lauantai 29. marraskuuta 2014

Madeira osa 2. Madeiran katolla

Madeiralla on metsiä, levada-polkuja, rannikkoa ja vuoria. Tälläkertaa suuntaamme vuorille,  kuninkaan tielle, vaativalle, mutta myös antoisalle reitille. Jalkavammaiset älkööt vaivautuko!

Reitti kulkee kahden vuorenhuipun välillä: Pico Arierolta Pico Ruivolle, ja takaisin. Pico Arierolle ei ole bussiyhteyttä, joten aja sinne sillä vuokraamallasi koslalla, tai taksilla. Madeiralla on yleistä, että taksin kanssa voi sopia myös ajan, jolloin taksi hakee vaeltajan sovitusta paikasta pois. Käytä sitä hyväksesi.
 Arvioitu edestakainen kävely vie liki kuusi tuntia. Talvella reitti on ymmärrettävästi suljettu, sillä se on liukkaalla hengenvaarallinen. En lähtisi sille myöskään sumussa tai sateessa. Kauniilla säällä se salpaa hengen, sekä maisemiensa, että kiperien ylämäkiensä takia.


Pico Arieiron huipulla on ravintola...tai ehkä rehellisemmin, kahvila. Se on aivan sikahienolla paikalla, ja sen katveesta lähtee kivetty polku kohti seikkailua. Varaa mukaasi riittävästi vettä, purtavaa ja toimiva taskulamppu. Ja jos unohdat kameran, potkit itseäsi takaraivoon useammankin kerran...









Jos klikkaat kuvan isommaksi, näet polut, näet rinteet ja näet miksi haluat tälle taipaleelle.











Reitin alkupäässä on näköalapaikka Miradouro Ninho da Manta. Monille riittää jo nämä maisemat, ja tämä elämys. Eikä ihme!
Vaan riittääkö se meille? Ei aivan, joten rohkeasti eteenpäin!










Hankalimpiin paikkoihin on ystävällisesti rakennettu portaikkoja. Kaikki kunnia niiden rakentajille, hurjapäille...













Ihan kiva, että myös kaiteita on olemassa, tosin niitä ei toki ole ihan joka paikassa. Tässä kohdin on hyvä huomioida, että palatessasi samaa reittiä tämä kaikki on ylämäkeä. Tällä patikoitsijalla on oikeaoppisesti lätsä päässään. Sitä ei sovi unohtaa pilvien yläpuolella.









Matkan edetessä edessä on kaksi vaihtoehtoista reittiä: toinen kohoaa kiperää polua korkeuksiin, toinen kulkee viiden tunnelin kautta tasasempaa reittiä. Osa tunneleista on pitkiä ja niissä on mutkia: et selviä ilman taskulamppua.
Molemmilla reiteillä riittää maisemia, toinen ei ole toista huonompi. Molempia seuraten päädyt Pico Ruivolle.









Pico Ruivolla on niinikään kahvila, ja se tulee tarpeeseen! Kahvilalta johta polku vielä ylemmäksi, aivan Pico Ruivon huipun tuntumaan.

Kun laskeudut sieltä, on aika kulkea sama polku vastakkaiseen suuntaan. Kaikki, mikä oli ylämäkeä,on nyt leppoisaa alamäkeä, ja kaikki, mikä tuntui niin helpolta, on nyt tuskaista nousua.

Tämä reitti vaatii kuntoa ja sinnikkyyttä. Varaa riittävästi aikaa, ja lähde polulle vain turvallisella kelillä.

(  Madeira osa 1   )










keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kaamokselle kampoihin

Ainakin yksi lukija blogillani todistettavasti on, sillä hän on toivonut blogistani piristystä kaamosaikaan. Kyllä! Hän reippaasti kirjoitti toivomuksensa tuossa sivussa olevaan yhteydenotto täpläykseen. Siitä viesti kiiri ääntä nopeammin sähköpostiini ja sitä kautta tietoisuuteeni. Oikein toimittu, ystävä hyvä!

En minä osaa ketään piristää.

