjat takaisin vaaran juurelle odottamaan seuraavaa uhria. Ei todellakaan kannata unohtaa hyttysmyrkkyä repusta!


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Jaa mikä ihmeen Camino??

Nonniin... oudot asiat ovat outoja. Eikö olekkin outoa, että joku päättää kävellä halki pohjoisen Espanjan.. ja sitten vielä tekeekin sen! Jaa mikä ihmeen Camino? No se on se, joka saa kymmenet tuhannet ihmiset ympäri maailmaa heittämään repun selkäänsä ja taivaltamaan säässä kuin säässä hillittömiä mäkiä ylös ja alas, nukkumaan kitisevissä kerrossängyissä keskellä ilmestyskirjamaista kuorsausta ja puhkomaan kantapään rakkoja lähes puhtaalla hakaneulalla.

Minä olen hulluna Caminoon. Olen kävellyt sen perinteisen "Ranskalaisen" Caminon Jean-Saint-Pied-de-Portista Santiago de Compostelaan. Olen kävellyt Camino del Nortea 300 kilometriä päästäkseni Santiagoon, ja kahdesti Portugalin Portosta pitkin Camino Portuguesia Santiagoon. Kammottava oli vuosi 2010, kun Islannin tuhkapilvi esti Caminolle pääsyn...muistan sen joka kerta, kun syön Skyriä!

Kun palasin intoa tihkuen ensimmäiseltä Caminoltani, sain kuulla tooosi kartalla olevia kysymyksiä kävelystäni: pääsinkö edes koskaan suihkuun? Oliko susista ja karhuista haittaa? Kuinka kuljin siinä välillä (?), bussilla vai taksilla? Ja niin moni halusi tietää: miksi? No siksi, koska kaikista epäilyistäni huolimatta se oli mahdolllista, koska maisemat siellä olivat mahtavia, koska tavalliset espanjalaiset olivat kovin ystävällisiä ja koska he tekevät mahtavaa punaviiniä.

Jokaisella Caminolla köpöttävällä on oma syynsä vaeltamiseen. Caminohan on tuhatvuotinen pyhiinvaellusreitti, joka on tavattoman tärkeä katolisille. Vaelluksen päätepisteessä Santiago de Compostelassa vaeltaja saa todistuksen, joka takaa hänelle pääsyn taivaaseen. Tai ainakin hetken synnittömyyden...itselläni se ainakin on aina ollut vain hetken synnittömyys... Monet vaeltavat juurikin uskonnollisista syistä. Ja se onkin tavallaan helppoa, sillä Camino kulkee kirkolta kirkolle. Sitten olemme me muut, jotka vaellamme kuka mistäkin syystä: urheiluhengessä, kulttuurin takia, sisäisen ahdistuksen takia, tai kun äiti käski.

Näitä Caminoa koskevia kysymyksiä on paljon, ja ne ovat kaikki kiinnostavia. Moneen kysymykseen on monta vastausta, eikä mikään niistä ole ainoa oikea. Jotta Caminon pohtiminen saisi ansaitsemansa tilan, aion lähitulevaisuudessa perustaa tähän blogiin uuden sivun, jossa pohditaan näitä usein kysyttyjä kysymyksiä (=UKK). Tuskin maltan odottaa!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Rakko. Uhka vai mahdollisuus?

Tunnen ihmisiä, jotka eivät ikinä ole saaneet rakkoa kinttuihinsa.... ei vaiskaan, en tunne. Rakkoja tuppaa tulemaan, kun kengät eivät istu oikein, ovat liian tiukat tai liian löysät. Rakkoja tulee, kun sukka kostuu, eikä enää suojaa jalkapoloista. Rakkoja tulee, kun kenkään on eksynyt minimaalinen kivi, jota ei ole viitsinyt ottaa pois. Rakkoja nousee jalkoihin, joiden ylläpito-huolto on jäänyt väliin.

Jalkojen ylläpito-huolto koostuu rasvauksesta. Siviilissä jalat rasvataan aina pesun jälkeen, Caminolla vähintään kahdesti päivässä. Alberguen aamuhämärässä jokainen (?) vaeltaja uhraa minuutin tai kaksi rasvaamalla kinttunsa ennen sukkien jalkaan vetämistä. Rasvaa käytetään myös suihkun jälkeen, ja itse lotraan vielä rasvan kanssa ennen jalkojen työntämistä makuupussiin. Pehmeä, joustava iho ei rakkoonnu niin helpolla ja ennen kaikkea rakkojen hoitaminen on paljon helpompaa.

