maanantai 29. kesäkuuta 2015

Ryläys, vajaa vaaksa Kolilta

Kun Kolilla on nähnyt jo Ukko-Kolin, Akan ja muut tutuimmat vaarat, kannattaa vaelluskenkä suunnata Ryläykselle.

Herajärven Kierrosta taivaltavalle se on yksi retken kohokohdista, sananmukaisesti.




Satunnainen ryläyttäjä pääsee oikealle polulle parhaiten Jero-järven päässä olevalta parkkipaikalta.
Retken pituus on osapuilleen kuusi kilometriä, mutta korkeuserojen vuoksi se kyllä tuntuu pidemmältä... ainakin huonokuntoisesta.








Polku alkaa heti nousta. Ja pakkohan sen onkin, sillä Ryläyksen korkeus on 315 m.















Mahtimurkkupesä. Vaikka siinä kasvaa sammalta ja isompaakin kasvia, olivat murkut kotona ja tapansa mukaan duunissa.













Välillä toki kuljetaan tasaisempaa ja ihan alamäkeäkin.

Kalliot ovat komeita kivuttavia. Tällä reitillä seurataan sinisiä merkkejä, jotka ovatkin kallioilla tarpeen, sillä poluilla on tapana kadota kivisellä alustalla.
Pitkospuita rakastava koira istuu hyvin tähänkin maastoon.
Se täyttää syksyllä jo 10 vuotta, mutta pomppii poluilla kuin pentu konsanaan.
Ja ihan mielellään se välillä tassuttaa pitkoksilla.











Ajoittain kavutaan oikeinkin jyrkästi. Kuivalla kelillä lipsuminen on onneksi vähäisempää.
Välillä noustaa kalliota, välillä oikastaan suon poikki. Maisemat vaihtuvat kokoajan ja luonto on hämmentävän monipuolista.
Pitkoksista voi rakentaa myös rappuset.
Ryläyksen info-taulu on suon laidassa, nuotiopaikan ja kodan alapuolella.

















Nuotiopaikalta on näkymä äskeiselle suolle.




Puuliiterissä riittää poltettavaa.
Rakennuskompleksiin kuuluu myös sivummalla oleva huussi. Ja iso kota.









Nuotiopaikan takana on hylätty näkötorni. Harmi, ettei sitä ole viitsitty pitää kunnossa. (Lisäksi maassa lojuvat laudat ovat täynnä teräviä nauloja, huomauttaa koiranomistaja.)
Opastaulukin on nähnyt parempia päiviä. Kartta kannattaa aina pitää mukana, just tällaisten virkaheittojen opasteiden varalta.











Muutaman sadan metrin päässä on kuuluisa Ryläyksen kiviputous.
Putouksen huipulta avautuvat hulppeat maisemat Herajärvelle
Ja Jeron suuntaan. Jeron takana nousee Ukko-Koli omiin korkeuksiinsa.












Tässä vain kiviputouksen ylimmät musat. Omat taidot eivät riittäneet alemmaksi laskeutumiseen, sillä louhikko oli sekä jyrkkä, että kiivaasti laskeutuva. Kivet sananmukaisesti ryöppyävät rinnettä alas.

Kiviputous on 150 metriä pitkä ja leveydeltään 30 metriä. Se syntyi jääkauden aikana, kuten niin monet muutkin kiviyllärit.

Kiviputoksen alle oli mahdotonta laskeutua, mutta hieman sivummallakin kalliot ovat komeita.









Tämä on peikkometsää, täällä asuu maahisia. Aivan takuulla!
Ja sitten kivutaan itse Ryläyksen korkeimmalle laelle.
Huipulla olevan taulun mukaan laella olisi korkeutta 323m. Kolin kartan mukaan 315... onkohan tässä nyt toisiaan nokittamassa Kontiolahden ja Lieksan mittamiehet?

Täältä löytyy myös hyvässä kunnossa oleva näkötorni.