Piristämisen sijaan laitan tähän muutaman kuvan, jotko joko piristävät tai sitten eivät.







Tämä kuva se vasta piristävä onkin. Oiva esimerkki prahalaisten tavasta piristyä. Tuo koni ei kyllä kovin pirtsakalta näytä... ilonpilaaja!








Jos prahalaiset hevoset ovatkin piristämättömiä, niin talot siellä tekevät kyllä parhaansa. Pistävät vaikka valssiksi piristääkseen ihmispoloja. Onko se oikeasti piristävää? Jo tokkiinsa! Talojen nimet ovat oikein piristävästi Fred ja Ginger.










Tämä patsas se vasta piristääkin! Ai että!




Tämä kerrostalon parkkipaikka piristää ainakin osaa paikalle autonsa jättäneistä. Osaatko arvata keitä?










Osaako jo teistä tsekkiä? Minua piristäisi kovasti, jos saisin tästä suomennoksen. Oletettavasti lapussa varoitetaan Moldausta. Siis tulvivasta joesta.









Ja kappas! Niinpä tuo tulviikin! Piristävääkö? Ehkä joidenkin mielestä.




Ja lopuksi äärimmäiseksi piristykseksi: kuva iloisesta koiranpennusta!

(kuva: Kennel Babblers)






                                                               


                                                                                            
                                                                                                                                                                                                                                                                            

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Camino Portugues...1. päivä

Camino de Santiago lähtee Portugalissa Lissabonista. Sieltä käveltävää Santiago de Compostelaan on 620 km. Todellisuudessa suurin osa kävelijöistä Portugalin Caminolla aloittaa taivalluksensa Portosta, jolloin matkaa Santiago de Compostelaan on sopuisat 250 kilometriä.

Tarpeellisen ja luetun opaskirjan tällekkin reitille on laatinut John Brierley, Caminoguides. Kts linkit!


Usein kysytään sopivinta ajankohtaa Caminon kävelemiselle. Olen kävellyt Portosta Santiagoon keväällä huhti-toukokuussa. Silloin satoi melkein joka päivä. Ei ollut kylmä, mutta oli märkää.
Olen kävellyt saman reitin myös syyskuun alussa, jolloin taival taittui yli 30 asteen helteessä. Kumpi oli parempi? nooo, kyllä se helle oli kuitenkin mukavampi...


Ensimmäisellä reissulla tälle Caminolle lentomatka suuntasi Helsingistä Barcelonaan, ja sieltä puolen yön aikaan Portoon. Silloin oli fiksua viettää yksi päivä Portossa ennen repun heittämistä selkään. Siis ihan jo aikaeron takia...jetlag, nääs.




Toisella kerralla, syyskuussa, lento Portoon oli Pariisin kautta, ja perillä oltiin jo puolelta päivin. Se oli aikas hyvä aikataulu. Kannattaa tutkailla erilaisia lentoyhdistelmiä, sillä ainakaan vielä Helsingistä ei ole suoraa lentoa Portoon.


Porto on Portugalin kehto, senhän sanoo jo nimikin. Se on täynnä ihmisiä, ylämäkiä, riemastuttavia rakennuksia ja salaperäisiä kujia. Jos aikataulu antaa myöten, kannattaa Portossa viettää ainakin se yksi päivä ja leikkiä ihan tavallista turistia.
Sè Catedral kohoaa kaupungin ylle ja sieltä voipi hakea vaeltajanpassiinsa ensimmäisen leiman. Ja jos ei ole koko passia, sieltä sen saa lunastettua eurolla, parilla.


Portosta Camino kulkee kahta vaihtoehtoista reittiä. Toinen kulkee sisämaassa, enkä valitettavasti voi kertoa siitä juuri muuta, kuin että se seurailee kaupungin katuja ja tienvarsia... molemmilla kerroilla olen näet valinnut merenranta-reitin.
Jos valitset sisämaan reitin, päädyt Vilarinhoon, mutta jos seuraat Atlantin rantaa, olet päivän päätteeksi Vila do Condessa, ja olet onnellinen.

