Apparan luminen järvilenkki

 

Apparalla, eli Hämeenlinnan Ahvenistolla on viimetalvesta poiketen lunta. Nyt illan hämärtyessä jokainen järven eteläpään mäki oli täynnä pulkkakansaa. Niitä mäkiä on paljon ja jokaiseen vauhtimakuun. Vaan vielä ei oltu höylätty latuja Ahvenistonjärveä kiertävälle kävelyreitille. Niinpä oli mahdollisuus kävellä tuota kaunista reittiä ilman vaaraa heiluvista porkista. 

Ja oikeasti en muutenkaan kehtaisi kävellä ladulla.

Paikallislehti kertoi, että järveä kiertävä latupohja oli jo valmiina ja sitä olikin helppo kävellä. Askelista ei juuri jäänyt jälkeä kovaan väylään. Nyt kun lunta oli luvassa lisää oli tämä suunnilleen viimeinen ilta kulkea jalkapatikassa lutakon ympäri. Latukoneet oli varmaan jo valmiiksi tankattu ja nokat käännetty oikeaan suuntaan.

Tämä osuus reitistä on kauneimmillaan keväällä puiden hennosti vihertäessä, vaan eipä tuo hassummalta näytä näin talvellakaan. Järvi ei ollut vielä kunnolla jäässä, mutta lupasivat lähipäiviksi sellaista pakkasta että tuokin asia varmaan hoituu.

Pohjoisen pään poukamasta saattoi nähdä oudon valoilmiön järven toisessa päässä. Siellä loistivat kuntoportaat, joita retken lopuksi nousisin kotia kohti.

Jännä miten yksi hieman erivärinen lamppu tekee maisemasta mielenkiintoisemman.

Kiersin järven pitempää kautta kun ei ollut kiirettä minnekään ja luminen metsä oli niin kaunista.

Vaikka kahvilan ja parkkipaikan ympäristö oli ollut täynnä ulkoilevaa porukkaa sai täällä kauempana kulkea kokolailla yksin. Kuulostelin kyllä tarkkaan etten vaan jäisi jonkun uhmakkaan hiihtelijän jalkoihin, sillä paikoin näkyi luistelusuksien jälkiä.

Tässäkohdin olin jo melkein kiertänyt koko järven ja vastarannalla näkyi kulkemani reitti somasti valaistuna. Alkuretken kauniin sininen taivas oli tummunut miltei mustaan yöasuunsa.

Ympyräni alkoi sulkeutua kun saavuin kahvilarakennuksen nurkille. Vuoden 1952 Olympialaisissa Apparalla kisailtiin nykyaikaisessa viisottelussa. Sen kunniaksi kahvilaa koristavat Olympiarenkaat. Myös noihin kisoihin rakennettu uima-allas hyppytorneineen oli valaistu.

Retkeni päätteeksi suuntasin kohti maagisesti loistavia kuntoportaita. Ne on rakennettu hienosti puiden keskelle osavasti sivuun autotiestä. Näin jalankulkijoiden ei enää tarvitse hiippailla kapean ajoväylän laidassa. Paitsi jos on pakko.

Tuo hieno valaistus johtui portaikon kaiteiden alareunaan pykätyistä ledvaloista. Lumipeitteiset askelmat moninkertaistivat tuikkujen valotehon.

p/s Pari päivää kävelyni jälkeen lunta tuli todella paljon, joten eivätköhän ne hiihtelyladut ala olla käyttökunnossa.

Loppiaisena Hämeenlinnan rantareitillä

 

Ja niin Hämeenlinnakin sai lopulta lumipeitteen. Tästä riemastuneena säntäsin kaupungin kuuluisalle rantareitille. Hieman kapinallisesti päätin kiertää sen tällä kertaa vastapäivään. Jätin auton linnan parkkipaikalle ja läksin retkelle hieman liian aikaisin, sillä katuvalot eivät vielä olleet syttyneet. Haitanneeko tuo mitään ? (blogger päätti tässäkohdin sijoitella tekstin näin omituisesti...).

Kävelin Linnanpuistoa pitkin kohti kaupunkia eli etelään. Vanajavesi ei vieläkään ollut kunnolla jäässä, mutta sellaisiahan nämä talvet nykyisin ovat.

Hieno reitti kulki aivan rantaa pitkin. Kun käännyin katsomaan taakseni sain linnasta hieman erilaisen kuvan.

