torstai 23. heinäkuuta 2020

Usmin Mustan kiven kierroksella


Etsimme Usmi-Kytäjän alueelta reittiä, jota emme olisi jo aikaisemmin kävelleet. Mustan kiven kierros alueen koillisosassa oli ainakin osittain sellainen.
Jätimme auton hivenen epäviralliselle parkkipaikalle kartan oikeaan reunaan, tuohon missä sininen reitti alittaa moottoritien (Pöölintiestä eroava hiekkatie).
Läksimme kulkemaan Mustan kiven kierrosta vastapäivään.
Kuvan kartta on ilmainen Kytäjä-Usmin retkeilykartta ja ammoin napattu kauppakeskus Willan infosta.


Koska auto jäi keskelle kukkaketoa laitan tähän alkuun sikermän Hyvinkään heinäkuisista kukkasista.
Pienten kukkasten pienet yksityiskohdat ovat aina yhtä kiehtovia.










Aluksi kuljimme kotvasen tovin kevyen liikenteen hiekkatietä.
Moottoritie pauhasi aivan vieressä ja meteli oli melkomoinen.

Onneksi aika pian pääsimme sinisillä tolpilla merkitylle metsäpolulle.

Vähitellen moottoritie loittoni ja olimme metsän rauhassa.



Polku kulki kumpuilevassa sekametsässä.




Yksi pulskanpuoleinen kyy luikersi maltillisella kiireellä polun poikki, joten kannatti katsoa mihin astui.




Kartasta hoksasimme, että aivan liki olisi kuuluisa Usminkallio. Ja että reittimme vain sivuaisi sitä.


Tietenkin halusimme päästä moisen kallion päälle ja niin poikkesimme merkityltä reitiltä.

Lähdimme nousemaan just ja just näkyvää polkua kohtalaisen oikeaan suuntaan.



Jyrkän ja hikisen nousun jälkeen oli hyvä istahtaa huilimaan.

Onneksi aurinko ei paistanut, sillä ilman sitäkin lämpötila oli yli hellerajan.
















Jonkin aikaa etsiskelimme Usminkallion kuuluisia jyrkkiä rinteitä.
Tämä kallio on varsin laaja ja monitahoinen, mutta onnistuimme lopulta löytämään ihan kelpo jyrkänteet.










Usminkallio on 1,8 miljardia vuotta vanha.

Jyrkänteet syntyivät kun magma syöksyi maan uumenista ylöspäin.

Näillä nurkilla oli tuolloin paahtavat oltavat.















Kallioseikkailun jälkeen laskeuduimme sen juurella soljuvan Paalijoen äärelle. Joki on yksi Vantaanjoen latvahaaroista.
Paalijoen uoma oli kallioiden ympäröimä ja reheväkasvuinen.
2000-luvun alkupuolella jokeen istutettiin meritaimenta ja sen koskia kunnostettiin.
Istutusten ja kunnostusten myöhemmistä vaiheista en löytänyt tietoa.









Paalijoki on villi pikkuparatiisi keskellä ruuhkasuomea.







Pitäisiköhän joskus tulla tutustumaan siihen tarkemmin?

Yllättäen joen yli löytyi oivallinen silta, jota ei karttamme tuntenut. Tämä sopi meille vallan mainiosti, vaikkei tämä sivuloikkaus kuulukaan varsinaisesti Mustan kiven kierrokseen.





Sillan jälkeen rämmimme hetken kosteassa maastossa etsien oikeaan suuntaan kulkevaa polkua.

Seurasimme muutamaa, jotka pian katosivat sammaleiden ja saniaisten kätköihin.

Taisivat olla eläinten tekemiä.








Pienen harhailun jälkeen oikeakin polku löytyi metsän reunasta ja pääsimme etenemään hieman helpommin.



Ja kohta olimme jo takaisin virallisella Mustan kiven kierroksella.





Usmi-Kytäjän opasteet toimivat ihan hyvin jos tietää millä reitillä kulkee.
Ja minne haluaa päästä.


Me läksimme tästä nousemaan kohti Kaksoislammin taukopaikkaa.
















