perjantai 27. toukokuuta 2016

Lopen Komiolla ja Luutalammilla

Alkukesän päivä Lopen Komiolla ei ole hukkaan heitetty. Päinvastoin: kaunis päivä metsässä on kuin pistäisi rahaa pankkiin.

Kävellään tuo sinisellä merkitty reitti myötäpäivään. Ja bonukseksi kierretään vielä Luutalammi.

Parkkipaikan jälkeen askelletaan hetki hiekkaisella metsätiellä.

Tie kulkee yli harjanteen, joka säännöllisesti poltetaan metsän monimuotoisuuden takaamiseksi.
Siro oksa on saanut komean koristuksen.
Hiekkatie muuttuu koht` sillään metsäpoluksi.

Nyt kuljetaan suon laitaa. Muutaman viikon kuluttua paikka kuhisee verenhimoisia hyttysiä.





Lukkolammi on kasvamassa umpeen.

Ehkä siihen menee kymmenen vuotta, ehkä sata, mutta lopputulos on varma.



Mutta vielä lammella pesii vesilintu jos toinenkin.

Yksinäinen penkki houkuttaa tuumimaan asiaa.
Lammin jälkeen polussa on kaksi mahdollisuutta: joko vanha jyrkkä nousu, tai uudempi helppo.

Se mamoille tehty.
Siis ei muuta kuin vanhalle, verisuonet katkovalle nousulle.

Polku johdattaa ensin Ryssänvuorelle.
Ryssänvuorella voi hengähtää hetken rinnettä ihaillen.











Mahtaa tuota koivua ottaa aivoon!

Elämä on joskus niin epistä!
Metsässä on tehty ennallistamiseen ja monimuotoisuuden takaamiseen liittyviä raivaustöitä.

Näyttää pahalta, mutta kyllä nyt tarkoitus pyhittää keinot.
Komion metsään on siroteltu infotauluja, jotka antavat tarpeellista lisätietoa ympäröivästä maastosta.
Jyrkähköä alamäkeä....
.... seuraa jyrkähkö nousu.
Ja niin pikkuhiljaa ja hikisesti noustaan itse Komionvuorelle.
Nyt on kahvi- ja kaakaotauko.

Eikä yhtään liian aikaisin.











Komionvuoren maisemaa on pikkasen yritetty avata kaatamalla muutama puu.
Toljailemme vielä hetken tällä mäellä, ennenkuin polku taas vetää puoleensa.
Tauon jälkeen nassakat takaisin selkään ja baanalle!
Muutaman mutkan ja notkon jälkeen auttavat tukevat portaat alas vuorelta.

Ne toimivat hyvin molempiin suuntiin.
Suppa on sellainen sana, jonka olen juurikin oppinut näistä infopläjäyksistä.
Tasaisempi osuus reitistä.










Ja sen varrella lisää metsänhoidollisia myllerryksiä.

Maastosta on kuntan lisäksi kaavittu kaikki kannotkin.
Polku päättyy hiekkatiehen.

Vielä muutama vuosi sitten tuossa aitauksessa laidunsi lehmiä.
Täältä löytyykin tarkempaa tietoa kulotuksista ja sen sellaisista.

Kunttakerroksen laikutus on kyllä ainakin minulle uusi käsite.
Hiekkatietä seurataan etelään.

Jos kävelee sitä koko matkan, päätyy parkkipaikalle.
Vaan jonkin matkan päässä opaste ohjastaa vasemmalle pitkospuille.
Pitkokset vievät Luutalammin rantaan nuotiopaikalle.

Suo on aikas märässä kunnossa, mikä varmaan on monenkin metsän otuksen mieleen.











Luutalammin vesi ulottuu ihan rantaan asti.
Lakan kukkia ovat polunvarret täynnään.

Onkohan niitä tänä vuonna tavallista enemmän?
Luutalammin tulentekopaikka on niin rannassa kuin vain voi.

