Siksakkia Sibeliuksen metsässä

 

Hämeenlinnan Aulangolle perustettiin Sibeliuksen metsäksi nimetty luonnonsuojelualue vuonna 2018. Se on noin 97 hehtaarin läntti Aulangonjärven itäpuolella. Aulangojärven polku sivuaa sitä mukavasti länsipuolelta, mutta me halusimme päästä asian ytimeen, Sibeliuksen metsän siimekseen.

Alemmassa kuvassa siksak-reittimme. Kuljimme vastapäivään.

Auton jätimme ulkoilumajan parkkipaikalle ja läksimme kävelemään rantaa myöten etelään. Tässä oli talvella suosittu latu ja hieman jännäsimme kuinka hyvin tiukasti tallottu lumi olisi sulanut. Paikoin väylä olikin jäässä, mutta onneksi suurimmaksi osaksi ihan kesäkunnossa.

 

Kanivaroituksen jälkeen käännyimme Kihtersuon uimarannalle järven eteläiseen päähän. Tänne näkyikin näkötorni hienosti.

Uimarannan ohituksen jälkeen saimme kävellä mukavilla leveillä pitkoksilla. Ne veivät meidät pellon laitaan, josta reitti jatkui kesämökkejä sivuten.

Kun opasteet opastivat vasemmalle Aulangonjärven polulle, kävelimme me kapinallisesti hiekkatietä oikealle. Kotvasen tovin kuluttua lähdimme nousemaan polkua metsän suojaan.

 

Kohtalaisen hyvin tallattu ja liki viivasuora polku vei meidät metsäautotielle, jota pitkin kävelimme hyvän pätkän kohti pohjoista. Väylä oli melkein sulana, vain siellä täällä oli jäätä. Tienpohja oli kyllä aika heikko, sillä parissa kohtaa jalka solahti pinnan läpi jonnekin syvyyksiin.

Yllättävän talvisen ja liukkaan osuuden jälkeen pääsimme taas kesäisempiin maisemiin. Kuljimme edelleen mukavasti kiemurtelevaa metsäautotietä.

Lumisen alueen ulkopuolella maasto oli paikoin kovin kosteaa ja ammoin kaivettu oja oli muuttunut joeksi.

Metsäautotieltä siirryimme osavaan suuntaan lähtevälle polulle. Maastossa risteili aika paljon enemmän ja vähemmän näkyviä polkuja, joista osa taisi olla hirvien ja kauriiden reittejä. 

Pikkuiset purot olivat täynnä villejä minikoskia.

Kun seuraamamme polku lähti yllättäen aivan vikasuuntaan otimme kompanssisuunnan halki helppokulkuisen maaston. Täällä Sibeliuksen metsä olikin parhaimmillaan. Mitään erikoisen vanhaa puustoa emme löytäneet, mutta osavan monimuotoista kuitenkin. Ja kaikkialla raikasi tirppalintujen keväinen hoilotus.

Lyhyen taipaleen jälkeen yhytimme oikeaan suuntaan kulkevan polun. Ja pian saimme vanhasta opasteesta varmistuksen reitinvalinnalle. 

Sibeliuksen metsässä on kaksi merkittävää kalliota eli Levonkallio ja Kärmeskallio (= Käärmekallio). Kartassa ne ovat selvästi erillään, mutta varsin usein kulkijat puhuvat niistä ristiin. 

Ja onhan toki paljon jännenpää pitää taukoa Käärmekalliolla kuin Levonkalliolla.

Tuota pikaa tupsahdimme järven tasalta nousevien portaiden ääreen. Tulimme näin Aulangonjärven polulle. Muutaman askeleen päässä oli Levonkallio, jota monet siis nimittävät erheellisesti Kärmeskallioksi. Täältä avautui legendaarinen näkymä yli järven näkötornille.

Pidimme lämpimässä auringossa upean maiseman äärellä taukoa eväsleipien ja kuuman juotavan merkeissä. Muutamia kulkijoita oli kiertämässä Aulangonjärven polkua ja pysähtyi hetkeksi ihailemaan näkymiä. Hienoa että Hämeenlinnan komein nähtävyys (sori linna) houkuttelee kävelijöitä ihan arkipäivänäkin.

Aikamme istuttuamme läksimme seuraamaan Aulangonjärven polku pohjoiseen. Kuljimme siis vielä vajaan kilometrin Sibeliuksen metsässä.

Aulangonjärven polkua on helppo kävellä, sillä se on liki kokonaan haketettu ja muutamia opasteitakin löytyy matkan varrelta.

Metsäosuuden päätyttyä tulimme ihmisten ilmoille ja kuljimme Aulangon Heikkilän mökkialueen lävitse pellonlaidan pitkälle suoralle.

 

Pellon ja golfkentän väliin jäi pätkä järvenrantaa ja muutamia omakotitaloja. Sekä hauska leikkimökki.

Golfkentän sivuitse kulkevaa autotietä matkattiin onneksi vain parisataa metriä ja sitten päästiin takaisin metsän suojaan. Jäljellä oli vajaan kilometrin kiemurainen polku ulkoilumajan parkkipaikalle.

