keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Syyspäivä Torronsuolla




Kaunis syyskuun puolivälin aamu houkutti kulkijan jälleen Torronsuolle.

Torronsuon suosio on viimeisen puolen vuoden aikana noussut roimasti. Välttääksemme ruuhkan hankkiuduimme matkaan suht aikaisin.
Kun aamukymmeneltä ajoimme Kiljamon uusitulle parkkipaikalle oli siellä vain muutama auto.

Ajatuksena oli kiertää Torronsuon uusittu lenkki myötäpäivään ( heinäkuussa kävelimme reitin toiseen suuntaan ).

Läksimme ilmoitustaululta leveää esteetöntä polkua kohti suota.
Näille lankuille ei kyllä enää uskaltaisi pyörätuolilla lähteä.

Varmaan korjaussuunnitelma on jo olemassa.




Vaan leveän ja rapistuneen osuuden jälkeen meitä hellittiin upiuusilla pitkoksilla.

Uusien lankkujen lisäksi tämä osuus on myös linjattu maastoon vanhasta poiketen.
Nyt oltiin enemmän suon äärellä.

Hyvä niin.


Noin kilometrin käveltyämme tulimme risteykseen, josta suunnaksi otimme Torron ja louhoksen. Vasemmalle kääntyen olisimme palanneet lintutornin ja nuotiopiirin kautta takaisin parkkipaikalle.
Lisäkilvet varoittivat kehnossa kunnossa olevista pitkoksista ja lupailivat korjaustoimia.

Jotkut reitin kulkijoista olivat hyvin pieniä. Tämä kaunokainen lienee heinähukan toukka. Sen karvaisia lajitovereita oli pitkoksilla tämän tästä.






Onneksi suo oli nyt aika kuivassa kunnossa, sillä paikoin pitkokset olivat liki kulkukelvottomat.

Askelluksessa sai olla tarkkana ja tasapainoaisti tuli testattua useamman kerran.



Vaan korea sää ja reipas mieli auttoivat sivuuttamaan moiset hankaluudet.


Sitäpaitsi monta pirstaleista kohtaa oli jo korjattukin.



Kun suo loppui ja päästiin metsän reunaan lähdimme opasteista piittaamatta etsimään sitä vanhaa louhokselle vievää polkua.
Sitä joka nousi hienon kivikon päälle.















Alkumatkasta polku näkyikin maastossa ihan selvästi...


... mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se katosi kaatuneiden puiden labyrinttiin.




Harhailimme aikamme kaatuneiden runkojen sokkeloissa.
Välillä seurasimme jotain polun pätkää, mutta aina ne muutaman metrin kuluttua upposivat paksuun sammaleeseen.


Löysimme kyllä hienon jäkäläisen kivikon, mutta emme sitä oikeaa.













Lopulta annoimme periksi, lopetimme seikkailumme ryteiköissä ja palasimme kiltisti keltaisilla lätkillä merkitylle reitille.




Menneinä vuosina tämä alue oli aina aika kostea ja pitkokset olivat hyvinkin tarpeen.

Viime aikoina maasto on mystisesti kuivahtanut, mutta pitkokset on uusittu siitä huolimatta.
Ehkä ne sitten kuitenkin ovat joskus tarpeen.






Jokipahasen ylittävältä sillalta erotti juuri ja juuri aikaisempina vuosina reippaasti virranneen ojan.
Se on ikäänkuin ennallistunut omia aikojaan.

Eli kasvamassa umpeen.












Pian sillan jälkeen kiipesimme louhoksen kalliolle pitämäään evästaukoa.

Torronsuon kymmenenkilometrinen kierros on suurelta osin tasamaata. Tämä oli yksi harvoista ylämäistä.



Repun maisemaan sopivasta herkkupussukasta löytyi taas just oikeat eväät.







Koska seurueemme pitempi puolisko kantaa repussaan retkikeitintä, emme useinkaan tarvitse nuotiopaikkaa ja avotulta.


Louhokselle toivoisin muutaman penkin eväiden nauttimista varten.
Tosin nyt istuimme aika mukavasti kivillä ja kannoilla.

Muutama muukin seurue pysähtyi louhokselle, mutta heille ei löytynyt yhtä osavia istuimia.



Maukkaan evästauon jälkeen jatkoimme Idänpään lintutornin suuntaan.

Polku kulki kauniissa havumetsässä ja komeilla uusilla pitkoksilla halki pienen suon.























Kotvasen tovin kuluttua päädyimme Haipontielle.


Olisimme aika pian voineet opasteita seuraten  palata tieltä takaisin metsäpolulle, mutta tälläkertaa kävelimme soratietä ihan Idänpään lintutornin tienhaaraan asti.
Sen kohdalla oli tienlaidan parkkipaikalla muutama auto, joten tuskin saisimme tällä kertaa istuskella kahdestaan Idänpään laavulla.



Arvasimme oikein: laavulla oli sen verran porukkaa, että emme yrittäneetkään tulen ääreen.

Kiipesimme sen sijaan lintutorniin ihastelemaan Torronsuon laajuutta ja syksyyn taipuvia värejä.



Sitten jatkoimme matkaa. Opaste eteenpäin löytyi infotaulun vierestä. Tämä viimeisiään vetelevä varoitustaulu oli pienen mäen päällä. Varovasti astelimme huimaa laskua alamäkeen.




Hieman ennenkuin reitti palasi hetkeksi Haipontielle ohitimme vanhan kiviaidalla rajatun peltoaukean.


Kivimuurin on täytynyt olla tärkeä ja tarpeellinen, sillä sen kasaaminen on vaatinut paljon voimaa ja kärsivällisyyttä.

Ei tuollaisia turhan päiten rakennella.




















Selkeä opaste opasti soratieltä takaisin metsään.




Ja tuota pikaa oltiin Torronsuon kierroksen uudella osuudella.

Keväällä valmistunut pitkosreitti oli mukavan pitkä.
Ennenkaikkea sen ansiosta ei enää tarvinnut kulkea puolitoista kilometristä taivalta tien 282 laidassa.









Syyskuisen auringon lämmittäessä näitä tukevia lankkuja pitkin oli ilo astella.



Oli hepokatti pitkospuilla poikittain...




Välillä kuljettiin metsäpolkua, välillä taas uusia pitkoksia.

Osan matkaa taivallettiin lehtomaisemassa, osa tiheässä kuusikossa.
















Kun lähestyimme Kiljamon parkkipaikkaa tuli vastaamme useampi seurue, jotka olettivat olevansa taivaltamassa Torronsuon lyhyempää, eli kolmikilometristä lenkkiä. Heitä oli hämännyt parkkipaikan "Torro 3"-opaste.
Torronsuon pitkoksillakin voi siis eksyä!

Parkkipaikalla oli nyt iltapäivällä jo parikymmentä autoa, eli Torronsuon suosio ei suinkaan ole hiipumassa.





Tämä uusittu kymmenkilometrinen kierros oli ehdottomasti kävelemisen arvoinen myös myötäpäivään.

Pitkospuilla kulkeminen taitaa olla meidän suomalaisten geeniperimässä.