lauantai 17. marraskuuta 2018

Sibeliuksen metsää etsimässä

Hämeenlinnan Aulangolle perustettiin elokuussa 2018 Sibeliuksen nimeä kantava, noin 100 hehtaarin suojelualue.

Jean Sibeliushan syntyi Hämeenlinnassa 8.12 1865, vaikkakin Lahti on sittemmin onnistuneesti ominut hänet itselleen.

Marraskuun hämärä oli liian pitkäksi aikaa pidellyt minua sohvalla, joten heti kun aurinko hieman pilkisti pilvestä, lähdin etsimään kansallissäveltäjämme pusikkoa.



Aulangolla jätin auton näkötornin P-paikalle, koska sieltä pääsisin joutuisasti Aulangonjärven rantaan.



Alamäkeä nääs.


Tässä uusi hieno opaskartta etsimästäni alueesta.

Laskeutuisin tornilta järvelle ja kiertäisin sen etelärantaa pitkin vastarannalle.

Ja avot! olisin perillä.

Näkötornin juurelta lähtevät kuuluisat portaat alas karhunluolalle.

Ja sen jälkeen polku vie vielä alemmaksi järvelle.

Ei muuta, kuin mäkeen vaan.







Marraskuinen lehdettömyys avarsi mukavasti näkymää.



Karhunluolalla katsahdin portaita, joita olin just helposti laskeutunut.

Retken päätteeksi saisin nousta nuo kaikki ylöspäin.


Oliko sittenkään niin hyvä ajatus jättää auto näkötornin kupeeseen?

Aulangonjärven rantaan päästyäni käppäilin joutuisaa ulkoilureittiä Kihtersuon uimarannalle.

Näin marraskuussa se ei ollut kovinkaan houkutteleva, mutta torni näkyi sinne hienosti.



Uimarannan jälkeen oli helppo seurata pitkospuita oikeaan suuntaan.



Tosin en kävellyt pitkoksilla, sillä ne olivat läpimärät ja siksi varsin liukkaat.

Reitti toi pellon laitaan. Aikaisemmin tässä oli melkein kävelykelpoinen mutapolku.

Sibeliuksen ansiosta väylä on sorastettu ja erotettu mutaisesta pellosta oivallisesti ojalla.

Tuo hieno aitakin on ihan uus. Kertakaikkiaan hyvää työtä.

Opasteitakin oli pystytetty kulkijain iloksi. Hieno juttu!

Hämmentyneille kerrottakoon, että Kärmeskallio ja Käärmekallio on sama kivikkoinen rinne.
Tämä helpottaa opaskartan ymmärtämistä.

Kartan mukaan olin astumassa etsimääni Sibeliuksen metsään.

Oikeasti tämä kyllä oli vanha tuttu Aulangonjärveä kiertävä reitti.


Pian pääsin puupolulle ihan lutakon rantaan.



Täällä oli se ihana valo, jota olin koko synkän syksyn kaivannut.




Nokka oli nyt suunnilleen kohti pohjoista.


Polun laitaan oli sommiteltu hienoja infotauluja, jotka kertoivat paikallisesta luonnosta.

Ja Sibbestä.
Hän kuulemma tykkäsi nuorukaisena samoilla näillä nurkin.

Isoin uudistus reitillä olivat nuo portaat, jotka johtivat rannan nuotiopaikalta Levonkalliolle.

Portaikko oli hienosti musta, joten se ei loistanut metallisuuttaan kovin räikeästi. Tukevakin se oli.

Onneksi koira oli mukana vain ajatuksissa, sillä nuo ritiläportaat eivät sovi paljasjalkaisille.





Ylhäältä rappusilta näkyi hyvin myös uusi hieno laituri, joka oli ilmestynyt nuotiopaikan kylkeen.


Levonkalliolta avautui tuttu ja aina yhtä inspiroiva maisema järven yli näkötornille.

Tässä nuori Jean varmaan istahti evästelemään.
Tosin silloin ei vielä ollut tuota tornia. Se nousi paikalleen vasta v. 1907.




Harhailin täällä ylhäällä kotvasen tovin etsien uusia polkuja, jotka veisivät sinne oikeaan Sibeliuksen metsään.