Sen huipulta katse kiitää Pieliselle asti. Tässä kohdin välissä ei ole korkeita vaaroja.
Kaikesta tästä kiipeämisestä ja tähystyksestä tulee nälkä!
Hyvin suppean ja täysin puolueellisen retkimuonien testauksen voittaja-ateria on tässä.
Täydellisen päivän täydellinen ateria valmistettiin ja nautittiin Ryläyksen isossa kodassa. Se on yllättävän valoisa, siisti ja viihtyisä.
Paluumatkalla polun liepeiltä, kivien kätköistä löytyivät nämä loppuun asti palvelleet patiinit. Mitä mahtoi tapahtua niiden omistajalle? Sukkasillaanko tuo jatkoi taivalta...?



perjantai 26. kesäkuuta 2015

Sata vuotta sitä sun tätä, who cares!

Maineikas Suomen Luonto-lehti julkaisi numerossaan 5/2015 kuvassa olevan pikku-uutisen.
Aluksi se herätti jonkinsortin hilpeyttä. Ompas siinä lausahdus! Mahtoi kuulijoilla leuka loksahtaa polviin!
Mutta sitten ei enää naurattanutkaan. Kyseessä on sentään ison puolueen puheenjohtaja, maamme tulevaisuudesta päättämässä oleva henkilö. Ihminen, jolla on valtaa. Ja kuten muistamme: valta tuo mukanaan vastuun.
Eli siis tarkemmin ajatellen: tulevaisuus on hänelle samantekevää, koska hän itse ei ole sitä kokemassa. Mistä seuraa paradoksi: miksi hän haluaa olla päättävässä asemassa, jos hänellä ei ole halua miettiä tulevaisuutta? Se se vasta hölmöä on!

Väistämättä alkaa miettiä, kuinka monelta suomalaiselta poliitikolta voi odottaa samanlaista näköalattomuutta. Kuinka moni kansan luottamusta nauttiva pitää hölmönä maan ja maapallon tilan miettimistä sadan vuoden tähtäimellä?
Minä haluan tietää, minkä tason hoksottimilla päätetään maamme luonnon tulevaisuudesta! Veikkaan villisti, että moni muukin haluaa.

Huolimatta siitä, ettemme enää sadan vuoden kuluttua ole elossa.



keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Patvinsuo, keloisa Suomunkierto

Pohjois-Karjalan Patvinsuo on monipuolinen ulkoilualue.
Yksi sen suosituimmista reiteistä on 15 kilometrinen Suomunjärven ympärikävely, eli Suomunkierto.
Järvi pitäisi suositusten mukaan kiertää myötäpäivään, mutta Suomun luontotuvan ystävällisen rouvan mielestä vastapäivään kiertäminen olisi mukavampaa. Mikäs siinä!
Luontotuvalta saa myös Patvinsuon opaskartan.



Suomunjärvi on monimuotoinen ja hiekkarantainen. Syvimmillään se on 27 m syvä, toisaalta siinä on hiekkaisia matalikkoja keskellä selkää.
Suomunjärven ympäristössä on asuttu jo 1600-luvulla.








Opasteet ovat kaikilta osin ensiluokkaisia. Niiden kannalta on sama, kuinka päin järven kiertää.












Suomunkierrolla ei ole mainittavia korkeuseroja. Taival on likipitäen tasaista.






Metsä saa rauhassa kasvaa, kun kulkijat pysyvät mukavilla poluilla, joskus puisillakin.
Ensimmäinen kosketus järveen ja hiekkarantaan. Maku oli kuulemma todella jees.

Eikä juotava lopu kesken.













Järven eteläisimmässä kohdassa kuljetaan hetki hiekkatietä. Mutta vain hetki.
Näiltä nurkilta lähtee polku yli Patvinsuon aina Koitereelle asti.
Kurkilahden taukopaikalla on uimakopit simmareiden vaihtoa varten.

Hiekkaranta ulottuu pitkälle maastoon.




Reitillä opastavat myös puihin maalatut merkit.

Tässä on ammoin humissut mahtava petäjä.











