perjantai 29. toukokuuta 2015

Camino del Norte: osa 2, yhä matkalla länteen

Caminoiden varrella maisemat vaihtuvat, eikä koskaan arvaa, mitä seuraavan mutkan takana on.
Kävellessä vauhti on ihmisen mielelle sopiva niin, että ympäristöstä ehtii nähdä enemmän. Mukana ovat sekä äänet, että tuoksut.

Asturias koettelee Camino del Norten kulkijaa kävelyttämällä siksakkia vuoroin rannan pusikoissa ja vuoroin autotien laidassa. Ja sitten taas autotien laidassa. Edelleen reitti on vain kohtalaisesti merkitty.

Luonto ympärillä on kyllä huikeeta!



Luarca on yksi Asturiaksen rannikon hienoista kaupungeista. Hyvä yöpymispaikka!
Luarcassa on mukavia ravintoloita ja baareja kävelijän tarpeisiin.
Itse olin siellä pääsiäisen aikaan ja kaupungin kirkolta lähteneet kulkueet olivat todella upeita.







Ja on siellä hienoja hotellejakin! Kuten tämä Curugu (huom! se on korkean mäen laella!).
Sängyllä oleva lippalakki katosi mystisesti pian kuvan ottamisen jälkeen, mainittakoon.






Sää Atlantin rannalla vaihtuu nopsaan. Sateita tulee ja menee. Sen seurauksena kaikki on hyvin vihreää, ja toisinaan hyvin mutaista.
Caminolla Gore-Tex kengät ovat paikallaan... tai siis eteenpäinhän ne menevät...









Kun aurinko paistaa, niin se todella paistaa.
Biskajan lahti on nätin sininen.
Ja yllättävän tyyni.


Tapia on vilkas pikkukaupunki ja osava lounastuspaikka. Ja löytyy sieltä toki majoitustakin.










Tämä hervottoman pitkä silta, Puente de los Santos, vie Asturiaksesta Galiciaan. Sitä kävellessä kannattaa pitää pipasta kiinni, ettei puhuri vie. Silta on yli 600 metriä pitkä ja vie yli Rio Eon.

Sillan toisessa päässä on Ribadeo. Se on kaupunki, josta löytyy kaikkea vaeltajan haluamaa: hyvää ruokaa, juomaa ja petipaikkoja.
Ja myös aitoa Galicialaista elämää.
Tässä sillalta kuvattu näkymä viehkoon Ribadeoon. Nyt tullaan Galiciaan ja vaelluksen luonne muuttuu.





Seuraavassa osassa sanomme merelle adios ja Camino del Norte johdattaa kulkijan Kantabrian vuoristoon.

Tästä edelliselle Camino del Norte-sivulle

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Lempäälä: pätkä Birgittaa




Birgitan polku
on kokonaisuudessa n. 50 kilometriä pitkä. Se kiemurtaa Lempäälän metsissä ja pusikoissa.
Me kävimme patikoimassa lyhykäisen pätkän alkaen vanhan kolmostien parkkipaikalta Paattakaisesta. Päämääränä Kyynärön laavu.

Reitti on hienosti opastettu ihan parkkipaikalta lähtien. Aluksi hilppastaan halki avohakkuulle kasvaneen vesaikon.

Mutta ihan pian päästään metsään. Reitillä on monta ojan tai puron ylitystä, eivätkä kaikki siltapahaset ole ihan tehtäviensä tasalla.

Mutta ei olla ronkeleita, kyllä niistä yli pääsee.
Tämän päivän reitillä ei juuri ole korkeuseroja, vain muutama maltillinen mäennyppylä.
Sen sijaan kivikoita löytyy! Suurin osa polusta kulkee kivikossa, tai sitten totisessa juurakossa. Nilkkaa tukevat kengät ovat täällä must.

Pitkospuita rakastava koira pärjää kyllä kivikossakin. Neliveto, nääs.
Ja kun pitkoksia löytyy, ne ovat aika huonossa kunnossa.

Varsinaista suota tällä lyhyellä reitillä on vähän. Enemmänkin kosteikkoja.
Ojia ja muita vesiesteitä sen sijaan tulee vastaan tämän tämä. Se lisää luonnon monimuotoisuutta ja tekee patikoinnista jännempää.
Ja juu, myös kivikot ovat jänniä.