Ehkä en harhaillut tarpeeksi, sillä en löytänyt muita reittejä, kuin tämän tutun polun joka johtaa järven ympäri.

Olihan täällä toki uusia hienoja opettavaisia tauluja.
Se on hyvä, sillä tieto luonnosta lisää halua sen suojeluun.




Koska en löytänyt etsimiäni polkuja ja koska marraskuun päivät ovat lyhyitä tyydyin ihailemaan upeita maisemia, enkä lähtenyt sokkona metsään.

Ehkä olen vähän mamo.


Paluumatka sujui sutjakkaasti.

Portaita oli melkein liiankin helppo laskeutua takaisin järvelle.





Pienet asiat polun varrella olivat herttaisia.
Täytyy muistaa, että nyt oli marraskuun puoliväli eikä oikeasti enää mikään kasvukausi.

Tosin sammaleilla ja jäkälillä on oikeutetusti aivan omat sääntönsä.













Retken päätteeksi olin jälleen karhunluolalla.

Nuo kelmit näyttivät aina yhtä onnellisilta oli vuodenaika mikä vaan.


Tarkoituksenani oli ollut löytää uusi hieno Sibeliuksen metsä. Oikeasti päädyin polulle, joka oli melkein liiankin tuttu.

Mitä väliä? Vietin hienon päivän upeissa Aulangon maisemissa.

Sibeliuksen metsän sisin jäi tälläkertaa kajoamatta.
Ei hätää, sillä tulen takaisin pidemmän päivän aikana ja harhailen metsässä koko rahan edestä.







Ja sitten takaisin todellisuuteen ja portaisiin, jotka odottivat nousemistaan.





perjantai 9. marraskuuta 2018

Graffitit homekoulussa

Koko Suomi on viime vuosina ollut järkyttävän homeboomin uhrina. Jostain syystä vallankin koulut ovat olleet ihmisiä kiusaavan homeen leikkikenttiä.
Home kasvaa siellä, missä on siihen mahdollisuus. Ihmisen homma olisi estää moinen.

Hämeenlinnassa useampikin oppilaitos on saanut osansa tuosta vitsauksesta. Kaurialan koulu, jonka suunnitteli itse Viljo Rewell (1959) ei enää homeesta toipunut, vaan määrättiin purettavaksi.
Koulun oppilaat ovat opiskelleet väistötiloissa jo vuodesta 2015.

Kaurialan koulun purkaminen ei ollut ihan simppeliä, koska se oli Rewellin kätten työtä.

Onneksi lopulta terve järki voitti ja käyttökelvottomat tilat saivat purkuluvan.
Totuuden nimissä on myös sanottava, ettei tämä suinkaan ollut Rewellin loistokkaimpia luomuksia.



Tuon päätöksen jälkeen lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARX pääsi koulun rakennusten kimppuun.
Nuoriso pääsi toteuttamaan itseään oikein luvan kanssa.



Älysin mennä kuvaamaan rakennusten upeat graffitit ennenkuin purkuporukka pääsi vauhtiin.

On tuossa spraymaalia kulunut!












Hyvin tehdyt graffitit ovat minun mieleeni.

Itsestään kertovassa dokumentissa näyttelijä Elina Salo puolusti graffiteja sanomalla, että ne ovat niin paljon kauniimpia, kuin rumat  harmaat seinät.

Olen samaa mieltä.

Tosin olin kyllä hieman pettynyt, kun en löytänyt näistä muutoin hienoista töistä mitään kunnon sanomaa.

Tässä olisi ollut hieno tilaisuus ottaa kantaa moniin aikaamme vaivaamiin vääryyksiin.

Tai ylistää hyviä asioita.

Lohdutan itseäni ajattelemalla, että kulttuurikeskus ARX jollain tavoin latisti taiteilijoita.

Että oikeasti he ovat paljon terävämpiä ja rohkeampia.



Kaurialan koulu on nyt purettu.

En tiedä, jäikö kukaan oikeasti kaipaamaan sitä.
Toki se oli tuhansien hämeenlinnalaisten nuorten opinahjo vuosikymmenten ajan ja siksi varmaankin monien muistoissa ikuisesti.

Tahtoivat tai eivät.





Tälle nykyään tyhjälle tontille, joka on erittäin hyvällä paikalla, suunnitellaan kuulemma uutta koulua.

