Päiviön polkua Sammuntuvalle

 

Leville luvattiin sateista elokuunpäivää joten päätimme tehdä vain lyhyehkön kävelyn Levitunturin alarinteillä. 

Aloitimme retken kartan vasemmasta reunasta golfkentän parkkipaikalta. Kulkisimme vihreää väylää oikean reunan Sammuntuvalle. Ja sitten takaisin. 

Osan matkasta ( tuon purppuraisen osuuden ) kävelisimme kuuluisan suursamaani Päiviön polkua.

Päivän taipaleesta ei tullut ihan niin selkeää kuin kartta antaisi ymmärtää. 

Sports Trackerin viiva ainakin teki löysän banaanikahdeksikon.

Opastettu kävelyreitti lähti golfkentän nurkalta. Kentällä oli yllättävän paljon palloilijoita ottaen huomioon tihkusateen.

Tämä olikin oikein mukavaa kävelymaastoa. Sadekin piti välillä pieniä taukoja.

Levin kävelyviitoissa oli tietynlaista swingiä... vain musiikki puuttui.

Kaikista opasteista ja kartasta huolimatta kävelimme jossain polkujen risteyksessä harhaan ja päädyimme aivan liian aikaisin asfaltille. Vaan eipä tuo hirveesti haitannut sillä ihan pian löysimme Päiviön polun alun.

Suursamaani Päiviö, Kittilän noita ja parantaja, lienee ollut oikea historiallinen henkilö joka kuoli vuonna 1670. Häneen on liitetty monia kansantaruja ja sankaritekoja. Ihan periaatteesta me uskomme että ne kaikki ovat totta.

Päiviön polun infotauluissa oli Seppo Leinosen oivaltavia piirroksia.

Runsaan kilometrin mittainen Päiviön polku kulki osin helpossa maastossa, osin kivikossa.

Päiviön kerrotaan käyneen myös Tukholmassa parantamassa kuninkaan tyttären majavahajusteella. Varhaista shokkiterapiaa. Menomatkalla Päiviö myöhästyi laivasta mutta nopeasti hän taikoi itsensä joutseneksi ja sai laivan lentäen kiinni.

Päiviönrinne oli kartassamme nimeltään Kellostapuli. Muutaman sadan metrin koukkasulla pääsimme näkemään tuon kallioisen kukkulan maisemat.

Suursamaani Päiviön kerrotaan säynävän suoleen piiloutuneena käyneen tuhoamassa patoja, jotka estivät lohen nousun Kittilään.

Päiviönrinteeltä eli Kellostapulista avautui hieno näkymä Ounasjoelle. Ja kauas horisonttiin.

Tähän päättyi suursamaani Päiviön polku. Jatkoimme matkaa kohti Sammuntupaa ja siellä täällä saimme vielä nauttia Seppo Leinosen piirroksista. 

Sammuntupa on porotila joka talvisin tarjoaa rekiajeluja ja sensellaista. Näin elokuussa porot olivat omilla teillään tunturissa. Tilan pihapiirissä oli silti monenmoista nähtävää.

Sammuntupa oli pikkiriikkinen kahvila. Sisällä oli pari pirttipöytää ja paljon katseltavaa.

Söimme kampanisut ja ihailimme tuvan koristuksia.

Kävipä tuuri kun osuimme näin hienoon taukopaikkaan.

Erikoisen elähdyttävän kahvittelun jälkeen lähdimme paluumatkalle. Vaihtelun vuoksi valitsimme nyt alempana rinteessä kulkevan reitin joka lienee oikeasti latupohjaa mutta nyt lumettomana aikana pyöräilijöiden käytössä.

Toki maastoon oli linjattu ihan omiakin reittejä fillareita varten.

Maastossa kiemurteli muutamia houkuttelevia väyliä joista valitsimme oikeaan suuntaan menevän. 

Kuljimme nyt eri reittiä kuin menomatkalla ja niin osuimme myös vihannan viidakon kätkemille tosi liukkaille pitkoksille. Täällä ei ollut tietoakaan karusta tunturiluonnosta.

Pitkospuiden ja muutamien polunpätkien jälkeen olimme taas takaisin golfkentän nurkilla. Tästä oli enää lyhyt matka golfravintola Draiviin lounastamaan.

Sateesta huolimatta saimme kävellä mielenkiintoisen lenkin Levitunturin alarinteillä. Suursamaani Päiviö johdatti meidät Sammuntuvan suojiin.

Kuljimme noin kymmenen kilometriä eli ei mennyt tämäkään päivä ihan hukkaan.

Varkaankurusta Seitapolkua etsimään

 

Levin mökiltämme oli aika lyhyt matka Äkäslompoloon. Siellä ajattelimme käydä kävelemässä paikallisen Seitapolun. Olimme kulkeneet sen nelisen vuotta sitten ja nyt tarkoituksemme oli kiertää reitti vastakkaiseen suuntaan.

Jätimme auton Ylläsmajantien nurkille sillä halusimme aluksi kulkea iki-ihanan Varkaankurunpolun ihan alhaalta asti. Aivan auton kyljestä lähti sopiva polku oikealle oikeaan suuntaan. Taustalla komeasti Kesänkitunturin rinteitä.

Reittimme oli osapuilleen tuo kartan punainen (ilman luontokeskukselle poikkeamista ) ja kuljimme vastapäivään. 