Kyynärön laavu ja nuotiopaikka. Kokonaisuuteen kuuluu myös ylipursuava puuliiteri ja huussi (puuliiteri ylipursusi, ei huussi), sekä laituri Kyynäröjärven rannassa.











Tämä upea siirtolohkare ei ole Kyynärön polulla, vaan vähän edempänä Vähä-Kausjärven suunnassa.




Birgitan polulla on  kesä. Metsä soi ja tuoksuu. Hyttysiä ei vielä onneksi ole.
Myöhemmin kyllä piskistä poistettiin useampi punkki...






Tämä oli vain lyhyt katsaus pitkään Birgitan polkuun. Sitä on vielä 45 kilsaa lisää.
Reitin esitteitä saa ainakin Lempäälän Ideaparkista.

Näihin maisemiin täytyy palata uudestaan, kivikoista huolimatta.



Tai ehkä juuri niiden takia!


lauantai 23. toukokuuta 2015

Irti oravanpyörästä, opastusta erilaiseen elämään

Oravanpyörä on sellainen vempele, jossa häkkiin suljettu jyrsijä juoksee juoksemistaan, kun ei paremmasta tiedä. Oravanpyörä pyörii sitä nopeampaa, mitä nopeammin otus juoksee. Ja mitä kiivaammin pyörä pyörii, sitä nopsempaa on juostava.
Muuten putoaa, tai muulla tavoin kolhii itseään.

Oravanpyörästä irtaantuminen vaatii siis taitoa, ja uskallusta.



Kaarina Davis otti ja hyppäsi omasta oravanpyörästään. Ja putosi jaloilleen.
Sairaanhoitajan työhön ja oman elämänsä pintaliitoon tuskastuneena hän etsi, ja löysi uuden tavan toimia ja elää.
Taakse jäi hoitajan rankka pesti, tilipussin tuhlaaminen mielitekoihin ja, juu, avioliittokin.


Vanhan tilalle tullut uusi elämä vaati erilaista työtä, suunnitelmia ja myös onnenkantamoisia. Sellainen oli hänen mahdollisuutensa muuttaa lapsuutensa paratiisiin Alhonlahteen.
Tila oli ollut vuosia asumattomana, joten ihan mutkatonta sinne muuttaminen ei ollut.
Ammoin viljellyt maat olivat kesannolla, mutta uutteruus palkittiin ja pikku hiljaa, asioihin perehtymisen ja työn kautta kasvimaa alkoi tuottaa satoa. Syötävää, varastoitavaa, lähes ilmaista.


Edessä oli elämä, jossa tavoitellaan omavaraisuutta, ei fanaattisesti, vaan järkevästi. Edessä oli elämä, jossa rahaa syövät turhuudet jätetään omaan arvoonsa ja löydetään onni luonnosta, vuodenajoista, sipulisadosta ja metsästä.

Vuonna 2011 julkaistu kirja "Irti oravanpyörästä" kertoo vaikeuksista ja voitoista. Hankaluuksista ja ilon aiheista. Se kertoo myös niistä oivalluksista, joita on saatava, jotta voi uudelleen muotoilla elämänsä. Oivalluksista, jotka avaavat tien selkeämpään, rauhallisempaan ja luontoa kunnioittavampaan ymmärrykseen.

Asioita, varsinkin elämän perustarpeita, on opittava arvioimaan uudelta kantilta. Eli mikä on oikeasti tärkeää, ja mikä ei. Mikä syö rahaa ja luontoa, mikä ei. Vaihtoehtoja aina löytyy.


Uusi elämä on kosolti yksinkertaisempaa. Rahan arvo elämisen edellytyksenä kyseenalaistetaan, mutta sitä ei toki voida kokonaan sivuuttaa. Sen sijaan lasketaan, mikä on todellinen tuntipalkka sairaanhoitajan työssä ja miten elämän edellytykset voisi turvata jollain muulla tavoin. Siten, ettei tarvitsisi polkea entiseen malliin oravanpyörässä.



Realistisesti ynnätään ylös menoja, joita tulee tavallisesta elämästä. Ja sitten katsotaan, miten tuota loppusummaa voisi fiksusti pienentää. Tässä olisi kyllä oppimista itsekullakin!


Tarinan tärkeimmäksi asiaksi nousee sopusointu ympäröivän luonnon kanssa.
Kun sille antaa, mitä pystyy, siltä saa, mitä tarvitsee.
Ainakin melkein.