Vaikka kelot jaksavat pitkään olla pystyssä, joskus niidenkin on luovutettava. Ihmisen tekemä polku on silloin sivuseikka, pikkuasia ja oikeastaan hyvä paikka oikaista väsyneet oksat.
Suomunkierrolla näkee todella upeita, ikiaikaisia keloja. Niiden tuhannet harmaan sävyt ovat juuri oikeilla paikoilla.
Ja kaikki ne ovat omanlaisiaan. Tämä runko on joskus ollut iiiiso puu.











Tässä rantaan ajautuneen valaan jäännökset. Toisaalta ne saattoivat olla myös dinosauruksen luita... vai mammutin?













Reitti kulkee suurelta osin aivan järven tuntumassa ja  hiekkaranta jatkuu polulle asti.


Välillä on metsäisempi jakso. Myös täällä kelopuut kuvittavat maisemaa.
Sammalet ja jäkälät näyttävät viihtyvän hyvin.

Nämä tienoot kuuluvat karhuille, susille, ilveksille ja ahmoille.

Hirviä ja majavia unohtamatta.

Ja tirppalintuja.








Lyhyt hetki kuljetaan myös metsäautotietä.

Hieman polulta sivussa, vähän ennen Virtaniemen nuotiopaikkaa, virtaa Suomunjoki kohti Koiteretta.

Todella mielenkiintoinen silta vie yli varsin railakkaasti virtaavan veden.
Sillan yksityiskohdat ovat kiehtovia. Nämä ketjut eivät kyllä ole aikoihin pyörineet.
Näyttäisi siltä, että Suomunjoessa on vesi tavallista korkeammalla.

Sillan ihailun jälkeen palataan Suomunkierron polulle.


Virtaniemen nuotiopaikka.
Pitkospuita rakastavan koiran mielestä jokainen taukopaikka olisi samalla hyvä eväiden syöntipaikka. Eikö vain?
Mutta matka jatkuu pitkin hiekkarantaa. Melkein kuin ulkomailla olisi...

Jos sää ja vesi olisivat lämpösempiä, voisi vaikka viettää hetken rantaelämää.
Toisinaan sopuisat pitkokset vievät eteenpäin.
Ja niin saavutaan Virtasalmen sillalle.










Se on Suomunkierron silloista pisin.
Pikkuhiljaa järvi syö maan puiden juurilta. Ennenpitkää nämäkin männyt kelottuvat.
Samaan aikaan nuorempi puusto työntää omia juuriaan rantapenkereisiin.

Pokkaniemen levähdysalue. Nuotioringin lisäksi paikalla on myös laavu, huussi ja puuliiteri.










Taukopaikan rannalla on lisää upeita muinaisjäännöksiä.
Nuotiopaikka oli niin tuulinen, että eväät naposteltiin niemen suojaisemmalla puolen. Nuotiolta lainattiin kätevä tuulensuoja keitintä suojaamaan.
Suomunjärven pohjoisosassa on useita siltoja rantaviivan rikkonaisuuden takia. Ne kaikki ovat erinomaisessa kunnossa.

Tämä on Lapinniemen levähdyspaikka. Kokonaisuuteen kuuluu myös laavu ja nuotiorinki.

Ja eväitä uskollisesti odotteleva piski.










Suomunjärven rannat ovat pitkälle matalia ja hiekkapohjaisia. Hellekelillä olisi helppo kahlailla viilentämässä varpaita.
Nämä ovat myös kaikensorttisten itikoiden paratiiseja.



Loppukilometrit luontotuvalle ja parkkipaikalle kulkevat joutuisasti helpossa maastossa.

Nelivedolla vieläkin joutuisammin!











Vielä viimeinen silta ja retki on lopussa, 15 kilsaa tassuteltu.

Vaikka sää vaihtui alkumatkan auringosta tihutteluksi, ei se paljon menoa haitannut. Maisemat Suomunkierrolla ovat jännästi erilaisia, hiekkarannat yllättävän kiehtovia ja kaikki ihmisen tekemät rakennelmat hyväkuntoisia.

Ja sadat harmaanhohtavat kelopuut näkemisen arvoisia!