Laavua täällä ei ole, mutta klapivarasto ja huussi kyllä.
Nuotion peltikansi käy hyvin tuulensuojasta.
Suopursukin jo virittelee kukintaa.
Eväiden pituisen tauon jälkeen kirmataan lampea kiertävälle polulle.

Jostain mystisestä syystä tätä reittiä ei ole merkitty alueen karttaan.










Tämäkin kierros tehdään myötäpäivään.

Patikointi on helppoa, sillä eipä ole korkeuseroja.
Siitä huolimatta voi hyvinkin istahtaa, kun osava paikka löytyy.

Pitkospuita rakastava koira ei kylläkään pidä tauoista ilman evästarjoilua.
Tupasvilla paistattelee auringossa.
Luutalammin eteläpää on soistumassa.

Paksut turvesaaret ovat iso ilo kaikenmaailman itikoille, tirppalinnuille ja kasveille.


Muutama silta helpottaa kulkemista.
Lammin pintaa on vuoroin nostettu ja laskettu. Viimeksi nostettu, joten kaikki kasvillisuus ei ole pysynyt siinä vauhdissa mukana.
Tässä retken viimeinen infopiste.




Polku johdattaa mutkitellen takaisin parkkipaikalle.

Olipa taas kiva retki, sopivasti mäkeä, laaksoa ja vettä.

Ja aurinkoa.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Olympiahuumaa 1952 Apparan maastossa

Nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Vuonna 1952 Suomi sai järjestettäväkseen Olympialaiset. Niin, alunperinhän ne piti järjestää 1940, mutta silloin maailman nuorilla naisilla ja miehillä oli tärkeämpää puuhaa.

Pakon edessä.

Helsinki oli kisojen pääpaikka, tottakai. Joitain futismatseja pelattiin Tampereella, Lahdessa, Kotkassa ja Turussa.

Hämeenlinnassa kisattiin maahockey ja viisottelu.

Lähestymme nyt autenttisia tapahtumapaikkoja.

Nykyaikaiseen viisotteluun kuuluu maastojuoksu, tuo lajeista jaloin.

Ahveniston maastossa juostu reitti oli vuosikymmeniä hukassa, kunnes se taas mystisesti löydettiin.
Maastojuoksurata on noin neljä kilsaa ja tähän Hämeenlinnan Tarmon karttaan se on merkitty punaisella.

Huomioi erityisesti nuo korkeuskäyrät: tämä ei todellakaan ole mitään tasamaan taaperrusta!
Vaan nyt pulinat pois ja radalle!

Maastojuoksu aloitetaan Apparanjärven eteläisestä päästä ja heti päästään pururadan ensimmäiseen nousuun.






Järveä kiertävä reitti on todella hieno. Sitä vaan ei aina huomaa, sillä niin tuttu se on.

Tästä pyyhälsivät kirkasotsaiset nuorukaiset 1952 mitalin kuvat silmissään.




Kun  pururata aloittaa armeliaan alamäen, pääsevät maastojuosijat ekaan oikeasti kiperään ylämäkeen oikealle.

Opaspylväät viitoittavat tien.
Nousu vie harjun laelle.

Nyt edessä on mukava alamäki.

Jos tästä katsoisi oikealle, näkyisi siellä ampumarata. Se on aika vanha ja ympäröivä luonto lienee jo tottunut ammuskelun ääniin.
Tästä lähtisi osava polku vasemmalle järven rantaan, vaan me maastojuoksijat seuraamme opastusta ylämäkeen.

Suoraan siis.
Ahvenistonharjun laella kulkeva pururata on pääosin hyvin hoidettu.

Ja se onkin sekä lenkkeilijöiden, että pyöräilijöiden suosiossa.
Harjun lunto on monimuotoista sekametsää.

Täällä viihtyvät kuntoilijoiden lisäksi monenmoiset linnut, oravat, jänikset ja metsäkauriit.
Alkuperäiset reitin juoksijat tuskin huilasivat penkillä, mutta mikseipä siinä nyt voisi koipiaan suoristella.