Tässä kirjassa minua viehättää kertojan rehellisyys ja tapahtumien elämänmaku. Kun kirjoittaja kertoo "entisen elämänsä" umpikujasta ja näköalattomuudesta, on se tutun tuntuista, eikä sitä epäile.
Hienoa on myös se, että tapahtumat taustoitetaan, mikään ei tupsahda tyhjästä. Kaikella on alkunsa ja lähteensä.

Väistämättä joutuu pohtimaan, pystyisikö itse samaan. Kuinka kiinni on nykyisessä elämäntavassa? Kaarina Davis kertoi oman tarinansa, joka inspiroi ja antaa uskoa. Inspiraatiosta syntyy uusia tarinoita...
No, olen juuri itse hypännyt omasta oravanpyörästäni. Olen vielä hypyn lakipisteessä, joten nähtäväksi jää, putoanko pyrstölleni vai jaloilleni. Minulla on vahvat jalat. Ja toisaalta pehmusteita pyrstössä...



Kaarina Davisin uuden elämän mahdollistaa myös se, että hän osaa kirjoittaa. Ja hän uskaltaa kirjoittaa. Se on hänen vahvuutensa.

Ja meidän lukijoiden onni.


Linkkilistassa on jo pitkään ollut linkki tähän maailmaan.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Aulanko, leppeä sunnuntaikävely




Aulanko, Hämeenlinnan helmi. Tämä puisto on tuttu miltei jokaiselle hämeenlinnalaiselle. Eikö vain?

Kun Aulangolle ajettaessa jättää autonsa tenniskenttiä vastapäätä olevalle levennykselle, voi puistoon kävellä hienosti kivimuurien keskellä. Tällä reitillä on harvoin kävelijöitä.


Joutsenlammen ympäri kulkee mukava polku. Kukapa ei olisi täällä nassikkana syöttänyt joutsenia ja sorsia. Ja lokkeja.








Aulanko on täynnä luonnon ihmeitä: jo pelkästään puussa istuva kalalokki olisi ollut riittävä, vaan vielä hienompaa on lokin pesä puussa!
Se on tuossa vasemmalla tolpannokassa. Vielä sen näkee, kun ei ole lehtiä puussa.








Täydellistä värien harmoniaa. Tämä pariskunta polski oitis paikalle, kun näki immeisiä lammen rannalla.




Toisaalla puistossa: pitkospuut vievät salaperäiseen tuijametsään.



Tuijametsässä on puro, kanto ja satumainen tunnelma.
Mutta ei tällä kertaa yhtään Tuijaa. Jollei sitten puskissa piilossa......





Tämä tönö oli monta vuotta remontin alla, mutta kyllä kannatti!


Aivan upea interiööri, valööri ja kulööri.




Autolla puistotietä huristellessa ei aina ehdi nähdä kaikkia hienouksia, kuten tätä ajatuksella suunniteltua näkymää.
Erään kahvihammasta taas kolottaa...
Silloin ihmisten on vaan parasta seurata mukana.


Aulangolla voi kokea myös merenranta-fiilistä.
Aulangon torni. Se on rakennettu 1907, arkkitehtina oli Waldemar Aspelin. Torni on 33 metriä korkea ja hyvin suosittu piipahduskohde. Torniin kipuaminen on ilmaista.

Koska torni sijaitsee mäellä, oli se Yoldian meren aikoihin kuivilla.
Nimestään huolimatta tornikahvila ei ole tornissa, vaan sen vieressä.
Ulkopöytään on helppo istahtaa piskin kanssa, kun ei vielä ole hyttysiäkään.
Kannattaa katsastaa myös kahvilan söpöt sisätilat.

Aulangon eläinmaailma on runsas. Hevosetkin ovat jo heränneet talviuniltaan.

Ja ratsastajat.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Liesjärvi,päivä pitkoksilla

Liesjärven kansallispuisto on yksi Hämeen järviylängön hienouksista. Alueen maasto on metsäistä ja lutakoiden pirstomaa.

Tällä helatorstain retkellä auto jätettin Sikomäen parkkipaikalle. Tarkoituksena oli patikoida
 Kaksvetisen laavulle syömään eväitä ja sitten kävellä pikku reitti takaisin autolle. No, ei asiat taaskaan menneet ihan suunnitelmien mukaan. Pikkujaloittelusta kehkeytyi 14 km patikointi...