Atlantin rantaa seuraavalle Caminolle pääsee parhaiten Matosinhosin sillalta. Jos hotellisi on Porton keskustassa ota taksi tai metro Matosinhosiin, heitä reppu selkään, suuntaa kohti rantaa ja olet Caminolla.







Kun astelet Matoinhosista meren rantaan, edessäsi on kutakuinkin kuvan maisema. Kaukana edessä on majakka, jonka ohitat yllättävän nopeasti. Vasemalla on hiekkarantaa ja ihanainen valtameri. Tuulisella säällä on hyvä pitää myssystä kiinni! Ja jos oikein myrskyää on parempi siirtyä suosiolla sisämaan reitille.


Majakan jälkeen edessäsi on puinen polku. Sitä jatkuu kilometrikaupalla, ja se on yllättävän mieluisaa kävellä. Se joustaa jalkojesi alla, maisemat ovat messevät ja tämän tästä rannalla on kahviloita ja jopa ravintoloita (=vessoja). Voit halutessasi nauttia kohtalaisen menu do dian rannan ravintoloissa ja jatkaa kävelyä hymy huulillasi. Puinen polku on rakennettu suojaamaan herkkää rantakaistaa kävelijöiden kasveja tuhoavalta askellukselta. Paikalliset lenkkeilijät ja koirien ulkoiluttajat tuntuvat pitävän siitä kovasti.
Risteyskohdissa pidä suuntasi kohti pohjoista, sillä muutoin päädyt rannalle surffareiden joukkoon.







Kun puinen polku loppuu, alkaa arkinen vaellus hiekkateillä ja taajamien kaduilla. Reitti on merkitty, mutta keltaisia nuolia ei ole liiaksi. Ole tarkkana niiden kanssa! Vakavaa eksymisen vaaraa ei kuitenkaan ole, sillä jos olet epävarma suunnasta, kävele kohti pohjoista, eli pidä meri vasemmalla puolellasi.










Osapuilleen 25 kilometrin kuluttua päädyt Vila do Condesiin. Ensimmäiseksi näet Santa Claran luostarin. Tässä kuvassa se ei ole läheskään niin hulppea, kuin se on nähdessäsi sen päivän kävelyn päätteeksi. Ylitä silta, ja olet Vila do Condesissa.









Tässä mukavassa kaupungissa on lukuisia yöpymispaikkoja, vaikkei siellä albergueta olekkaan. Itse olen yöpynyt Hospedaria O Manco D´Areiassa vaatimattomasti, mutta ihan mukavasti ja Estalagem do Brazaossa laadukkaasti.

Kuvan taustalla näkyvä akvedukti toi aikoinaan vettä Santa Claran luostariin.










Päivän päätteeksi olet oluesi, tai limusi ansainnut! SuperBock on oivallista portugalilaista olutta!



Ateriaehdotus kovan päivän illaksi: jos olet sisäelinten ja muiden ulokkeiden ystävä, tilaa toki perinteistä portugalilaista lihapataa. Bom proveito!


Seuraavana päivänä edessäsi on jälleen valinta: mitä reittiä Barcelokseen? Siitä tarkemmin ens kerralla...







torstai 20. marraskuuta 2014

Patvinsuo

Mikä onkaan se luonnoton voima, joka saa lähes normaalin ihmisen kaihoamaan suolle?  Olen jo käsitellyt soiden alkuvoimaa aikaisemmassa suo-postauksessa (="Suo. Ei kuokkaa, ei Jussia"), mutta eihän se yhdellä vaivaisella muutaman rivin sepityksellä selviä. Tällä kertaa kohotamme katseemme kohti Patvinsuota, tuota Pohjois-Karjalan pläjäystä.

Tässä ensimmäisessä kuvassa Patvinsuon alkuvoimaisuus tulee hyvin esiin vinossa horisontissa. Kaikkialla muualla maailmassa horisontti on suora, mutta soilla, vallankin suurilla soilla, horisontti tuppaa vääristymään. Oikein täytyy ihmetellä, kuinka kaikki vesi ja lätäköt suolta eivät valu maiseman toiseen reunaan. Ehkä se johtuu turpeesta.


