torstai 24. syyskuuta 2026

Syyspäivä Lapakistossa

 


Vierailimme Lahden Lapakistossa ensimmäistä kertaa osapuilleen vuosi sitten. Ja nyt taas.
Pitkin kesää mietimme josko matkaisimme Lapakistoon mutta arvelimme että tämä suosittu alue olisi kesäkaudella liian ruuhkainen.

Nyt syksyllä ja arkipäivästä huolimatta Ristikankaan parkkipaikka oli täynnä autoja. Onneksi lähistöllä oli vielä tilaa pysäköidä.


Kiersimme hienon kierroksemme vastapäivään. Pituutta tuolle tuli noin 8,5 kilometriä.



Aloitimme retken kulkemalla hyvän pätkän Erämaantietä sillä halusimme päästä Mustavuorenpolulle.

Aamu oli aurinkoinen vaikkakin navakkatuulinen. Täällä puuston suojassa tuulesta ei ollut haittaa.



Kun tavoitimme opasteen läksimme Mustavuorenpolkua Pajulahden suuntaan. Reitti muuttui poluksi.
Näin aluksi seurailimme punaisia maalitäpliä.



Tätä reittiä on mainostettu kovin kiviseksi ja sitä se olikin. Tällainen kivikko on kuitenkin suht helppokulkuista.
Nousimme pikkuhiljaa kalliolle... kuten Lapakistossa niin usein.



Polku kierurteli hienossa metsässä ja oli helposti seurattava.




Puolukoita oli maastossa vielä muutaman kourallisen verran.




Seuraavalta opasteelta lähdimme kohti Kalliojärveä.

Muutaman pidemmän mutkan ja mäen jälkeen tulimme veden äärelle.
Olipa tämä hieno maisema.




Täällää ylhäällä hylkäsimme merkityn polun ja laskeuduimme alemmaksi rantapolulle. 
Tämä ei ole virallinen reitti ja vaati hieman tasapainotaiteilua. Selvisimme ilman mustelmia.



Kalliojärven nuotiopiirillä paistoimme makkarat. Paikan liiterissä ei ollut ainuttakaan klapia mutta meilläpä oli sopivasti nuotiopuita repuissa.
Järveä pitkin puhalsi tuuli varsin kylmästi. Siitä selvittin kääntämällä selät tuulelle. Tämä oli hyvä paikka lepuuttaa kinttuja. Parkkipaikan ruuhkasta huolimatta saimme istuskella nuotiolla ihan kahden kesken.


Hyvän tauon jälkeen retkemme jatkui rantaa pitkin. Nyt opaslätkät vaihtuivat sinisiksi.



Kiperässä kohdassa kaiteet takasivat turvallisuutemme.




Seuraavalta opasteelta lähdimme Ahvenlamminpolulle. Seurailimme siis valkeita maalitäpliä.

Siirryimme rannalta sisämaahan ja kapusimme kalliolle. Kuinkas muuten.




Yllättäen Ahvenlammin nuotiopiirikin oli autiona... tosin edellisen retkeilijän hylkäämät nuotiopuut vielä savusivat. Kävimme keskustelun siitä pitäisikö nuotio aina sammuttaa huolellisesti kun siltä poistutaan. 
Kyllä pitäisi.



Emme viipyilleet Ahvenlammin taukopaikalla sen pitempää vaan jatkoimme retkeä rannan tuntumassa seuraten taas sinisiä opastäpliä.


Pitkospuiden jälkeen kapusimme Pitkäjärvenvuorelle... joka oli tietenkin kallioinen.




Pitkäjärvenvuoren näköalapaikaikalla pidimme toisen evästauon. Tähän ei tuuli osunut mutta maisemat olivat komeita.



Istuskelun jälkeenkapusimme vielä korkeammalle. Täältä ei kuitenkaan avautunut sen kummempaa näköalaa.



Puussa keikkuva etätyöpiste näytti kovin orvolta. Olikohan sillä paljonkin käyttöä?


Kallion ylitettyämme laskeuduimme koivikon halki soratielle. Nyt jäljellä oli vain retken loppusuora.



Ennen parkkipaikkaa ohitimme vielä Sammaliston esteettömän reitin.

Ristikankaan edelleen täyttä parkkipaikkaa vartioi synkkäilmeinen kissa. Pakenimme rivakasti sen katseen alta.