 

Polku putkahti metsästä järvenrantaan yllättävän ja oikeastaan ihan liian nopeasti. Ympyrä sulkeutui.

Näin olimme kiertäneet Aulangonjärven ja kävelleet siksakkia Sibeliuksen keväisessä metsässä kuunnellen tirppojen lurituksia.

Kilometrejä tuli kuin huomaamatta taivallettua osapuilleen yhdeksän.

Lopen Luutalammia kiertämässä

 

Keväinen auringonpaiste houkutteli meidät Lopen Luutasuolle. Ajelimme Lopen keskustan halki Pilpalantietä ja tuumailimme, josko Luutalammin taaimmalle parkkipaikalle vievä tie olisi näin aikaisin keväästä avattu liikenteelle. Eipä ollut. Puomi sulki autoilijan kulun. Tämä tie on altis kelirikolle ja keväinen sulku on aivan ymmärrettävä.

Niinpä jätimme auton kartan alareunan Pilpalantien varressa olevalle parkkipaikalle. Kävelemäänhän tänne oli tultu. Alemmasta Sports Trackerin kuvasta näkyy reittimme. Lammille taivallettuamme kiersimme sen vastapäivään.

Sorainen autotie puomin jälkeen oli varsin hyvässä kunnossa. Arvelimme puomin avautuvan seuraavan viikon kuluessa. Niin lämmintä keliä oli luvassa.

Kun olimme saavuttaneet tien puolivälin parkin (joka oli ollut alkuperäinen päämäärämme) lähdimme sen nurkalta metsän halki kohti Luutalammin eteläistä päätä.

Alun kuivan polun jälkeen maasto alkoi pursuta vettä. Goretexit jaloissa pystyimme toki jatkamaan, mutta saimme loikkia kuivalta mättäältä toiselle. Tasapainottelu oli kyllä hyvää jumppaa ikäisillemme hepuille.

Rannan tavoitettuamme läksimme kiertämään Luutalammia vastapäivään. Olimme järkeilleet, että lammin itäinen ranta olisi  alttiimpi auringolle ja siksi lumeton. Olimme unohtaneet kaikki ne vedet, jotka sulanut lumi ja jää jättävät jälkeensä.

Vallankin lammin eteläinen osuus oli siis varsin kostea.

Toki aivan kuiviakin pätkiä oli ja ne litimärät oli helppo kiertää kuivemman kautta.

Poikkesimme katsastamaan läheisen Rajalammin jäätilannetta. Ja josko siellä olisi lintuja, sillä Luutalammilla niitä ei juuri ollut. 

Rajalammi oli miltei kokonaan jäässä ja sen rannoilla norkoili vain muutama tylsistyneen näköinen lokki. Palasimme aika pian takaisin Luutalammin polulle.

Mistä mahtoi johtua, että kun Rajalammi oli liki umpijäässä, Luutalammin vesi lainehti vapaana?

Hyvin suosittu lammin pohjoispään tulistelupaikka oli tyhjänä. Tosin edellisen kävijän nuotionjämä vielä savutti.

Pidimme veden äärellä kunnon evästauon makkaroineen ja jälkkäreineen. Yleensä tähän osuu tuuli aika navakasti, mutta nyt puhalsi pohjoisen puolelta ja siis selkiemme takaa. Joskus käy säkä.

Mikäpä tuossa oli istuskella. Auringon lämpö oli ihan kesäistä.

Istuskelun jälkeen piipahdimme pitkospuita pohjoiseen katsomaan missä kunnossa sen puolen polut olivat. Pian selvisi, että jäätä oli tällä seudulla paljon ja alueen halkova soratie oli pitkälti talvisissa tunnelmissa.

Niinpä emme jatkaneet retkeä siihen suuntaan, vaan kiltisti palasimme pitkoksia Luutalammin rannalle.

Jatkoimme retkeä lammin läntistä rantaa etelään. Luin alueen uutisista, että Luutalammin huussi ei olisi käytössä remontin takia. Itseasiassa koko tönö oli kadonnut pitkosten päästä. Tuovat varmaan uuden entistä ehomman ennenkuin varsinainen turistikausi alkaa.

Tällä lammin varjoisemmalla puolen oli vielä jonkin verran jäisiä polkuja, mutta selvisimme niistä ihan ilman nastojakin. Lyhyet lumiosuudet oli helppo kiertää sulan maan kautta.

Harvoin tässä laskujoessa virtaa näin hurjasti vettä.

Hyvästelimme kotvasen tovin kuluttua Luutalammin eteläisen pään ja suhahdimme metsän halki autotielle. Olisi ollut kiva nähdä kevään lintutulokkaita lammilla, mutta taisimme olla pari päivää liian aikaisessa. Kesäisin täällä viuhahtelee kaiken sorttisia siivekkäitä.

Luutalammin kierto on yksi retkikohdevalikoimamme klassikoista. Opaskarttoihin tuota polkua ei juuri ole merkitty, mutta kunhan maasto hieman kuivuu on se taas helppo löytää ilman opasteitakin.

Retken pituus oli osapuilleen kahdeksan kilometriä, jota siis pidensi tuo pakollinen soratieosuus.