Kuva on otettu aivan tavallisena kesäkuisena tiistaina, joten horisontin vääristymä tuskin liittyy esim. lähellä oleviin arkipyhiin.



Patvinsuo on huisin iso. Se on myös laaja ja avara. Ihmisten onneksi suota halkovat hyväkuntoiset pitkospuut, joten suolla eksyminen vaatii kyllä tosi onnetonta suuntavaistoa. Tai liian tummia aurinkolaseja.
Ja heti, kun olen tämä viisauden tähän kirjannut, tulee mieleeni viime kesäkuulta kaksi nuorta naista, jotka olivat Patvinsuolla uskollisesti seuranneet pitkoksia ja risteyskohdissa arponeet oikean suunnan, kunnes eivät enää tienneet, missä olivat. Eli kyllä pitkospuillakin voi eksyä. Kartta se lopulta pelasti nekin neitoset, kunhan ensin älysivät pyytää saada sitä katsoa.


Patvinsuolla on kaikkea hienoa: on Suomunjärvi hiekkarantoineen, on polkuja Koitereen rantaan ja on Teretinniemen laavu ja näkötorni.

Tässä kuvassa on Teretinniemen laavu. Se on rakennettu ikiaikaisella tavalla vitsaksia ja sensellaisia hyväksi käyttäen. Ja katto on tehty päreistä.
Laavun edustalla on viihtyisä nuotiopaikka ja ihan vieressä on myös iso retkipöytä penkkeineen.
Aavistuksen sivummalla sijaitsee kompostipuusee, joka on inhimillinen ja kieltämättä tarpeellinen yllätys keskellä aavaa ja puskatonta suota.








Tämä insinööritaidon riemuvoitto on Teretinniemen näkötorni. Kyllä.
 Ja viimeisimpien tietojen mukaan se on edelleen pystyssä. Miten ja miksi? Sitä ei kukaan tiedä...











Tässä vielä havainnekuva tornin rakenteesta ja portaista, jotka johtavat huipulle. Kokemuksesta voin kertoa, että ne onnekkaasti johtavat myös alaspäin. Kuka enää kaipaa särkänniemiä tai puuhamaita! Elämyksiä, ihmiset, elämyksiä!







Patvinsuolla on monenlaisia eläimiä. Jostain syystä se on kyykäärmeiden suosiossa. Tai ehkä siellä vain oli kyykäärmeiden kokoontumisajot samana kesäkuisena päivänä, kun minäkin pääsin sinne.
Käärmeitä oli iltapäivän puolella joka niemennotkossa ja saarelmassa. Ne väijyivät viatonta taivaltajaa pitkospuiden vieressä valmiina myrkyttämään ja ahmimaan suihinsa jokaisen varomattoman kävelijän.
Niistä ketkuista minulla ei ole kuvaa, sillä jouduin kaappaamaan sylkkyyn tuon kuvassa olevan ylen onnellisen piskin ja pinkomaan pakoon. Niinpä en voi laittaa tähän kuvaa itseään toteuttavista kärmelöistä, vaan saatte kuvan hyvin onnellisesta pienestä koirasta. Se rakastaa metsiä, se rakastaa pitkospuita, ja eniten maailmassa se rakastaa eväsreppua.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Noticias sobre el Camino ...osa 3


Aivan aluksi haluan muistuttaa hämeenlinnalaisia, ja mikseipä renkolaisia, turenkilaisia ja hauholaisiakin, Keskustalon Joulupuodista. Se on taas avannut ovensa ja siellä todella kannattaa piipahtaa. Vaikkei ostaisi mitään, saa kaupanpäälle hyvän mielen.      https://www.facebook.com/keskustalonjoulupuoti

ja sitten Camino-uutisiin: Turismo de Galicia on jakamassa Camino-tietouttaan ympäri maailmaa. Parasta aikaa heidän edustajansa ja asiantuntijansa ovat kehittämässä vaellusreittejä Japanissa ja Argentiinassa. Japanissa Honsun saarella esillä oleva valokuvanäyttely Camino de Santiagosta on innostanut paikallisia kopiomaan Shigokuin saarelle paikalliselle vaellureitille Caminon mallia ja  hyviä käytäntöjä. Argentiinassa puolestaan rakennetaan toimivia vaellusreittejä Patagonian Andeille Galicialaisten neuvojen mukaisesti.