Ja kuunnella tirppalintujen jorinoita.

Opaste vie kohta vasemmalle alamäkeen.




Tämä onkin varsin jyrkkä mäki, sillä nyt laskeudutaan koko harjun mitta alas.

Juoksijat varokoot nilkkojaan.



Kesä on juuri aluillaan ja puiden vihreys on uunituoretta.

Mäen juurella tehdään jyrkkä käännös vasempaan.

Kartassa tämä on melkein reitin pohjoisin kohta.
Polku houkuttaa etenemään.

Olympialaisissa nykyaikaiseen viisotteluun kuuluivat seuraavat lajit: ratsastus, miekkailu, ammunta, uinti ja maastojuoksu.
Hämeenlinnan kisoihin osallistui 51 kilpailijaa 19 maasta.

Juurakossa on syytä juosta varovasti.

Vaan jos on varovainen, on myös hidas...
Olikohan tässäkohdin vesieste myös 1952?

Tuo kesä oli aika sateinen, niin että varmaankin oli.
Maastojuoksureitti ylittää nykyiset leveät ulkoilureitit parissa kohtaa.

Mutta opasteet ohjaavat oikealle tielle.










Olympialaisissa juostiin heinäkuussa, joten nämäkin saniaiset olivat ihan täysikasvuisia.
Jostain syystä nämä rangot on jätetty tien tukkeeksi.

Jalan kulkevalle tämä ei ole ongelma, mutta pyöräilijät ovat joutuneet kasaamaan maata helpottamaan puiden ylitystä.
Reitillä on muutama keuhkot räjäyttävä ylämäki. Näin kävellenkin ne ovat haastavia.

Olympialaisissa maastojuoksu voitettiin ajalla 14.30. Nyt polun uudelleen löytymisen jälkeen paras tulos lienee 16.07.

Molemmat tulokset ovat aivan uskomattomia!

Kävellen ja kuvaten minulta meni retkeen reipas tunti.


Ylämäkeä useinmiten seuraa alamäki.

Alamäen juokseminen ei kuulemma ole yhtään niin helppoa, kuin luulisi.











Onneksi kaikkia kaatuneita puita ei ole jätetty polun poikki.

Tässä olisikin ollut sellainen suma, jonka kiertäminen olisi vienyt reitin tyystin uusille seuduille.
Muutaman mutkan ja mäen jälkeen maastojuoksureitti yhyttää Apparan järveä kiertävän pururadan.

Pahus! Olisin mielummin kulkenut tuntematonta polkua.

Vuoden 1952 Olympialaisissa viisottelussa oli myös joukkuekisa. Sen voitti Unkari.

Ruotsin Lars Hall voitti henkilökohtaisen kullan. Ennen Hallia kaikki viisotteluvoittajat olivat olleet sotilaita.

Hall oli kirvesmies.
Nyt pitäisi juosta Apparan saunan nurkalle, mutta koska sen verannalla oli porukkaa, en kehdannut mennä sinne kameroineni.
Saunamutkan jälkeen ollaankin jo leikkipaikan ja rantalentiskenttien takana.













Ehkä ymmärsin tolpan väärin, mutta sen mukaan pitää kulkea tämän iki-ihanan kivikatsomon poikki.

Vuonna 1952 maastojuoksun voitti USA:n McArthur, ja siis ajalla 14.30.






Suomen Mannonen oli häntä 15 sekunttia hitaampi.

Tuosta häviöstä huolimatta Suomi pärjäsi viisottelussa oikein hyvin.

Myös Unkari ja Ruotsi kisasivat edukseen.




Ja näin kierros on kierretty!
Kävellen tosin ja mutkissa hidastellen.



Iso kiitos heille, jotka etsivät, löysivät ja merkitsivät tämän historiallisen maastojuoksupolun.