Toivon sille pitkää ikää ja uusia tuhansia oppilaita.




Ja pysyköön home poissa!


perjantai 19. lokakuuta 2018

Camino Portugues, tie vie Santiago de Compostelaan


(osa 15)  Padronista on tapana lähteä viimeiselle 26 km taipaleelle kohti Santiago de Compostelaa aamulla aikaisin, kun on vielä pimeää.

Niin teimme mekin 18.9.18.
Ensimmäiset kilometrit kulkivat vilkkaan autotien laitaa. Se oli harmillista, sillä aamutuimaan tien liikenne oli suorastaan ruuhkaista. Ja pimeys vielä lisäsi vaaran tuntua.

Hautuumaa Iria Flavia soi pienen helpotuksen, ja pian sen jälkeen reitti sukelsikin maaseudun ja pienten kylien rauhaan.




Kivisten kylien kiviset kujat olivat mukavia käveltäviä.

Keltaisia nuolia oli riittävästä ja reittiä oli helppo seurata.


Kaikista kapeimmalla kohdalla kaksi pientä koiraa juoksi haukkuen kohti, pysähtyi sitten nuuhkaisemaan meitä silmät ilkikurisesti loistaen ja jatkoi aamulenkkiään mutkan taakse.

Tämä vaeltajien "pelottelu" oli varmaan niiden joka-aamuista hupia.

Kylien ja maaseudun jälkeen taivallettiin pikatien laitaa. Sievästi jonossa kaikkien muiden kanssa.

Onneksi tässä oli aika leveä penger.

Ja onneksi tätä ei ollut muutamaa kilometriä enempää.

Päivä ei nyt valjennut ihan niin kuumana, kuin olimme parina viikkona tottuneet.

Se sopi meille oikein hyvin.

Kaikkien Santiago de Compostelaan johtavien Caminoiden varrella on kuollut vaeltajia.

Onneksi toki vain muutamia.

Monille heistä on pystytetty tien laitaan, tai joskus alberquen seinälle, muistomerkki.


Tällä pylväällä vaeltajaystävät ovat halunneet muistaa Pedroa, jonka matka päättyi tähän kohtaan kesällä 2010.





Moinen muistomerkki pisti kävelijän aatoksissa elämän tärkeät asiat parempaan järjestykseen.

Valtavan iso ja pelottava vartija vahti aidan takana muutamaa lammasta ja possua.

Se oli työssään oikein vakuuttava, paitsi että sillä oli heikko kohta: se oli kovin perso kauniille sanoille ja kehumiselle.

Oli pakko ottaa kuva sen hempeän unelmoivasta katseesta, kun kehumalla kehuin sen upeaa ulkonäköä ja selvästi näkyvää ammattitaitoa vaativassa työssään.

Tämä jättiläinen ymmärsi tosi hyvin suomea!





Meille molemmille jäi tästä niiiin hyvä mieli.
Tällä alueella oli menossa jonkin sortin mielenilmaus.

Tulkitsimme asian niin, että Toysal-niminen jätelaitos oli suunnittelemassa tänne jotain, mitä paikalliset asukkaat kuumeisesti vastustivat.

Rio Tinton varrella olevassa kylässä liki jokaisen talon seinällä riippui talonväen mielipide asiasta.



Oli helppo olla kyläläisten kanssa samaa mieltä... mitä se sitten ikinä olikaan.

Luontoa ja ihmistä kannattaa aina suojella!


Kauniiden metsäisten polkujen jälkeen asteltiin vähemmän viehättävissä maisemissa.

Päivän lämpötila oli taas noussut hellelukemiin.
Se todella tuntui tänä viimeisenä kävelypäivänä, sillä reitti oli kaikkea muuta kuin tasainen.
Muutaman kilometrin kuluttua tien laidassa nököttävät vaihtoehtotolpat olivat meille uusi juttu, sillä kahdella edellisellä kerrallamme niitä ei ollut.

Seurasimme opaskirjamme ohjetta ja valitsimme vasemman, eli hiukan lyhyemmän ja paremmin merkityn reitin.
Simpukan malli paljasti sen olevan toista tolppaa tuoreempi.





Opaste johdatti meidät muutaman mutkan kautta Santiagon laitakadulle, josta lähdimme nousemaan kohti päämääräämme, eli Praza do Obradoiroa ja katedraalia.