Alue on varsin kallioista ja saimme nytkin loikkia pitkän pätkän hienossa kivikossa.


Kaksoislammin suositulle nuotiopaikalle mahtui hyvin makkaroita käristämään. Tullessamme penkillä istuskeli yksi retkeilijä ja kun olimme makkarat paistaneet tuli paikalle kolmen rouvan retkikunta.
Oli mukava vaihdella retkikokemuksia muiden asiasta innostuneiden kanssa.



Pitkähköksi venyneen tauon jälkeen laskeuduimme lammelle ja jatkoimme opasteiden ohjaamina hiekkatietä etelään.

Komean louhoksen jälkeen piipahdimme Ison Karhun nuotiopaikalla. Sieltä oli hieno näköala kohti louhoksen lohkareita.







Ison Karhun ohitettuamme tulimme seudulle, joka oli miltei aarnimetsää.



Varmaan täälläkin oli joskus kirves heilunut, mutta ei ihan viime aikoina.

















Toisinaan löytyy näitä polkuja, joiden varrella kaikki on kohdillaan.














Kun olimme saavuttaneet Aarinansuon laidan päädyimme soratielle, jota kieltämättä oli helppo kävellä.


Soratie muuttui pikkuhiljaa sivistyksen keskellä kulkevaksi kauniiksi maalaistieksi.
Pellon laidassa kävely oli mukava muistutus siitä, mistä vilja oikeasti tulee meidän leipiimme.
Ja tuoppeihimme.






Suorakulmaisen käännöksen jälkeen peltotie muuttui kevyen liikenteen viehkoksi ulkoilureitiksi. Sitä kulkien pääsimme tuota pikaa takaisin autolle. Näin ympyrä sulkeutui.
Teimme vielä pienen mutkan ja kävimme katsomassa Vantaanjoen soljumista helteisessä heinäkuussa. Hyvin rauhallisesta tuo näytti.

Usmin Mustan kiven kierros on oikeasti 12,3 kilometrinen. Me kävelimme siitä oman versiomme ja saimme kokoon noin 11 kilsaa.

Oli hienoa löytää meille niin tutulta Usmi-Kytäjän alueelta uusia polkuja ja tutkimattomia kolkkia.


torstai 16. heinäkuuta 2020

Torronsuon uudella reitillä


Tammelan Torronsuon uusittu reitti valmistui jo kevään aikana. Kovasti odotettu parannus mahdollistaa kymmenkilometrisen Torroreitin kiertämisen ilman piinaavaa tien 282 laidassa kävelyä. Tätä on kaivattu jo useampi vuosi.

Yritimme päästä reitille jo huhtikuussa, mutta silloin Kiljamon P-paikka oli täpötäynnä ja koska elimme kuumeisinta korona-aikaa, emme lähteneet ruuhkaiselle reitille.

Annoimme kärsivällisesti ajan kulua ja vasta nyt heinäkuussa läksimme uudelleen Torronsuolle. Kuningasajatuksena oli olla reitillä niin aikaisin, ettei ruuhkaa voinut vielä olla.
Kun yhdeksältä aamulla kurvasimme Kiljamon hienolle laajennetulle parkkipaikalle oli siellä vain muutama auto. Jesh!
Lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään eli suoraan tuosta infotaulun ohi. Taulussa oli muuten vielä vanhan reitin kartta, mutta sekin varmaan pian vaihdetaan.




Alkumatkasta kuljettiin tuttuja hieman kärsineitä pitkoksia pitkin. Onnekkaasti maasto oli niin kuivaa että eteneminen oli vaivatonta eivätkä tossut kastuneet.







Kun tultiin kohtaan, josta ennen käännyttiin tielle 282 liikenteen sekaan, olikin edessä uusi opaste ja uudet, miltei tuliterät pitkokset.

Ne johdattivat ensin halki hienon tiheän kuusikon ja sitten vehreään sekametsään.




Kaukaa oikealta kuului hetken autotien jymy. Moinen meteli loittoni onneksi pian.