Jos kävelet tuntitolkulla, oli se sitten Kuhmoisten Isojärvellä tai Navarran viinivainioilla, sinun olisi hyvä tuuletella jalkojasi ainakin pidemmillä tauoilla. Istahda alas, riisu kenkäsi ja sukkasi. Anna varpaiden nauttia raikkaasta ilmasta, ehkä  jopa auringon paisteesta. Jos taivalta on vielä runsaasti jäljellä, vaihda kuivat sukat ja mahdollisesti myös pohjalliset. Tämän jälkeen kävelet kuin uusilla jaloilla! Ja jos joku väittää, ettei kenkiä saa riisua, koska ne eivät enää mahdu takaisin jalkoihin, kävelee hän ainakin kaksi numeroa liian pienillä kengillä!

Kivi kengässä, ryppy sukassa, väärin solmitut kengännauhat tai hankaava laastari. Siinä asioita, joista vaaniva rakko pitää. Jos sinulla on tuntemuksia jaloissasi, tarkasta tilanne heti. Aikailu vain pahentaa tilannetta!

Omat ongelmansa voivat järjestää kynnet. Jos ne ovat liian lyhyet, ne eivät suojaa varpaiden päitä. Jos ne ovat liian pitkät, ne joutuvat puristuksiin, takertuvat sukkiin ja voivat hangata ihon rikki. Jos ne ovat väärin leikatut, saattavat ne jopa painua varpaan sisään. Tai vähintäänkin repiä viereisen varpaan ihoa. Pahimmillaan kynsi mustuu, kuolee ja putoaa pois. Terve menoa vaan! Kävelysi on yhtä kynttä kevyempää. Älä siis väheksy noiden vartalosi ääripäässä olevien osasten huoltoa, vaan katso niitä päivittäin sillä silmällä.

Syntyneet rakot vaativat toimenpiteitä. Rakko puhkaistaan ehjän ihon kautta puhtaalla neulalla (tulitikut + hakaneula). Nesteen pitää päästä poistumaan mahdollisimman tarkkaan, ennenkuin lätkäiset rakon päälle Compeed-laastarin. Sen huolelliseen laittamiseen kannattaa uhrata aikaa, sillä parhaimmillaan se pysyy paikoillaan parikin päivää. Rakko on aikansa kipeä, mutta se on suojassa pehmeän laastarin alla ja ajan myötä kipukin hellittää. Compeed vaihdetaan tarvittaessa.

Rakkoja voi myös ehkäistä, jos on ennalta tiedossa jalkojen arat paikat. Pätkä kiinnelaastaria herkkään kohtaan ennen kävelyä voi hyvinkin pitää rakon loitolla!

Ovatko rakot siis uhka vai mahdollisuus? Epäilemättä ne ovat uhka. Ne uhkaavat rentoa, leppoista kävelyä. Ne uhkaavat kivulla ja epämukavuudella.
Ovatko ne mahdollisuus? No mutta tottahan toki! Mahdollisuus tutustua jalkojen ihon mielenkiintoiseen rakenteeseen, mahdollisuus ylittää oma sietokyky rakkojen puhkaisussa ja ennenkaikkea mahdollisuus kertoa suuremmoisia, joskin paikoin ällöttäviä selviytymistarinoita.
No pain, no glory!




maanantai 8. syyskuuta 2014

Kävelystä...noin yleensä

Kävellessä ajatus lepää. Sen ei tarvitse tuskailla, koska jalat ajatusten alla jo tuskailevat...tai tulevat pian tuskailemaan. Jalat, nuo ritareista viimeiset. Jalat, nuo kadonneen maailman herrasmiehet. Jalat, joiden varaan me elämämme perustamme. Ja tämän kaiken älyää vasta sitten, kun nuo ritareista viimeiset eivät enää pelitä.

Ja miten päädyin näihin loistaviin ja ainutlaatuisiin ajatuksiin? Kävelemällä tietenkin. Olen kävellyt yli Pyreneiden. Olen kävellyt Atlantin ja Biskajan lahden rannoilla. Olen kuluttanut kenkiäni Kolin kallioilla ja Usmin soilla. Puhumattakaan Madeiran levadoista, tai Azorien hortensioiden ja kuumien lähteiden viitoittamista poluista.

Camino de Santiago mäkineen, metsineen ja eksyttävine kaupunkeineen on tullut sen verran tutuksi, että sinne pitää aina päästä uudelleen... hankkimaan rakkoja, nääntymään helteeseen, etsimään sopivaa puskaa hädän hetkellä.

Parasta kävelyssä on lähteminen, toiseksi parasta perille pääseminen. Mikään ei voita repun selkään heittämisen tunnetta, paitsi päivän päätteeksi repusta luopuminen. Hienoa on myös kävelyn suunnitteleminen, varsinkin kun sen voi tehdä kotisohvalla netin, karttojen ja viinilasin ääressä.