Sikomäen parkkipaikalla on infotaulussa kartta, josta saa hyvän yleiskäsityksen alueesta.

Myös maastossa on runsaasti opasteita.
Aurinko paistoi ja nopsakinttusimmat ottivat oitis tuntumaa polkuun.
Ajomatka Hämeenlinnasta kesti melkein tunnin, johan siinä koivet puutuivat!






Lyhyen kävelyn jälkeen päästiin ensimmäisille pitkospuille.
Pitkospuita rakastavalla koiralla oli kiire saada tassunsa lankun päälle.










Joka puskassa joku tirppalintu lirkutteli ja maasto tuoksui jo kesältä.




Oletko koskaan miettinyt, missä Nils Holgerson oikeasti asuu?

(muistathan, että klikkaamalla kuvat saa isommiksi...)








Peukalolammin rantaa. Päivä oli komea, mutta tuuli nousi koko ajan. Sitä ei metsän suojassa huomannut, mutta näin veden äärellä puhurit tuntuivat yllättävän kylmiltä.




Rannan pitkokset vaihtuivat metsän liukkaisiin lankkuihin.
Kaksvetisen nuotiopaikalla tuuli oli kovaa ja puuskaista. Heräsi epäily siitä, kannattaako kovassa tuulessa pitää taukoa ja värjötellä.
Nuotiopaikan vieressä oleva grillikota oli niin täynnä väkeä, ettei sinne tohtinut koiran kanssa mennä.







Ei siis muuta, kuin reput takaisin selkään ja nokka kohti seuraavaa nuotiopaikkaa Tapolanjärven rannalle.





Kauniit pitkospuut vievät halki metsän. Mikäs tässä oli kävellessä!


Opasteita löytyi tämän tämä. Nyt kuljettiin ikiaikaista Hämeen Ilvesreittiä.



Tuulensuojaisessa kanervikossa pidettiin kahvi- ja kaakaotauko.
Utelias muurahainen yritti kurotella nähdäkseen kaakaolammen.








Osa pitkoksista oli juuri uusittu. Vanhat jäävät lahoamaan uusien viereen.
Kauanko mahtaa mennä, ennenkuin vanhoista lankuista ei ole mitään jäljellä?

Niin, aikaa myöten suo ja metsä kahmaisevat moiset tikut, ja kasvattavat niistä jotain uutta.  Se on metsän laki, ja tavallaan hyvin lohdullista.

Myös osa opasteista oli aikas vanhoja. Vai oliko tuo variksen kakka kaarnalla?

Paikoin oli oikein paljonkin vettä.





Jopa niin, ettei tiennyt kävelikö polulla vai purossa.
Paha juttu piskille, joka ei tykkää kastella tassujaan.




Kunnes sitten taas pitkospuut pelastivat kulkijan.





Pienoismaisemassa kuuset kurottelivat kohti jyrkännettä.
Tähän on helppo kuvitella metsän tontut ja menninkäiset.


Naapurissa oli ötököiden ja muiden monijalkaisten kerrostalo.
Joillakin meistä riitti virtaa ikävuosista huolimatta!

Tapolanjärven nuotiopaikka. Kylmä tuuli puhalsi suoraan selältä, kuten pelättiinkin. Tähän oli ihan turhaa yrittää sytyttää nuotiota, pahus!



Tapolanjärvi oli muutoin kyllä ihan kaunis...

Opasteiden lisäksi kunnon kartta on aina tarpeellinen. Vallankin, kun etsittiin taas seuraavaa tulentekopaikkaa.


Yllättäen metsän siimes vaihtui valoisiin kallioihin. Onneksi käärmeitä ei näkynyt.

Välillä täytyi kartasta katsoa lyhyintä tietä seuraavalle nuotiopaikalle.






Pitkospuita rakastava koira löysi jälleen uudet pitkokset. Se on sen erikoisalaa ja hobby.

Haa! Lopultakin suojaisa paikka sytyttää nuotio. Tämä on Peukalolammin laavu vajaan kilometrin päässä autolta.

Niin tuli kuin huomaamatta käveltyä ympäri Liesjärven kansallispuiston pohjoinen osa, arviolta 14 kilsaa.

Kyllä maar eväät lopultakin maistuivat!