torstai 24. marraskuuta 2016

Äkäslompolon Saivonkierros ja seitapahta

Kymmenisen kilometriä Äkäslompolosta pohjoiseen, Muonion puolella on yksi pohjoisen muinaisista pyhistä paikoista: Äkässaivon seitapahta.

Saivonkierroksen pituus on kokolailla kolme kilometriä.

Saivo on läntiselle Lapille tyypillinen rotkojärvi.

Aikaisemmin uskottiin, että sellaisissa asuu saivokansa, eli vainajat.

Syvässä järvessä arveltiin olevan ikäänkuin välipohja, jonka toisella puolen maailma on peilikuva tästä omastamme.


Opastus parkkipaikalta on erinomainen.
Reitllä on myös oma tunnuksensa.

Onko tuo nyt sitten auringonkehrä?
Näin marraskuun alussa polku suorastaan loistaa maastosta.















Hankalimmat kohdat on ystävällisesti pitkostettu.

Siitä kiittää myös pitkospuita rakastava koira.








Äkäsjoki ylitetään leveää ja tukevanoloista siltaa pitkin.
Tarkempi silmäys paljastaa, että toinen sillan tukitolpista on just kaatumassa koskeen.

Tosin saattaa olla, että se on ollut tuossa kulmassa jo viimeiset 10 vuotta.
Maasto on mukavan vaihtelevaa, vaikka tässä vaiheessa ei ole juurikaan korkeuseroja.
Äkäsjoki treffataan uudestaan ennenkuin polku kääntyy kohti pohjoista.

Tämä hieno kivikko on vasta alkusoittoa tulossa olevalle kalliolle.










Lähestymme mahtavaa seitapahtaa hissuksiin pitkoksilla kulkien.

Eihän sitä tiedä, millä tuulella pyhä paikka on.

Kallion katse on tutkiva, hieman hämmästynyt. Ehkä se ei odottanut vieraita tähän vuodenaikaan.

Tuntuu oikealta laskea katse hetkeksi sen tuijotuksen edessä.

Osavasti paikalla on infotaulu, jota tiirailla.
Seitapahta ikäänkuin kumartuu kulkijan ylitse, kun sen kirjavaa kylkeä lähestyy.

Sen pinta on täynnä koloja ja onkaloita, joihin voi sujauttaa lahjansa.

Viereinen Äkässaivo on jäässä, joten emme pääse ihailemaan sen kuuluisaa kirkasta vettä.

Tai tähyämään syvyyksien välipohjaa ja saivokansaa.











Lammen päässä polku alkaa nousta.
Ja nousta.


Portaiden yläpäässä on patikoitsijoille opastusta.

Tulimme oikealta, jatkamme vasemmalle...
.. vaan ensin evästellään Äkässaivon kodassa.

Se on hienolla paikalla seitapahtan takana.
Tämä kota ei ole suuren suuri ja aika pimeäkin se on.

Haitanneeko tuo mitään?

Nuotio valaisee, lämmittää ja grillaa nakit.
Evästelyn jälkeen tehdään pieni pisto Äkässaivon vastarannalle, josko sieltä olisi näkymää seitapahtalle.

Eipä oikein ollut.
Palataan siis opastolpalle ja jatketaan alkuperäistä reittiä.


Aikas pian yhytetään taas Äkäsjoki.

Ihaillaan hetki Peurakosken talvisempaa asua.
Retki päättyy tien varteen, jota pitkin kävellään Äkäsjoen yli takaisin auton luo.




Tämä retki ei kinttuja juuri rasittanut, mutta vei hienoille paikoille, alkuperäisten asioiden äärelle.


torstai 17. marraskuuta 2016

Muonion Särkitunturi sumussa

Muonion Särkitunturille oli osava poiketa Äkäslompolosta.

Retken alussa keli oli vielä selkeä ja lupasi mukavaa päivää.

Särkitunturin pysäköinti on todella kauniilla paikalla Särkijärven tuntumassa.

Kartta kertoo, että nyt ollaan tuntureiden ja järvien ihmemaassa.

Särkitunturin laki on 492 metrissä, joten se ei kilpaile lähellä kohoavien Ylläksen ja Pallaksen kanssa ainakaan korkeudesta.
Särkitunturin patikointireitille parkkipaikan reunasta opastaa yksi ainua taulu.

Ja sekin on särki.




Ylös matkaa on osapuilleen kolme kilometriä.

Ja alas saman verran.
Leveältä polulta on kuitenkin vaikea eksyä.

Muutaman sadan metrin jälkeen maisema taaksepäin alkaa avautua.

Nyt ei ole vielä paljonkaan sumua ja tuhrua.

Kohtsillään tullaan Särkivaaran laavulle.

Se on oikeastaa kota ilman yhtä seinää.

Palataan tänne, kunhan on katsastettu tunturin laki.










Kotalaavua vastapäätä on lampi.

Nyt se on visusti jään peitossa, mutta on helppo kuvitella sen sininen pinta sulan maan aikana.











Jatketaan ylämäkeen.

Ennenkuin saavutetaan tunturin puuraja, saadaan ihailla komeita pohjoisen luonnon koettelemia mäntyjä.

Tämä puu on panostanut oksiin.









Nousu ei ole jyrkkää, mutta se on jatkuvaa.

Samalla, kun noustaan alkaa keli puuroutua.

No lunta ei sada, mutta sumu kietoo tienoon pumpuliinsa.



Ääriviivat muuttuvat epämääräisiksi.

Yhtäkkiä edessä on outo piippalakki.
Tarkempi katsaus paljastaa piippalakin klapivarastoksi.

Se näytti hämäävästi hauskalta kodalta.
Klapit ovat tätä nuotiopaikkaa varten.
Just nyt se ei houkuttele, mutta sen edessä aukeaa lampi...

