Torronsuon varhainen kevät

 

Hämmentävän lämmin ja lumeton helmikuu sai meidät tsekkaamaan Tammelan Torronsuon lumitilanteen. No eipä sitä juurikaan ollut. Siitä huolimatta läksimme kiertämään Suotaivalta.

Jätimme auton Kiljamon parkkipaikalle ja kiersimme lenkkimme vastapäivään eli aloitimme tuosta infotaulun nurkalta.

Olimme hieman pelänneet että pitkokset saattaisivat olla jäisiä mutta moinen pelko oli turhaa. Pitkospuut olivat märkiä mutta eivät liukkaita. Hankien sijasta maasto oli täynnä vesilätäköitä ja ohuen ohuita jääsuikaleita.

Torronsuon pitkospuut uusittiin jokunen vuosi sitten ja ne ovat edelleen priimakunnossa.

Välillä puikkelehdittiin puiden keskellä.

Olimme arvuutelleet olisiko tällä pidemmällä polkuosuudella jäätä kuten helmikuuhun kuuluisi, mutta sen sijaan saimme loikkia isoja lätäköitä väistellen. 

Lopulta jouduimme kulkemaan myös todella liukkaalla jäällä. Onneksi tuota oli helppo välttää kävelemällä polun viertä.

Kun metsäinen osuus loppui pääsimme suon reunaan. Pitkospuille latuja varten rakennetut korokkeet kertoivat hiihtokelien sulamisesta.

Helmikuun lämpimät kelit ovat herättäneet myös ruostesiiven ( ? ) toukat. Niitä vaelsi pitkoksilla siellä täällä.

Veden alle paininut puupolku ei onneksi ollut kovin syvällä. Siitä selvittiin suht kuivin jaloin.

Sen sijaan aivan viime metrien jäinen osuus aiheutti harmia. Pitkoksilla ei voinut kävellä ja niiden vieressä oli liian märkää. Ratkaisimme ongelman tekemällä pienen lenkin metsän kautta. 

Siitä tuli ehkä sata metriä ylimääräistä eli sehän oli melkein oikaisu.

Nyt saavutimme Haipontien jota pitkin kuljimme aina Idänpään kallion lintutornin risteykseen asti.

Ohitimme tukevarakenteisen taukoaitan jonka kurkihirteen kaiverrettu ilves alkoi jo ravistua.

Pidimme lounastauon Idänpään kallion laavulla. Ruokatermareiden takia emme tarvinneet tulia. Oli ihan mukava istuskella kotvanen tovi. Lämpötila oli plussan puolella eikä tähän osunut metsän vieno tuulikaan.

Lintutornista näkyi mikä oli Torronsuon olematon lumitilanne isommassa mittakaavassa.

Istuskelun jälkeen palasimme Haipontielle. Nyt emme seuranneetkaan perinteistä opastetta Kiljamon suuntaan vaan jatkoimme tietä pitkin.

Poikkesimme metsään vasta hieman myöhemmin. Olimme etsimässä legendaarista Haippon niitun laavua.

Jäinen metsäautotie vei meidät hiihtäjille tarkoitetulle taukopaikalle.

Haippon niitussa ei ollutkaan laavua vaan makasiini jonka suojassa keittelimme kaasulla jälkiruokajuomat. 

Mahtaako täällä olla enemmänkin porukkaa hiihtokauden aikana? Makasiinin ympärillä oli muutamia suksijoille tarkoitettuja rakennelmia. Tosin ne eivät olleet ihan parhaassa kunnossa.

Oivallisen tauon jälkeen suunnistimme halki hienon metsän tutuimmille poluille.

Kohta jo saavutimme louhokselta laskeutuvan merkityn reitin. Nyt olimme taas Suotaipaleella.

Tänne metsään oli ilmeisesti jätetty ikuisiksi ajoiksi vanhat ja uudet lankut.

Pitkospuiden jälkeen polku oli paikoin todella liukas. Onneksi metsä oli suht kuivaa joten kiertoreitit onnistuivat.

Muutaman mutkan jälkeen saavutimme taas suon pitkospuut.

Olimme jo metsäpolulla kuulleet vastaantulijoilta ettei tämän puolen pitkospuilla ollut jäätä. Paikoin liukkaan metsäosuuden jälkeen oli rentouttavaa talsia puista polkua.

Välillä reitti sukelsi hetkeksi metsään, sitten oltiin taas varsin kostean suon keskellä.

Tuossa ylemmässä kuvassa Kiljamon luontotorni pilkottaa puiden yläpuolella.

Risteyksessä päätimme kävellä loppumatkankin pitkoksilla joten käännyimme oranssilla merkitylle reitille. Suoraan kulkien olisi päässyt Kiljamon luontotornille ja sen ympärille rakennetuille keittokatokselle ja huussille.

Tällä puolen suota oli kaksi esteetöntä reittiä. Toisen taukopaikalla oli mielenkiintoinen ilmoitus. Plymouthin yliopiston tutkijaryhmä toivoo tässä kuvia suosta. Ajatuksena on seurata värien vaihtumista suon kasvustossa.

Lopun matkaa kävelimme rennosti esteetöntä reittiä. Pitkospuilla täytyy aina tarkkailla mihin jalkansa laittaa mutta näin leveällä väylällä saattoi kävellä huolettomammin.

Kun saavutimme taas Kiljamon parkkipaikan ympyrä sulkeutui. Retkemme pituus oli noin 10 kilometriä. Saimme kulkea hetken myös meille tuntemattomilla seuduilla kun tutustuimme Haippon niitun taukopaikkaan.

Sään puolesta reissu oli hieman omituinen sillä juuri nyt olisi helmikuun pitänyt helistellä ja hankien häikäistä. Sen sijaan tunnelma oli varsin keväinen.