Maastossa oli aika paljon tuollaista valkeaa sienirihmastoa. En ole ennen nähnyt vastaavaa. Oliko tuo jonkinsortin lahottajasientä, joka oli riehaantunut uuden reitin varrella?





Välillä puupolku muuttui perinteiseksi metsäpoluksi ja kuljettiin nuorten lehtipuiden katveessa.



Pian alkoi pitkos-osuus, joka oli riemastuttavan pitkä.
















Lakat, suomuuraimet ja hillat loistivat reitin varressa.
Ne harvat kypsät olivat tosi makeita.


Usean sateisen päivän jälkeen taivas oli liki pilvetön ja myrskyistä ei ollut tietoakaan.
Olimme valinneet juuri oikean päivän suovaellukselle. Pieni auringon nostattama hiki ei haitannut mitään.



Pitkokset päättyivät lopulta soratien reunaan, jota kävelimme muutaman metrin. Sitten hoksasimme tutun polun, jota pitkin pääsisi oivallisesti Idänpään kallion näkötornille ja nuotiopaikalle.
Keltaisilla merkeillä opastettu polku sivusi vanhaa kiviaitaa.





Olimme hieman jännittäneet kuinka paljon väkeä nuotiopaikalla olisi. No eihän siellä ollut ketään.
Polttopuita emme löytäneet, mutta pusikoissa oli sen verran kuivia risuja, että saimme makkaratulet roihuamaan. Iloksemme tänne oli rakennettu uusi tulentekopaikka, joka toimi loistavasti.

Harvinaisen aikaisen lounaan jälkeen kiipesimme torniin ihailemaan paitsi laavua myös Torronsuon upeata maisemaa. Kaukana pitkoksilla näkyi juuri ja juuri kulkijoita. Emme olleet enää keskenämme.





Jatkoimme Torrokierrostamme aluksi metsäpolkua ja lopuksi soratietä pitkin.









Näillä seuduilla on aina asunut huumorintajuista ja luovaa porukkaa.
Kyllä tuossa postilaatikon katveessa kelpaa viestejä odotella.






Nyt alkoi polulla näkyä väkeä.
Pidimme Louhoksella kahvi/kaakaotauon ja ohitsemme kulki kymmenkunta retkeilijää.







Ja kun huilitauon jälkeen jatkoimme metsän pitkoksilla ja polulla oli vastaantulijoita vielä paljon enemmän.



Polku kulki kosteahkon kuusikon katveessa. Maanpinnan korkeuden vaihtelu on tehnyt puista outoja  otuksia.






Varjoisan metsäpolun jälkeen alkoi viimeinen ja pisin pitkospuuosuus.

Niiden toisessa päässä oli Kiljamon alue torneineen, nuotiorinkeineen ja tietenkin parkkipaikkoineen.




Suolla kukki maariankämmekkä vielä pienen hetken.





Näiden pitkospuiden uusiminen oli vielä työn alla.
Monessa kohdassa sai tasapainotella, vaan kuljettavissa nuo silti olivat.



Vastaantulijoita oli nyt kymmeniä, mutta väylän kapeudesta huolimatta ohitukset onnistuivat oivallisesti.





Koskaan konsaan milloinkaan ei Kiljamon tulistelupaikka ole ollut näin siistinä.
Aikaisemmin se on aina ollut mutainen ja roskainen.
Nyt nuotiorinki oli kunnostettu ja näytti oikein hyvältä.
















Sen viereen oli rakennettu uusi hieno keittokatos, joka varmasti tuli tarpeeseen.

Myös alueen vessat oli uusittu.




Nyt oltiin jo pitkälti iltapäivän puolella ja Kiljamon parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja.

Onneksi olimme tulleet niin aikaisin ettei tuo ruuhka haitannut retkeämme.




Kartasta näkyy kulkemamme reitti. Kuljimme siis punaisen ympyrän vastapäivään.

Kilometrejä saimme kasaan osapuilleen kymmenen.




Torronsuo on aina ollut hieno retkikohde. Ja nyt uudistetun reitin myötä se on vielä upeampi.