Olimme perillä!
Takana oli liki 300 kilometriä seikkailua, yllättäviä käänteitä ja hienoja polkuja.

Santiagon kadut pursusivat vaeltajia ja ihan tavallisia turistejakin. Kivisestä ympäristöstä kaikuva äänten sorina oli korvia huumaavaa.

Edellisen käyntimme jälkeen Santiago oli muuttunut entistäkin ruuhkaisemmaksi. Ja nyt katedraalin ovella tarkastettiin kaikkien laukut katastrofien välttämiseksi. Pelko pahasta oli tullut tännekin.




Yksi Praza do Obradoiron hienoimmista rakennuksista on Parador Hostal Dos Reis Catolicos (v. 1486). Sen katon reunalla on rivi gargoileja tekemässä rännin virkaa.

Tarinan mukaan rakennuksen arkkitehti oli huonoissa väleissä silloisen kirkon pään kanssa ja hän teki piruuttaan yhdestä gargoilista pyllistävän pojan.




Vuosisatojen ajan tuo poika on sadekeleillä ilmoittanut arkkitehdin mielipiteen kirkon miehistä.







Kun olimme asettuneet hotelliimme Hortas-kadulla, läksimme hakemaan viimeistä leimaa ja compostelaa peregrino-toimistolta.

Toimisto oli tupaten täynnä vaeltajia. Emme halunneet jäädä jonottamaan ja koska olisimme Santiagossa kaksi yötä, päätimme tulla seuraavana aamuna paremmalla onnella.

Seuraavana aamuna toimisto oli aivan yhtä täynnä väkeä. Ja niin siinä sitten kävi, että se viimeinen leima jäi saamatta ja compostela niinikään.

Kun kotona on valmiina jo neljä compostelaa, ei sillä viidennellä ollut niin väliä...

Illalla tapasten ääressä kertailimme kuluneita viikkoja. Minä olin tyystin säästynyt rakoilta ja kanssavaeltajan rakot olivat maltillisen pieniä, tuskin mainittavia.
Aikaisemmilla Caminoilla hyvin pelittäneet Meindlin vaelluskengät olivat nyt olleet liian raskaat, koska TAP oli ystävällisesti keventänyt reppumme noin neljäkiloisiksi. Keveämmilläkin popoilla olisi pärjännyt hyvin.
Hotellivalintamme olivat olleet pääosin mainioita ja booking.com oli toiminut hienosti. Olimme valkanneet yöpymispaikat n.60 e/yö/ 2h periaatteella.
Kävelemämme reitit olivat yllättäneet ja enimmäkseen positiivisesti, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista.
Joka päivä olimme saaneet kulkea T-paitakelissä, vieläpä aika kuumassa sellaisessa.



Entä kadonneet matkatavaramme? Matkalaukkumme, joka sisälsi molempien reput tarkoin valittuine varusteineen siis hävisi retken alussa lentäessämme Helsingistä Lissabonin kautta Portoon. Onneksi vaelluskenkämme kulkivat käsimatkatavaroissa, muuten olisimme olleet todella pulassa.

Täällä Santiagossa ensimmäisenä iltana tuli pojaltamme viesti, että tuo laukku oli nyt Suomessa! Hän ilmoitti lähettipalveluun, milloin sen voisi tuoda meille. Ja kun parin päivän kuluttua puolen yön jälkeen ajoimme kotipihaamme, odotti tuo kauan kadoksissa ollut pakaasi meitä kotirappusilla. Se oli tuotu vuorokautta liian aikaisin, mutta siinä se nyt oli. Ja kaikki tavarat olivat tallella! Lentoyhtiö TAP:n lappujen lisäksi siinä keikkui myös Lufthansan lappu, joten laukku oli varmaankin kierrellyt tuon pari viikkoa ympäri eurooppaa.
Myöhemmin lähetimme TAP:lle kuittikopion Portossa ostamistamme kamppeista. TAP ilmoitti, että he voivat toki maksaa meille tuon 240 euroa, jolla jouduimme ostamaan uusia varusteita. Tai vaihtoehtoisesti saisimme 480 euron edestä lentovouchereita TAP:n lennoille.

Kumman niistä mahdoimme valita?