keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pientä vihreää

Hilppasin lähimetsään etsimään merkkejä lämpimämmästä vuodenajasta.

Tässä asiassa minua lykästää, sillä lähin pusikkoni on Appara, eli Ahveniston luonnonsuojelualue.

Järvi on vielä jäässä, vaikka kuvasta voisi luulla toisin. Eikö?



Vihreää löytyy, jos malttaa pysähtyä ja nostaa pyrstön kohti taivasta.

Puolukat, sammaleet ja jäkälät ovat selvinneet lumisesta ajasta ja niillä onkin selkeä etumatka alkavassa kasvukilpailussa.


No havupuut ovat tietenkin vihreitä aina ja aina.

Nyt lämpimän tullessa nekin jotenkin kirkastavat sen vehreytensä.




Kuvan juurakko ei liity tapaukseen (oikeasti kyllä liittyy).


Paikoitellen Apparan maasto on paljaana.
Paikoitellen pääsee tekemään upeita piruetteja ja notkahduksia jäisillä poluilla.





Jokainen kanto on laulun arvoinen, jokainen jäkälä on tärkeä.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Mitä olen oppinut Caminoilla (so far) vol 4

Camino Francesis
1. Välipäivä
Vaikka tie vie mennessään, on hyvä välillä pitää välipäivä kävelystä. Siinä kintut saavat levätä ja pyykitkin saa "kunnolla" pestyä.
Moni välttää välipäiviä, koska silloin on vaarana menettää vaelluksen aikana muodostunut Caminoperhe. Well, shit happens. Joskus on kuitenkin oltava itsekäs, kuunneltava koipia ja leikittävä yksi päivä tavallista turistia.
On myös vaeltajia, jotka pelkäävät Caminon katoavan siinä välissä, kun he kerrankin nukkuvat pitkään ja maleksivat yhden päivän kahvilasta toiseen. Ei se mihinkään katoa!


2. Kengän nauhat alamäessä
Tämä onkin juttu, jonka monet tietävät: kun kävellään pitkää alamäkeä, kantsii kenkien nauhat sitoa nilkoista tiukalle niin, etteivät varpaat ulotu kärkeen.

 Helpompi kirjoittaa, kuin tehdä. Caminolla on jonkin verran pitkiä alamäkiä, vallankin kun laskeudutaan Napoleonin tiePyreneiltä. Pyreneiden ylityshän koostuu osapuilleen 20 kilsan ylämäestä ja sitten viiden kilometrin alamäestä.
Eikä ne mäet siihen lopu :)
Camino Portuques

3. Sauvat koirien varalle 
Nykyään Caminonkulkijat eivät juurikaan raportoi irtokoirista reitin varrella. Ovatko ne kaikki hurtat kadonneet jonnekin?
Ei vaiska. Ehdottomasti suurin osa irtokoirista on ihan ok. Ja ne loput ovat jostain ikävästä syystä oppineet, ettei kannata ryppyillä keppiä kantavan ihmisen kanssa.
Kävelysauvat ovat siis monikäyttöiset, monella tapaa.


4. Joustavuus
Joustavuus tarkoittaa sopeutumista, hetkessä elämistä, valmiutta muuttaa päivän suunnitelmaa tilanteen vaatiessa.
Harvoin asiat soljuvat just kuten on etukäteen pähkäilty. Caminolla varpaisiin ilmestyy rakkoja (usein ihan tyhjästä), maasto on yllättävän mäkistä (vie suunnilleen hengen) tai sitten sataa koko päivän kuin Esterin ahterista.
Joustava ihminen tuskin silmäänsä räpäyttää näiden koettelemusten edessä. Ja miksi räpäyttäisikään, sillä "elämä on".
Hän ottaa realiteetit tyynesti vastaan ja joustaa. Hymyilee ja joustaa.
Camino Francesis

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Torrottelua

Tammelan Torronsuo on oivallinen retkeilykohde melkein aina, ja vallankin nyt, kun talvesta on päästy.

Kävellään suon kautta yläreunan Kiljamon P-paikalta alareunan Idänpäänkalliolle.

Ja samaa reittiä takaisin.



Vaikka kyltti varoittaa pitkosten huonosta kunnosta, olivat ne ihan ok.

Varjoisissa paikoissa ne toki olivat lumen peitossa ja sikaliukkaat, mutta varovainen kulkija pärjää aina.

Torronsuon turvekerros on Suomen paksuimpia: paikoin jopa 12 metristä.