Päivän retken pituus oli siis osapuilleen 8,5 kilometriä. Sää suosi meitä ja saimme taivaltaa aurinkoisessa metsässä. Hirvikärpäsiä kohdalle osui yksi ainoa.

Lapakisto on täynnä suht hyvin merkittyjä reittejä, mukavia taukopaikkoja ja paljon rantaa hipovia polkuja. Suosittelen.




keskiviikko 16. syyskuuta 2026

Syksyn alkua Torronsuolla

 


Vierailemme Tammelan Torronsuolla pääsääntöisesti keväisin ja syksyisin... eli nyt kun lupasivat aurinkoista keliä suuntasimme kohti tuota komeata suota. Halusimme myös reitille jolla ei mahdollisesti olisi hirvikärpäsiä.

Auton jätimme Kiljamon parkkipaikalle jossa oli yllättävän paljon autoja vaikka oli arkipäivä.
Kiersimme noin kymmenkilometrisen lenkkimme tälläkertaa myötäpäivään.




Parkkipaikalta kävelimme leveää väylää keittokatokselle ja nuotiopiirille. Ohitimme myös lintutornin.

Opaslätkät kertovat kolmesta erilaisesta reitistä: oranssi on lyhyt Kiljamonkierros, musta esteetön reitti ja tuo sininen pitkä Suotaival.




Alussa pitkospuuut olivat varjossa ja aika liukkaat mutta onneksi auringossa ne olivat kuivuneet ja mukavat kulkea.
Risteyksestä jatkoimme suoraan kohti Louhosta. Edessä oli muutama kilometri pitkoksilla.





Auringon lämmittämä suo loisti värikkäänä ja tuoksui oikealta suolta.



Pienessä metsikössä omituiset harsot kimmelsivät. Valitettavasti kamera ei onnistunut ikuistamaan niiden outoa hologrammimaista olemusta jossa loistivat kaikki sateenkaaren värit.



Oli tosi mukava päästä pitkästä aikaa kävelemään pitkospuilla jotka eivät pääty ihan heti.




Pitkospuut päättyivät metsään ja opasteet opastivat oikealle.

Suolla auringonpaisteessa oli ollut varsin lämmintä. Täällä puiden varjossa lämpötila laski monta astetta.
Polun kulumisesta näki kuinka suosittu tämä reitti on. Nyt täällä oli kuivaa mutta toisinaan tämä osuus on veden vallassa.





Ohitimme louhoksen sukkelaan ja jatkoimme taivalta hienossa metsässä.



Lyhyen pitkospuuosuuden jälkeen tulimme kohta Haipontielle. Tietä kuljimme oikealle.



Kävelimme Haipontietä jonkin matkaa mukavan Masi-koiran ja kotiväkensä kanssa.

Opasteen jälkeen poikkesimme Idänpäänkallion laavulle evästelemään.




Lintutornista näkyi kauas. Toivoimme näkevämme isoja muuttolintuja mutta taisimme olla liian aikaisessa.

Istuimme laavulle lounastamaan pitkän kaavan mukaan. Vaikka Kiljamon parkkipaikalla oli ollut runsaasti autoja saimme istuskella laavulla aivan kahdestaan. Oli hyvä lepuuttaa kinttuja ja tunnustella syksyn saapumista.




Jatkoimme matkaa metsän halki. Tämä polku ei enää ole opastettu mutta tiesimme mistä mennä.
"Waro huima lasku "- opaste vetelee viimeisiään.

Kivimuurin jälkeen tulimme taas Haipontielle.



Kovia kokenut viitta näytti oikean suunnan ja pian pääsimme taas pitkospuille.



Reitin tämä pitkososuus ei ollut aivan yhtä pitkä kuin edellinen mutta kulki kyllä hienossa suomaisemassa.



Metsään päästyämme saimme välillä kävellä polulla, välillä pitkospuilla.





Pehkun parkkipaikan jälkeen jäljellä oli enää vajaa kilometri.



Torronsuolla kannattaa käydä. Pitkospuut ovat priimakunnossa ja maisemat samalla aikaa rauhoittavia ja innostavia.
Tämän kierroksen pituudeksi mainostetaan 8,5 kilometriä mutta me saimme taas mittariin noin kymmenen kilometriä.

Ei valittamista, vallankin kun reitillä ei ollut ainuttakaan hirvikärpästä.