Kotvasen tovin kuluttua olin ylittänyt Vanajavedensillan ja tehnyt käännöksen uuteen suuntaan. Nyt  kuljin Vanajaveden vastarannalla kohti pohjoista.

Kun olin ohittanut hotelli Vaakunan ja olin tulossa Varikonniemeen syttyivät katuvalotkin. Sinertävä harmaus sai uusia sävyjä.

Rantareitin tältä puolen Hämeenlinna näytti hieman omituiselta, mutta kirkontornin takia toki tunnistettavalta.

Joku on jo vuosikausia tuonut joulunaikaan just tähän paikkaan joulukuusen. Lyhtyjä ilmestyy sen ympärille joka vuosi yhtä varmasti. Koska nyt kävellessäni oli loppiainen saattaa tuo kuusi kadota minä hetkenä hyvänsä. Vain ilmestyäkseen uuden joulun alla tuttuun paikkaansa. Toivottavasti.

Pian tulinkin kahden suosikkipuuni kohdalle. Valaistuksesta päätellen nämä kaksi vanhusta ovat myös monen muunkin suosikkeja.

Vanhojen puiden kohdalla hylkäsin valaistun ja helposti kuljettavan kävelytien ja läksin rantaan etsimään siellä kulkevia pitkoksia. Ne kyllä löytyivät ja paksun lumipeitteen ansiosta olivat myös suht helppokulkuisia. Valaistusta ei tosin ollut. Kaunis kuvakulma linnalle tuli bonuksena.

Vastarannalla pilkotti Kaupunginpuisto, jonka siimeksessä kävelisin retken lopuksi. Tuo punainen täplä kaukaisuudessa oli Aulangon hotellin mainoskyltti.

Pitkospuut päättyivät Vanajaveden Vesikkojen eli paikallisen melontaseuran laiturin tuntumaan. Sillä porukalla on kyllä hienot treenauspaikat.

Aika pian olin jo rantareitin pitkällä suoralla. Nyt käveltiin kapealla väylällä järven ja rautatien välissä. Jos lähtee rantareitille tuulisella kelillä kannattaa valita kiertosuunta niin, että kulkee tässä myötätuuleen. Nyt oli liki tyyntä, joten suunnalla ei ollut niin väliä.

Täältä katsoen linna näytti aika tylsältä...

Ohikiitävä pendolino pölläytti lunta ja valaisi hetken kaiken omituisesti. Kolme tai neljä junaa vilisti ohitse rantareittiretkeni aikana. Ne ovat todella tärkeitä Hämeenlinnan kehitykselle. Kuskaavat ihmisiä ja tavaraa paikasta toiseen.

Hakeuduin tarkoituksella vielä toisillekin reitin pitkoksille. Ne olivat edellisiä pimeämmät, mutta täysin kuljettavissa. Pitkokset päättyivät tyhjälle nuotiopaikalle ja kohta rautatiesillan tuntumaan.

Ylitin rautatiesillan kevyesti ja käänsin sen jälkeen menosuunnan takaisin kohti etelää. Olin tavallaan retkeni loppusuoralla eli tulossa lumoavaan Kaupunginpuistoon.

Kaukaisuudessa välkkyi jo linna, joka merkitsi retken loppua. Vaikka se ei ehkä näy näistä kuvista, oli rantareitillä todella runsaasti kulkijoita. Koirat kaikista kokoluokista olivat tuoneet ihmisensä kävelylle ja useampi juoksija pinkoi pitkin lumista väylää. Myös ilahduttavan monta nuortaparia käveli käsikynkkää lumisten puiden katveessa. Parin asteen pakkanen toi kulkijoille punaiset posket... no ehkä ei kaikille koirille.

Rantareittikävelyni alkoi lähestyä loppuaan, sillä polun päässä näkyi jo linna. Tavallaan tuntui siltä, että koko rantareitti oli linnan ympäri kiertämistä, mikä ei tietenkään loogisesti ajatellen ollut totta. Linna oli reitin alussa ja lopussa. Ja vähän väliä pitkin matkaa. Kuin optinen korvamato (silmämato?), josta ei tahdo päästä eroon.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun kiersin Hämeenlinnan rantareitin ilman päivänvaloa. Miksi ihmeessä en ollut tehnyt sitä aikaisemmin? 

Kävelin osapuilleen kuusi kilometriä ja kulutin aikaa runsaasti, sillä hämärässä kuvaaminen ei ollut ihan helppoa. Jokatoinen kuva oli vähän tärähtänyt, mutta onneksi siinä välissä oli myös muutamia suht onnistuneita.