Uusimpien tutkimusten mukaan saksalainen kirjailija ja monitoimimies Goethe (1749 - 1832) oli suuri Camino de Santiagon ystävä. Hän halusi kerätä Caminosta kaiken mahdollisen tiedon mukaan lukien opaskarttoja, reittiselostuksia ja muisteloita. Tiettävästi hän ei kuitenkaan itse käynyt vaeltamassa, kunhan oli utelias. Tai ehkä hänkin kuului siihen suureen joukkoon, joka suunnittelee ja suunnittelee, muttei koskaan saa käveltyä...

Tiedoksi teille, jotka havittelette Camino del Norten kävelyä: albergue Miraz Baamonten ja Sobrado dos Monxen välillä on lopultakin auennut. Siellä on 18 petipaikkaa ja se katkaisee muutoin ylipitkän taipaleen osavasti puolestavälistä.



keskiviikko 12. marraskuuta 2014

...ja elämästä

Uutisissa tuli minuutti sitten tieto siitä, että ihmisten rakentama luotain on onnistunut laskeutumaan komeetalle. Ankkurointi ei ihan mennyt nappiin, mutta se on oikeasti pikkuseikka noin huikeassa saavutuksessa: pikkiriikkinen luotain onnistui laskeutumaan pikkiriikkiselle komeetalle keskellä äärettömän avaraa avaruutta.

Tuollaiset uutiset voivat ihan oikeasti myös suuresti ärsyttää. Maailma on täynnä sotia ja nälkää ja julmuutta ja huonoa onnea. Miksi tämän kaiken keskellä pitää laittaa miljoonia ja vielä kerran miljoonia jonkin v... komeetan takia! Onko se muka oikein? Onko siinä mitään järkeä?

Minä kirjoitan vain omasta puolestani, minä katson asioita vain omasta näkökulmastani, ja minun mielestäni se on oikein. Ja siinä on järkeä. Ja se antaa uskoa tulevaisuuteen.

Kun meillä on ne sodat ja ne raastavat nälät, ja epäoikeudenmukaisuudet, jotka painavat meidän päämme alas ja katseemme mutaan, on välttämätöntä, että jotkut meistä kohottavat katseensa ja tähyilevät tähtiin. Kaikkien ei sitä tarvitse tehdä, mutta onneksi edes jotkut meistä tekevät niin. Kun me muut kynnämme lokaa ja saastaa, meitä lohduttaa tieto siitä, että on olemassa myös jotain ihan muuta. Ja se jokin muu leijuu meidän jokaikisen pään päällä mahtavassa avaruudessa. Tarvitsee vain siirtää katse omista varpaista ylös ja ylös, ja siellä se on.

Tulenliekki ihmisen henki on, se on syntynyt säteistä auringon. Ja tähtiin se takaisin palaa.


Kommentteja voi vapaasti kirjoittaa postauksen lopussa olevaan kommenttipaikkaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

Gran Canaria:Rogue Nublo

Kanarian saarilla on kuulemma hulppeita hiekkarantoja ja houkuttelevia uimavesiä. Sellaista ovat kertoneet...

Vaikka Gran Canaria ei ole saarista suurin,  lienee myös siellä mainioita rantoja...  kuulemma.
Ja sitten siellä on houkutteleva vuoristo täynnä ylös ja alas johtavia polkuja,  metsän tapaisia ja runsaasti kiviä toistensa vieressä.

Yksi näistä kivistä on Rogue Nublo.
Tämä kuva on otettu kaukaa Nublosta, mutta siellähän se törröttää, kuvan keskellä.

Rogue Nubloa on palvottu jumalana, tai vähintäänkin jumalien asuinpaikkana. Se sijaitsee kokolailla keskellä Gran Canariaa, ja sinne päästäkseen kannattaa kyllä vuokrata auto.





