sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sunnuntaikävely Heinisuolla



Syksy on tullut myös Hämeenlinnan Heinosuolle.

Havupuuvoittoisessa metsässä muutos kesästä ei ole suuren suuri.


Pilvisenä päivänä valoa on vain paljon vähemmän, kuin kesäkuukausina.






On suorastaan hämärää.
Ja jostain ovat syksyn keltaiset lehdet löytäneet tiensä tällekin polulle.

Viime päivät on satanut kuin Esterin p..., joten paikoitellen polku on kertakaikkiaan veden vallassa.


Tässä puro solisi iloisesti polun poikki, sen vieressä ja itse polullakin.


Joku kulkija oli laittanut rankoja vesiesteen yli, mutta ilman niitäkin selvittiin.


Märät pitkospuut ovat varsin usein liukkaita.

Ja jos märillä pitkoksilla on lehtiä, ne ovat todella liukkaita.



Tästä täytyi mennä sipsutellen ja pitkospuita rakastavan koirankin pito lipsui.

Heinisuon yli johtava puupolku on kuivempi, ja sillä saattoikin askeltaa liki normaalisti.




Harvoin tuo suokaan on noin märkä ollut.


Kosteat kaatuneet rungot kasvavat kaikensorttista sientä.
Itikka-armeija on tehnyt lahosta kannosta taideteoksen.

Aivan retken lopussa polku katoaa kokonaan vesilammikkoon.


No, siitä selviää kiertämällä pusikon kautta.


Mutta tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun Heinisuon lenkillä joutuu niin tekemään.





Lopuksi vielä lisää heppuja, joiden mielestä kosteus, sade ja syksy ovat ihan jees.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Naisenergiaa vuosikymmenten takaa

Kaarina Karin "Haltin valloitus" on kirja meille, jotka kitisemme, kun goretex pikkasen vuotaa tai kun sinappi unohtuu repusta.

Tämän kirjan naiset menivät minne halusivat ja jättivät turhat nurinat pois.




Haltin valloitus on näköispainos vuodelta 1973 ja sen tarinat ja kuvat ovat yli 80 vuoden takaa.


Kirjan ensimmäinen seikkailu on vuodelta 1929.
Halti valloitettiin vuonna 1933.


Kuten kaikki muistavat, lapin retkeilyn aloittivat suomalaiset naiset. Juuri tämä porukka!

Heillä riitti intoa, avarakatseisuutta ja hulluutta mennä sinne, missä muut eivät olleet vielä käyneet.

Tämä mainio kirja ei kerro vain Haltista, vaan retkeilypioneerit taivaltavat aluksi Kainuussa Sallan tienoilla ja Paanajärvellä.

Paanajärvi erämaineen kuului vielä tuolloin Suomelle.











Käsivarteen retkue matkusti Norjan kautta ja kirjassa kerrotaan myös niistä maisemista.

Mikään mäki tai tunturi ei ollut mahdoton tälle porukalle. Haastava ehkä, mutta ei mahdoton.

Huumorilla ja sisulla he puskivat eteenpäin halki kivikoiden ja jokiuomien.



Kirjan teksti on päiväkirjamaista ja hyvin elävää. Kieliopilla ja sen sellaisilla ei ole niin suurta väliä, sillä tunnelmien kirjaaminen oli tärkeintä.

Tämä sopii myös lukijalle. Tarinoihin on helppo eläytyä, sillä ne on kerrottu aivan kuin kaverille iltaisen nuotion ääressä.




























Vuonna 1929 vaeltajille oli vaikea löytää kunnollisia varusteita. Sellaisia ei vain ollut.

Tunturivaelluksille valmistautumisessa tarvittiin luovuutta ja kekseliäisyyttä, eikä varusteiden ulkonäkö tai muodikkuus olleet kovin tärkeitä.




Vuosina 1929 - 1937 tämän porukka teki vaihtelevilla kokoonpanoilla kaikkiaan viisi tunturiretkeä.

Sota lopetti ryhmän vaellukset.













Parasta tässä kirjassa on runsas kuvitus. Mukaan valittuja valokuvia on pakko tutkia pitkään, sillä ne kertovat niin paljon ajasta ja paikasta.


Kirjan naiset olivat oikeita seikkailijoita, jotka vuoroin taistelivat tiensä eteenpäin hankalassa maastossa, vuoroin lumoutuivat pohjoisen luonnosta, maisemasta ja ihmisistä.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Syksy Aulangolla



Lokakuun päivä Hämeenlinnan Aulangolla.

Harmaa lokakuun päivä. Taivas on pilvessä, ihan kohta sataa.





Tämä jos mikä on juuri oivallinen hetki kiivetä Aulangon torniin.

Tornin portaikko ei ole muuttunut vuosikymmeniin.

Joku saattaisi huomauttaa, että onhan sitä korjailtu ja ehostettu.

Ehkä niin, mutta tornin portaikko ei ole muuttunut vuosikymmeniin.












Kuuluisin kuvakulma huipulta on kohti Lusikkaniemeä.



Sitten katsotaan pohjoiseen, sen jälkeen kaupungille päin ja lopuksi etelään.




Tornin juurella on erillinen näköalatasanne järven suuntaan.



Se on suunniteltu niitä varten, jotka eivät tohdi kiivetä torniin.
















Vaikka tasanne on kymmeniä metrejä tornin huippua alempana, aukeaa sieltäkin ihailtava maisema.

Aivan sen vieressä on portaikko karhunluolalle.



Näitä askelmia on ilo laskeutua, sillä maisemassa kaikki on kohdallaan.


Vaikka olen kulkenut tästä jo 50 vuotta, on alaspäin meno aina yhtä jännittävää.















Rappusilla askeltaminen vie kaiken huomion niin, että vasta kuvia tutkiessaan äkkää, kuinka  hulppean kallion alitse portaikko kulkee.





Karhunluola on oikeastikin melkein luola.

Hilpeä karhuperhe (1905) kisailee korokkeellaan ajasta ikuisuuteen ja kelistä riippumatta.












Patsas vetää mukuloita puoleensa kuin hunaja konsanaan. Sen päälle on ihan pakko kiivetä.



Minäkin olen kiivennyt.
Entä sinä?









Paluumatkalla en halunnut kivuta samoja portaita takaisin, vaan etsin itselleni ylöspäin johtavan reitin.

Polku ei ollut kovin kummoinen, harvoin kuljettu, mutta sen suunta oli osapuilleen oikea.

Kaikenlaista pientä oli syksy pistänyt kasvamaan.



Tosin osa näistä rehoitti varmaan jo kesällä.






Vallankin tänä kesänä, kun kosteutta riitti.



Tämä on sitä samaa mahtavaa kalliota, jonka toista laitaa kulkevat karhunluolan portaat.



Tämä osa on ryteikön ja ikikuusien piilossa.
















Jossain tuossa sammalten keskellä kulki polkuni.

Joku tästä oli selvästi kulkenut ennen minua.









Nuo jäkälän punaiset kukat ovat aina yhtä merkillisiä.









Kun selviydyin ylämäkipolustani, suuntasin Aulangon kahdelle lammelle.












Pari sientä toki vielä osui reitille.


Ruusulaakson paviljongin edessä yksinäinen sorsa meloskeli satunnaisia kulkijoita kohti pullan kuvat silmissään.

Eipä ollut lammilla enää lokkeja, joutsenista puhumattakaan.



Koko ajan ilmassa riippunut sade pääsi lopulta maahan asti.

Oli aika palata kotitakan lämpöön.












Viimeiseksi poikkesin vielä tien laidassa yksinään nököttävällä Onnentemppelille.