Sports Trackerin piirto kertoo tarkemmin missä mentiin.

Polun alussa opaste opasti moneen paikkaan mutta Seitapolkua siinä ei mainittu. 

Emme antaneet moisen haitata vaan jatkoimme leveällä väylällä eteenpäin.

Vajaan kilometrin kuluttua tulimmekin jo Varkaanojan äärelle. Ylitimme sillan ja läksimme kulkemaan pitkoksia joen varrella.

Eipä tämäkään tolppa maininnut Seitapolkua.

Varkaankurunpolku kannattaa ehdottomasti kulkea ihan alhaalta ylös asti. Kuten kartasta selviää laskeutuvat luontokeskus Kellokkaalta tulevat portaat polun puoleen väliin ja tuo alajuoksu jää monelta tyystin huomioimatta.

Hyväkuntoiset pitkokset seurailivat joen juoksua risteillen puolelta toiselle. Kuljimme kokoajan ylämäkeen mutta nousu oli varsin maltillista. 

Joen solina hiljaisessa metsässä soi kuten oli soinut tuhansia vuosia. 

Pitkoksesta pukkasi esiin sudenmaito. Tuo mystinen alkueliö koostuu yhdestä solusta jossa on tuhansia tumia. Se elää puun sisuksissa ja nousee yleensä syksyisin sen pinnalle.

Veden uomasta näki että nyt elokuussa oli aika vähän vettä liikkeellä. Keväisin sitä on varmaan hurjasti enemmän.

Täällä kurun rehevässä maastossa kasvoi yllättävän rotevia puita. Moni asia niiden kasvamisessa lienee ollut kohdallaan... vesi, mehevä maa, mikroilmasto...

Paikoin Varkaanoja yltyi pieniin putouksiin.

Rotevia puita oli myös vaakatasossa. Moinen jättiläinen ei kasva ihan muutamassa vuodessa.

Kurun loputtua sen yläpäässä oli Varkaanlampi johon näin elokuussa laski kohtalaisen hillitty vesiputous. Täältä tuli suurin osa Varkaanojan vedestä. Paljon virtasi myös kurun rinteiltä pitkin matkaa.

Eipä tämäkään tolppa opastanut Seitapolulle, joten aloimme hissukseen ymmärtää ettei sitä enää ollut.

Niinpä otimme suunnaksi Kellostapulinkurun ja katsoisimme sitten myöhemmin pystyisikö retkeä sieltä jatkamaan.

Varkaankurun kota kaikkine lisärakennuksineen näytti olevan tiptopkunnossa. Jatkoimme tönöalueen läpi ylämäkeen.

 

Vasemmalla kohosi Kellostapuli.

Oikealla Yllästunturi laskettelurinteineen.

Kun tavoitimme Kellostapulinkurun kivikkoisen alun oli yllätys melkomoinen. Täällä olikin uusi linjaus ja kurun pohjalle oli pykätty polku. Aikaisemalla käynnillämme reitti oli kulkenut kurun rinteessä osin puupolkuna ja osin kivikossa keikkuen.

Mahtoi olla aikamoinen urakka sorastaa rakkaan suht helposti käveltävä väylä. Tämä lienee rakennettu pääosin maastopyöräilijöiden iloksi, sillä maastossa fillarointi on nyt muotia.

Pidimme kurun puolivälissä oivallisesti asetellulla penkillä kaffeetauon. Ihailimme kotvasen tovin kivien määrää. Niitä oli paljon. Ohitse kulki muutama kävelijä ja jokunen pyöräilijä. Kaikki alamäkeen. Paikallinen ötökkä punkesi kuvaan mukaan.

Kurun loputtua läksimme vasemmalle kohti Kesängin Keidasta. Tästä se Seitapolkukin aikoinaan kulki. Alamäkemme siis jatkui.

Lähes kaikilla päivän pyöräilijöillä oli allaan sähköpyörät. Niinpä kuvan tyttö isänsä kanssa pääsi aika paljon helpommalla noustessaan polkua taaksemme kohti Yllästä.

Edelleen kuljimme leppoisaa alamäkeä. Täällä väylä oli niin leveä että kaikki mahtuivat sille sopuisasti.

Puiden takana pilkisti Kesänkitunturi.

Ja tässä vieressämme Kellostapuli. 

Näillänurkin oli ammoin Seitapolun infotauluja. Vaan eipä ollut enää.

Kun alamäki loppui näkyi Kesänkitunturin Pirunkuru aika hyvin. Se on tuossa oikealla ja pari muurahaisen kokoista hahmoa lienee kapuamassa sen kivikkoa ylöspäin.

Polku jatkui vaakatasoisena ja helppokulkuisena. Tulimme aika pian Varkaankurun alapäähän ja näin ympyrä sulkeutui. 

Jatkoimme Varkaanojan yli autoa kohti.

Tällä retkellä saimme kävellä ihanan Varkaankurunpolun päästä päähän, laskeutua kivikkoista Kellostapulinkurua ja ihailla tunturien rinteitä.... mutta Seitapolkua emme enää löytäneet. Sen polut olivat toki tallella, ikäänkuin sulautettuina muihin reitteihin. 

Päivän lenkki oli noin kymmenen kilometriä ja säätila erinomainen.