Kiven juurelle pääseminen vaatii kohtalaista kapuamista halki metsän ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes vihreys loppuu ja jäljellä on aina vain enemmän kiveä. Reitti on hyvin merkitty, ja kohde on niin suosittu, että useimpina päivinä taipaleella on muitakin kävelijöitä.

Ylhäällä hikoilu ja puuskutus palkitaan. Näkymä on vähintäänkin mystinen, sillä Rogue Nublo seisoo keskellä laajaa tasaista kivitannerta. Klikkaa kuva isommaksi, niin näet myös nuo muurahaisen kokoiset ihmiset!










Itse Nublon päälle eivät tälläiset peruslantut pääse kiipeämään, mutta sen juureltakin maisemat ovat ihan hienoja. Kaukana horisontissa siintää Teneriffa.
















lauantai 1. marraskuuta 2014

Vuokatti, entinen vuoristomme

Vuokatin vaarat olivat ennen jääkautta komea vuoristo. Huiput seilasivat pilvissä ja maisemat olivat komeita. Sitten tuli jääkausi ja rullasi vuoriston jonoksi vaaroja. Se la vii!


Vaan eivät jääneet vuokattilaiset, sotkamolaiset ja ne, jotka asuvat Kajaanissa, suremaan menetettyä vuoristoaan, vaan perustivat lukuisia ja moninaisia retkeilykohteita ja majoitusmahdollisuuksia kadonneiden vuoriensa paikalle. Niin se käy!

Vuokatin vaarat houkuttavat ja koukuttavat. On järviä, metsiä, soita ja hiihtohissejä. On kivikkoa, kanervikkoa ja sammalta. Niillä on siellä myös hiihtoputki, mistä en kyllä osaa sen enempää sanoa. Mikä ehkä on hyväkin. Sen sijaan laitan tähän kuvan,  joka kertoo aika paljon sikäläisestä huumorista. Vuoret ehkä lähti, mutta luova mieli jäi...

Tämä opaste kertoo, miten selvitä elämässä. Tärkeää on mennä nuolen suuntaan, huitoa oikeissa kohdissa ja näyttää suuntavilkkua tarvittaessa.


Vaarat voivat olla vaarallisia. Kivikoita on paljon, kuusikot ovat tuimia ja suot upottavia. En yhtään ihmettelisi, jos Attenburou, tai joku muu kuiskiva vanha mies, löytäisi Vuokatin vaarojen kätköistä dinosauruksia, hirmuliskoja tai muita esihistoriallisia ötököitä.



Tähän kuvaan on onnistuttu vangitsemaan etelästä vaeltanut ihmisen sukuinen, joka istuu ihmettelemässä, että miten ihmeessä korkealla vaarojen huipulla voi olla täysimittainen suo, pitkospuut ja kaikki! Noo, hän ei olekkaan paikallisia, joten hän ei ollut läsnä, kun kaikki tämä syntyi, kun kilometrien paksuinen jää suli ja paukkui, ja jätti jälkeensä uskomattomia maisemia.


Vuokatin vaaroilta näkee kauas. Sieltä on hyvä tuijotella ympärillä oleville selkosille, järville ja mitä sieltä nyt näkyykään... Vaarojen patikointipolut vaativat kohtalaista kuntoa ja paljon aikaa, sillä näissä maisemissa ei kannata kiirehtiä. Läheisen Vuokatin Urheiluopiston ansiosta polut on hyvin merkittyjä ja niillä on historiallisia nimiä, kuten Sapporo.









Katsokaamme tätä viimeistä kuvaa Vuokatilta. Siinä sitä on optista harhaa pitkäksi aikaa! (Näpäyttämällä kuvaa saat sen isommaksi, ja ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan.)

Monet suuntaavat Vuokattiin talvella, mikä on varmaan ihan jees. Vaan kyllä sinne kannattaa mennä myös sulan aikana, nuuhkia metsää ja patikoida poluilla, etsiä niitä kadonneita vuorten huippuja.