Se alkoi muodostua yli 10000 vuotta sitten, kun paikalla vellonut Yoldianmeri vetäytyi pois.
Tästä T-risteyksestä voisi kääntyä vasempaan ja päätyisi takaisin Kiljamoon.

Eli me siis suuntaamme oikealle kohti Louhosta.
Nyt on päästy pois pusikoista ja aurinko on kuivattanut pitkospuut ihan kesäkuntoon.
Parin kilometrin puupolku johdattaa huikaisevassa auringossa kohti vastarannan metsää.

Vielä ei suo tuoksu happamille röyhtäisyille.




Pitkokset päättyvät metsän reunaan, josta hyvin opastetusti suunnataan oikealle.

Tämä metsä on luonteeltaan kostea, joten myös täällä on pitkoksia kulkijan apuna.




Yksi oikea siltakin osuu matkalle.

Vesi sillan alla on mielenkiintoisen väristä.

Metsässä on vielä suht hiljaista. Muutama hormonisyöksyn saanut tintti pomppii pusikoissa ja pari tikkaa hakkaa kuin viimeistä päivää.




Louhoksesta on kaivettu kvartsia 1700-luvulta 1830-luvulle asti. Sitä tarvittiin lasiteollisuuden tarpeisiin.

Nyt paikalla on pari isoa monttua ja opastaulu.

Saisipa sinne joskus penkin kaakaotaukoa varten, pliis.
Ilman pidempää ihmettelyä jatketaan Louhoksen jälkeen metsäpolulle.



Jonkin ajan kuluttua polku päättyy soratiehen. Jatketaan sitä pitkin oikealle.

Autoliikenettä ei juuri ole, kun mökkikausi ei ihan vielä ole alkanut.

Idänpäänkallion nuotiopaikka on pikkasen hankala sytytettävä.

Nyt se savutti ja savutti, eivätkä ohuimmatkaan paikalta haalitut soirot meinanneet syttyä.



Onneksi tavaksi on tullut kantaa repussa nippu ohuita sytykkeitä sanomalehteen käärittynä.

Niiden avulla saatiin lopulta nakit paistumaan.

Evästelyn jälkeen tehtiin U-käännös ja palattiin samaa reittiä takaisin Kiljamoon.

Lumi ja jää pakenevat kevätauringon kosketusta.





Ja niiden alta paljastuu kaikensorttista kasvustoa.





Tämä retki oli pitkospuita rakastavan koiran toivelistan ykkösenä.
Hyvin se jaksoi kipittää 10 kilsaa.
Ja vähän ylikin.


Puuston yläpuolelle kohoaa just ja just Kiljamon lintutorni.

Vuoden ensimmäinen Torrottelu lähenee loppuaan.


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kohti suloista suvea


Talven selkä on taittunut, tai
oikeastaan koko show alkaa olla tällä erää ohitse.

Näin sopii ajatella ainakin täällä eteläisessä Suomessa.



Tosin lähipäiviksi on luvattu nuhruista räntäkeliä.

Sitä suuremmalla syyllä riemastellaan kirkasta keliä.

Lumikin alkaa olla menneen talven lumia.

Ainakin just nyt.




Aurinko ei tavoita ihan joka kolkkaa, vaikka yritys on kyllä melkoinen.

Tirppalinnut ovat vielä hipihiljaa.

Piakkoin niiltä ei saa suunvuoroa.
Polun vesiesteet ovat yön aikana jäätyneet luistinradaksi.

Tässäkohdin on kesällä suht kuivaa.

Onneksi.

Vielä ei metsässä varsinaisesti viheriö, mutta talven yli sinnitelleet nauttivat kovasti auringosta.



Vähän niinkuin me kulkijatkin.



Yllättävän lumisen ylämäen jälkeen alkaa jyrkähkö ja jäinen alamäki suolle.

Kengissä on onneksi piikit alla.

Ja piskillä neliveto.

Jäkälä ojentelee pikkuista varttaan kohti valoa.
Lyhyelläkin retkellä on hyvä pitää evästauko.

Tällä reitillä ei ole varsinaista taukopaikkaa, joten istahdetaan aurinkoiselle mättäälle pitkosten tuntumaan.


Tulevan kesän käpy on tuota pikaa valmiina hoitamaan hommansa.

Hyvä niin, sillä tiedossa on suloinen suvi ja jokainen käpy on tarpeellinen.