Laskettelurinteiden juovittaman Levitunturin vieressä kohoaa liki luonnontilainen Kätkätunturi. Sen huiputtamista halajaville olivat linjanneet 13-kilometrisen Rykimäpolun.
Mekin läksimme Rykimäpolkua kulkemaan, mutta aloitimme sen hieman eripaikasta kuin kartta kehoittaa. Sports Tracker kertoo reittimme, jonka kiersimme myötäpäivään.
Löysimme autolle sopuisan paikan läheltä Immeljärveä. Hetken kuljimme sen mielenkiintoista rantaa, kunnes päädyimme metsään opastaulun juurelle.
Kapoinen ja kiemurteleva oikopolku vei meidät läkähdyttävän nopeasti korkealle ja pian näkyi takavasemmalla jo vähän maisemiakin.
Kotvasen tovin kuluttua pääsimme vielä parempien maisemien äärelle. Alhaalla välkkyi Immeljärvi ja heti sen takana nousivat Levitunturin rinteet. Vasemmalla Sirkka.
Muutaman askeleen jälkeen väylämme yhtyi viralliseen Rykimäpolkuun. Sitä pitkin jatkoimme yhä ylöspäin. Välillä kulku oli helppoa, välillä loikimme kivikossa.
Rykimäpolun infotaulujen piirrokset olivat Seppo Leinosen käsialaa. Niissä sekoittui riemastuttavalla tavalla fakta ja fiktio.
Kun lopulta saavutimme Kätkätunturin huipun olivat maisemat kokolailla sumun peitossa. Todellisuudessa moinen ei hirveesti haitannut, sillä muutoin kävelykeli oli erinomainen.
Istuimme tulilla hyvän tovin, mutta sumu ei vaan hellittänyt. Seuraamme liittyi myös viisihenkinen hollantilainen perhe joka paisteli nuotiolla hodareita.
Kun lopulta jatkoimme matkaa lännen suuntaan alkoi maisemakin hieman vilahdella pilvien lomasta. Taisipa tuolla peräti aurinko paistaa.
Ihan viimeiseen laskuun oli pykätty portaikko. Sellaista olisi tarvittu kyllä hieman aikaisemminkin...
Rakkaisen kurun kautta päädyimme vehmaan kosteikon pitkoksille.
Lopulta tulimme leveälle latupohjalle, jolla huristeli myös aika paljon retkipyöräilijöitä. Kaikille riitti kyllä tilaa. Nyt käännyimme kohti itää.
Seppo Leinosen oivallukset toivat hymyn huulille. Vaikkei sitä muutenkaan kovin totisia oltu.
Nyt edessämme oli piiiitkä loiva ylämäki, joka jatkui ja jatkui. Onneksi tässä oli superhelppoa kävellä. Jossain vaiheessa hollantilainen perhe ohitti meidät vauhdikkaasti.
Koska olimme lähteneet Rykimäpolulle hieman eri paikasta kuin muut emme kulkeneet väylää ihan loppuun asti. Suunnistimme poikkeavaa metsäpolkua takaisin autolle huomattavalla tarkkuudella.
Edessämme kohosi pian Levitunturi jonka päällä pilkotti Panoramahotelli. Tästä oli lyhyt kävely autolle.
Lienee syytä kertoa ettei opasteen Kätkänlaavu suinkaan sijaitse tunturin huipulla, vaan sen eteläisellä rinteellä. Sinne emme olleet menossa. Me halusimme Kätkän huipulle.
Kävelimme tolpalta oikealle kunnes äkkäsimme ylöspäin kurkottavan oikopolun.
Joskus tämäkin reitti on ollut osa merkittyjä polkuja. Siitä todisti vanha sininen läntti kelopuun kyljessä.
Lakea kohti kulkeva polku enimmäkseen nousi, mutta välistä kuljimme myös pieniä alamäkiä. Kätkätunturilla tuntui olevan useita valehuippuja. Kun kuvitteli jo olevansa korkeimmalla laella johti polku vielä eteenpäin.
Huipun toisella puolen kökötti laavu, josta nousi lupaavasti savujuova. Pian sieltä astelikin luoksemme pari retkeilijää jotka kertoivat että heiltä jäi laavulle nuotio kytemään jos kaipaisimme makkaratulia. Kiitos, tämä sopi meille erinomaisesti.
Tämä ei siis ollut Kätkänlaavu, vaan laavu joka oli liki Kätkän huippua.
Pitkää loivaa alamäkeä oli joutuisaa ja mukavaa kävellä.
Kun saavutimme tunturin läntisen pään muuttui mäkikin jyrkemmäksi ja haastavammaksi.
Matka jatkui kivikkoisella ja muutenkin hieman hankalakulkuisella polulla. Eipä annettu moisen haitata, sillä keli oli muuttunut aurinkoiseksi ja sellainen keventää aina askelta.
Taisivat kulkea puolijuoksua kun me taas taapersimme ajoittain aika verkkaisesti.
Kätkätunturin 13-kilometrinen Rykimäpolku oli mielenkiintoinen ja hauska käveltävä. Korkeuseroja oli toki paljon, mutta tunturin laella on aina hieno kulkea... vaikkei niitä maisemia kunnolla näkynytkään.
Kätkä muuten tarkoittaa ahmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti