lauantai 27. tammikuuta 2018

Pakolais-Erman purjehdus Atlantin yli

Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia ja muita sodan rampauttamia.

Kovimmilla olivat maat, joiden yli oli marssittu ensin lännestä ja sitten idästä.

Pikkuruisesta naapuristamme Virosta pakeni väkeä ensin tänne Suomeen ja täältä sitten vielä lännemmäksi Ruotsiin.

Vuonna 1945 silloinen Neuvostoliitto painosti Ruotsia luovuttamaan pakolaiset takaisin helmoihinsa. Näille luvattiin työpaikkoja ja hyvää kohtelua. Tosiasiassa palautetut olisivat päätyneet suoraan Siperian vankileireille.

Niinpä uhkarohkea pieni joukko Tukholmassa asuvia vironpakolaisia päätti keinolla millä hyvänsä paeta kauemmaksi länteen, vaikka pienellä purkilla yli Atlantin..
Pakolaismiehistöön valikoitui kokeneita merenkulkijoita, joiden taidot myrskyissä ja tyvenessä pitivät porukan pinnalla.



Koska pakoa suunnittelevilla ei ollut paljoakaan rahaa matkan kustannuksiin, he haalivat mukaan muita lännemmäksi haluavia.
Kun jokainen antoi säästönsä, saatiin ostettua 11-metrinen puinen Erma.

Tosin se tarkoitti myös, että neljälle hengelle rakennettuun paattiin piti mahduttaa 16 ihmistä, joista neljä oli lapsia.



Niinpä Ermaan rakennettiin lisäkoijia nukkumista varten. Kaikista yrityksistä huolimatta petipaikka järjestyi vain 14 ihmiselle.
Silloin hoksattiin, että kannellahan on aina vähintään kaksi miestä vahtivuorossa, joten 14 punkkaa riitti mainiosti.

Ruokaa ja vettä lastattiin joka nurkka täyteen ja elokuisena iltana 1945, muina miehinä, Erma irtosi kotilaituristaan.
Tukholmasta lähdettyään Erman miehistö ei uskaltanut purjehtia Tanskan salmista, sillä siellä oli nähty Neuvostoliittolaisia aluksia. Hetken mietittyään he oikaisivat Ruotsin halki Götan kanavaa pitkin.

Toinen oikaisu tapahtui Skotlannissa.
Englannin kanaalin kautta oli liian vaarallista matkata, sillä Ranska oli luovuttanut pakolaisia Neuvostoliittoon.
Niinpä Erma seilasi Kaledonian kanavaa. Tankeissa sillä oli huippudieseliä, jonka skotit lahjoittivat suoraan saksalaisen sukellusveneen säiliöstä.

Irlannin jälkeen Erma suuntasi etelään Madeiralle saavuttaakseen sieltä länteen auttavat pasaatituulet.

Madeiralla laivaväki ei päässyt maihin ruotsalaisten muukalaispassiensa takia.
Pohjoismaiden konsuli järjesti kuitenkin seurueen lapsille hevosajelun Funchalissa.
Kaikkine herkkuineen.

Purjehdus vapauteen on kirjoitettu Erman miespuolisten matkaajien näkökulmasta.
Aluksen moottorin ja purjeiden hallitsemisesta saa todella hyvän kuvan.
Suolavesi pärskyy ja köysistö valittaa.

Naismatkustajien ja lasten matkasta kerrotaan valitettavan vähän. Lapset toki saivat turvaköyden ympärilleen aina kannella ollessaan. Ja myrskyissä he nukkuivat kuin tukit. Paitsi kun aallokko pudotti pienoiset punkistaan.

Olisi ollut kiva lukea myös naisten arkisesta päivästä Ermalla. Miten he saivat vilkkaat lapset viihtymään ahtaissa oloissa? Miltä tuntui, kun meri löi yli aluksen? Tai kun jättimäinen valas kävi puhaltamassa vettä laivaväen päälle.

Tai kun viimeiset potut oli syöty.

Pitkällä purjehduksella halki valtameren Erman ruokavarat ehtyivät uhkaavasti. Samoin tyhjenivät vesitankit.
Osa ruuasta myös pilaantui myrskyjen lyödessä suolaista vettä varastoihin.

Kalastus toi saaliiksi vain yhden tosi ison kalan.
Niinpä ruokaa ja vettä säännösteltiin, ja merimailien kuluessa aina vain ankarammin.

Kirjan kansikuva kertoo hetkestä, jolloin USAlainen risteilijä osui ruoka- ja vesipulasta kärsivän Erman reitille. Ja pelasti pakolaiset anteliaisuudellaan.

Amerikkalaiset lahjoittivat Ermaan ylenpalttisesti ruokaa, vettä, tupakkaa, makeisia ja polttoainetta.

Näin autettuna Erma lopulta saavutti päämääränsä joulukuussa 1945. Purjehdittuaan neljä ja puoli kuukautta.

Kirjassa kerrotaan mitä kullekin matkaajalle sittemmin tapahtui.
Myös siitä, miten 45 vuotta myöhemmin risteilijän tutkamies otti pakolaisiin yhteyttä muistellakseen tapahtunutta.

Ja juhlistaakseen vapautta.


Voldemar Veedam kirjoitti mainion kirjansa Erman retkestä jo vuonna 1952. Se onnistui Carl B. Wallin avustuksella.
Teos käännettiin pian usealle kielelle ja se saikin suuren suosion. Ja aivan ansaitusti!

Maamme poliittisen varovaisuuden takia suomennos ilmestyi vasta 2017.

Pistää miettimään, kuinka moni vastaavanlainen kirja odottaa suomentamistaan.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Huurretta



Täällä Hämeenlinnassa on tällä hetkellä hyvin vähän lunta.
Ja vielä vähemmän sitä kuuluisaa tykkylunta.


Mutta juuri nyt meilläkin on sentään  jotain talvista.
Huurretta.

Lähdin läheiselle Apparalle (=Ahvenisto) tsekkaamaan metsän tilannetta.

Tammikuinen aurinko ei paljoa lämmitä, mutta onnistuu sentään paikoitellen sulattamaan hentoisen huurteen tieltään.

Kävelin Apparanjärven ympäri. Onneksi oli nastat alla, sillä liukas jää lymyili hennon lumipeitteen kätkössä.


Järven pohjoisesta päästä katsottuna vasemmalla pilkotti maauimala ja oikealla kahvila- ja huoltorakennukset.

Vielä ei ollut latuja jäällä.
Eikä kyllä muutenkaan ihmisen jälkiä.
Elukoiden kyllä.


Talvi on kyllä havupuiden juhla-aikaa.
Muidenkin, kuin joulukuusen.

Nyt niiden synkkä vihreys korostaa paksua huurrepeittoa.




Metsän keskellä törröttää Ahveniston hyppyrimäki. Siitä ei ole vuosikymmeniin voinut hypätä, mutta sen purkaminen on ilmeisesti mahdotonta.

Torniin on ehdotettu kiipeilyseinää, näköalatasannetta ja vaikka mitä, vaan eivät toiveet ole toteutuneet. Hyppyrimäen kunto on kuulemma liian hutera.
Apparan maauimala sensijaan on kunnostettu hienoksi.

Se odottelee valkeana tulevan suven riemuja.



Uima-allashan rakennettiin vuoden 1952 Olympialaisiin.

Mahtoi tuo katsomo olla täynnä porukkaa.

Pari vuotta Apparan puissa ja pusikoissa on päässyt temppuilemaan.

Korkealla kiemurteleva suosittu rata on nyt sekin talviasussa.

Kyllä lehtipuutkin koristautuvat talvikelillä.

Niiden hentoiset oksat oikein houkuttavat huurretta pinnalleen.




















Tämä oli tällainen lähiretki.

Eväitä ei ollut ja kotiinkin oli vain lyhyt tallustelu.

torstai 4. tammikuuta 2018

Tavoitteena Viro 100-juhlavuoden maratonkävely

Suomi 100 maratonkävely kulki mm.Hämeenlinnan rantareittiä

Viime heinäkuussa juhlistimme Suomi 100-vuotta kävelemällä yhden päivän aikana 42,2 kilsaa, eli maratonin. Se oli kaikenkaikkiaan mukava retki. Reittimme kulki kauniissa maisemissa ja oli sopivan vaativa ja kuntoa koetteleva.

Nyt vuonna 2018 ajattelimme juhlia 101 vuotiasta maatamme uudella maratonilla... kunnes meille valkeni, että hyvänen aika! nythän alkoi Viro 100-juhlavuosi. Miksi emme omistaisi kesäistä kävelyämme mukavalle naapurimaallemme?

Lisäpontta idealle antoi oman virolaisen isoisäni Oscarin muisto. Hän kuoli paljon ennen syntymääni, mutta kertomukset hänen elämästään värittivät lapsuuttani. Hän on aina ollut osa perhettä, vaikkakin poissa. Kyllä hän ja kotimaansa ansaitsevat pienen käpyttelyn. Vaikkakin vain täällä tutuilla poluilla.


Suomi 100 maratonkävelyllä kuljettiin myös metsissä

Nyt alkaa siis uusi kävelykunnon kohotus tuota kilometrimäärää varten. Asiaa ei yhtään helpota ulkona vellova sohjo ja sen alla piileskelevä liukkaus.
Onneksi nastat pelastavat liukkaudelta ja coretex kosteudelta. Kävelyyn ei siis oikeastaan tarvita muuta, kuin reipasta mieltä.



On yllättävän kliffaa alkaa suunnitella tulevan suven maratonia. Onko reitti sama, kuin edellisellä kerralla? Millä kokoonpanolla lähdemme tallustamaan? Onko huoltohenkilö mahdollisesti sama lääkäri? Ja entä muonitus?



Paljon on taas pähkäiltävää, mutta tärkeintä on ylväin mielin kartuttaa treenikilometrejä, jotta Viro 100-juhlamaraton onnistuu yhtä hyvin kuin legendaarinen Suomi 100.



Jatkoa seurannee....