Aivan oikein; Särkitunturin laella on lampi.
Sumun peitossa niitä on kuulemma muutama lisää.
Laella on myös tunturikoivikkoa ja matalakasvuisia havupuita, joiden lumi- tai oikeastaan jääpeite osoittaa mistä täällä yleensä tuulee.
Särkijärven laelta avautuva näkymä on yksi maamme kansallismaisemista...
Vasta kun tälläsin tuon kuvan paikalleen huomasin katkenneen puun.

Mikä mahtaa olla sen tarina?
Piippalakkinen klapivarasto on maaston ainoa kiinnekohta, ja sekin peittyy sumuun.
Paluumatka Särkivaaran tulille on helppo ja nopea.
Saman tulen ääreen kokoontui useampikin hyväntuulinen retkeilijä.

Tunturin laelta ei avautunut taivaanrantaan ulottuvaa kansallismaisemaa. Väliäkö sillä.

Utuisessa päivässä oli oma omituinen tunnelmansa.

Tulossa vielä Äkäslompoloa...

lauantai 12. marraskuuta 2016

Äkäslompolo: Pirunkurun Tähtipolku

Äkäslompolon Tähtipolku on sellainen reitti, että siitä kantsii laittaa kartta nähtäville.

Kartan pointti ovat nuo sinisen reitin korkeuskäyrät.

Kokeneet tunturinkulkijat tuskin sävähtävät, mutta tällainen ensikertalainen on innoissaan.

Retki alkaa Kesänkijärven P-paikalta.

Aurinko on juuri nousemassa Kellostapulin takaa. Kello on siis osapuilleen 9.30.

Kierretään reitti vastapäivään.
Tähtipolun pituus on kahdeksan kilsaa ja sen reittimerkki on aikas selkeä. Tuollainen tähti.

Näitä merkkejä ei ole kovin taajaan, mutta tällaisella hyvällä kelillä eksymisen vaara on kohtalaisen pieni...


... tunturissa sää voi kyllä vaihtua nopsasti, muistuttavat kokeneemmat.


Polku seurailee kauniin Kesänkijärven rantaa pari kilometriä.

Lämpötila on nollan kieppeillä.



Ja mieli reipas.



Kohtsillään tullaan opastepylväälle.

Tästä voisi valita myös Hillapolun, joka kiertää järven.

Me suuntaamme vasemmalle, kohti Pirunkurua.






Aluksi noustaan maltillisesti metsäpolkua.

Lunta on vain nimeksi, joten se ei haittaa kulkua.




Vaan sitten alkaa varsinainen Pirunkuru.

Mistä lienee saanut nimensä.





Rakka-kivikon nousu näyttää hurjalta ja vaivaloiselta.

Just sellaista se onkin!

Oikeasti kivet olivat suht liikkumattomia, eivätkä kovin liukkaita.

Mutta kyllä tämä oli hikinen rupeama.
Puolivälin katse taaksepäin.

Aurinkoisena alkanut päivä on sumun peitossa.



Niin se käy, se kelin muutos.
Vaan Pirunkuru ei ole vielä ohi.

Muutaman kymmenen askeleen jälkeen takana näkyy sentään pilkahdus Kesänkijärvestä.

Kylläpä se onkin kaukana alhaalla.
Vielä pari hikipisaraa ja nousu loppuu.

Tämä ei ole aivan Kesänkitunturin lakea, mutta piisaa meille kyllä mainiosti.

Kintut kiittävät tasamaasta.
Näkyvyys täällä ylhäällä ei ole kovin hyvä.

Reittimerkkeinä on parimetrisiä tolppia, jotka erottuvat justjust lumen ja sumun keskeltä.

Onneksi.










Kun tasainen ja kalju osuus loppuu, näkyy sumun keskellä liikettä.

Siellä laiduntavat sumuisten tuntureiden porot.

Kun lähdemme laskeutumaan lievää alamäkeä, seuraavat porot tarkasti jokaista liikettämme.

Vasta kun olemme selkeästi kääntäneet niille selän, ne jatkavat ruokailuaan.
Vähitellen polunpielen kasvillisuus rehevöityy ja puut alkavat näyttää puilta.

Polkua ei varsinaisesti näy, täytyy vain kulkea tolpalta tolpalle.
Puut kasvavat ja muuttuvat metsäksi.

Niiden lomasta pilkottaa Tahkokurun laavu.
Pitkospuita rakastava koira ja sen lumipallotassut. Voi, voi.



Tällainen nollakeli on just pahin lumenkerääjä. Muutama pakkasaste olisi piskille helpompi.

Onneksi verkkarit estävät lumen kerääntymisen vatsakarvoihin.
Nuotio syttyi helposti.

Vaikka se tässä näyttääkin vaisulta, niin tuota pikaa roihahti kunnon notski ja päästiin makkaran paistoon.

Kaakaokupposen ääressä toipuu mukavasti Pirunkurusta.
Kuukkeli tuli salamana osingoille.

Se lenteli nuotion ympärillä innokkaasti ja istahti välillä tarkastelemaan eväitämme.

Vaikka se onkin tosi rohkea ja tuli ihan liki, ei kamera tahdo pysyä sen vauhdissa. Tuloksena on tuollainen kaukolaukaus.
Tahkokurun laavulta jatkuu pitkä alamäki, joka päättyy oikeastaan vasta parkkipaikalla.

Nyt ei ole polulta eksymisen vaaraa.

Metsä on satumaisen kaunis.
Silloin tällöin täytyy poistaa lumet tassuista, muuten kävely autolle on helppoa.


Ja kuten jo arvasitkin: Pirunkurulle täytyy palata vielä joskus lumettomaan aikaan!



Vielä olis pari juttua Äkäslompolosta....