perjantai 21. heinäkuuta 2017

Tiirinkoskella kahvittelemassa

Päähän pälkähti ajatus: kävelläänpä Tiirinkosken Tehtaan kahvilaan.
Ja yritetään selvitä retkestä ilman asfalttia.
Matkaa sinne olisi osapuilleen seitsemän kilsaaa.

No, eipä se alfaltin välttely ihan kokonaan onnistunut...
Lähdimme matkaan kotiportilta täällä Hämeenlinnassa..

Muutaman kadunylityksen ja suojatien jälkeen kävelimme mukavia soraisia pyöräteitä ja ulkoilupolkuja...


...kunnes päädyimme maalaismaisemaan peltojen ja metsien keskelle.

Tällaista kävelee ihan mielikseen.

Rypsi tai rapsi häikäisi keltaisuudellaan.

Ohra lainehti kuin vihreä, samettinen järvi.








Pellonlaita oli täynnä keskikesän kukintoja. Kauniita, mutta kasvituntemukseni on liki nollaa...

Ohdakkeen tunnistin.
Se oli niin rohkean värinen.

Tästä väristä tulee aina mieleen aikaa sitten edesmennyt Hilma-tätini, joka oikeasti oli äitini serkku.
Tämän nimeä en sitten tiedäkään.

Sen kukinto oli kuin kimppu kissankelloja.

Kissankelloja poimittiin pikkulikkana isoja kimppuja.
Tämä lienee koiranputki?

Pienten valkoisten kukkien juhlaa.
Tämän nimen olen varmaan joskus kuullut, mutta ei se vaan nyt tullut mieleen...
Näitä palleroita oli paljon.

















Valkoisia unelmia kesäisenä päivänä.


Ja ihan ilmaiseksi.










Peltoaukeiden jälkeen sukelsimme kapoiselle polulle rehevään metsään.

Ylitimme verkkaisesti virtaavan jokipahasen.

Vedestä huolimatta hyttysiä ei ollut.
Paikoitellen saniaiset olivat nielaisseet polun.

Mutta kyllä se sieltä löytyi.






Kumma kuinka näin sateisena kesänä jokiuoma oli liki kuiva.

Hetken kuluttua yhytimme yllättäen sievän metsälammen.



Muutaman mutkan jälkeen metsäpolku johdatti meidät Vanhalle Rengontielle (2855), joka oli tietenkin asfalttia.

Sen reunaa kuljimme parisataa metriä.

Autoliikenne oli onneksi vähäistä.
Tiirinkosken kahvilaan johtava sivutie oli kauniisti aseteltu ja houkutti käymään peremmälle.
Itse kahvila oli vuonna 1910 rakennetussa tiilisessä navetassa.

Näin kesäisin se on auki joka päivä.


Pihapiirissä oli monenmoista elikkoa.

Päättäväisen näköinen pässi komensi lammaslaumaansa.

Kauempana laidunsi hevosia ja lehmiä.
Kahvilan sisällä puodissa oli tarjolla sisustustavaraa rennosti aseteltuna.

Vaatteitakin oli, ja erilaisia lifestyle juttuja.
Täältä löytyy tarvitsevalle kaikenlaista jännää.

Itse en viitsinyt ostaa mitään pikkuruiseen reppuuni.
Terassilla sensijaan maistui tuore pulla.

Samalla oli jännä seurata elikoiden touhuja aitauksissaan.
Löytyipä sieltä pari pupuakin.
Niillä oli oma mökki ja turvallisesti aidattu pikku piha.




Virvokkeet virkistivät ruumista ja maalaistouhu sielua.

Hyvillämielin palasimme samaa reittiä takaisin.
Retken pituus oli 14 km, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä.

Ja sitä asfalttia oli oikeasti yllättävän vähän.


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kävelyllä Kokkolassa

Tänä kesänä pääsin jo toista kertaa musisoimaan Kaustisiin kun
Hämeenlinnalainen ukulelebändi VOPulele heitti siellä keikan kahtena päivänä.

Yövyin keikkojen välillä Kokkolassa.
Sen kunniaksi kuva kokkolalaisesta musiikkiliikkeestä.
Kokkolan vanha kaupunki on nimeltään Neristan.

Kun näin alueen ensimmäiset talot, tuntui kuin olisin kävellyt takaisin omaan lapsuuteeni.

Samankaltaisia taloja oli vielä 60-luvulla myös Hämeenlinnassa.

Ei ole enää.

Näiden talojen näkeminen toi mieleeni, paitsi kotikaupunkini vuosikymmenten takaa, myös tunteen siitä millaista oli olla lapsi.
Muistoissani kävelin pikkulikkana äitini perässä puutalojen keskellä kivetyllä jalkakäytävällä.
Kuljimme hitaasti, sillä äiti tuntui tuntevan kaikki vastaantulijat.

Ja hän jäi kokoajan suustaan kiinni.


Minä olen tullut enemmän isääni.





Minulla oli kutittavat sukkahousut ja takin taskussa kankainen nenäliina, johon oli painettu pieniä punaisia kukkia.

Äidin jutellessa potkin pikkukiviä kivetyksen raoista ja katselin varpusia.

Niitä oli siihen aikaan jokapaikassa.
Kokkolalaiset ovat pitäneet hyvää huolta puutaloistaan.

Varmaan niitäkin oli ammoin enemmän, toki.

Kuvan Rahmanin talo on vuodelta 1753.
Hauska idea on kertoa alueen historiasta katukilpien yhteydessä.
Kaikenkaikkiaan viehättävä puutalokokonaisuus tuo Neristan.

Muutama muraalikin osui reitilleni.

Vallankin Figarol-mainos sopi kuin nakutettu lapsuushöpinöihini.




Loppukuvaksi valikoitui Kokkolan kaupungintalon isänmaahenkiset kukkaistutukset.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Äkäslompolon Seitapolku

Äkäslompolon Seitapolku aloitetaan yleensä luontokeskus Kellokkaalta.

Me suuntasimme reitille Kesänkijärven läntisestä päästä.
Auto jätettin paikkaan, josta avautui todella kaunis maisema.

Siitä vaan sillan yli reitille.



Seitapolun tunnus on tuollainen pinkki kilpi, joka esittää joko omituista lumiukkoa tai sitten hienoa pipaa...

Oikeasti hahmo on tietenkin napattu lappilaisesta noitarummusta.

Ja se symbolisoi seitaa.
Reitti kiertää Kellostapulin ja on pituudeltaa yhdeksän kilometriä. Se on tuo punainen lenkki.

Me kiersimme ringin myötäpäivään.





Aluksi hilppasimme puolisen kilsaa leveätä baanaa.

Kunnes yhytimme Varkaankurun ja pääsimme oikealle polulle.

Ajankohta oli kesäkuun puolivälissä, ja katalan kevään jäljiltä pohjoisen luonto oli vasta heräilemässä.
Seitapolkulla on informatiivisia tauluja, joissa kerrotaan alueen historiasta, luonnosta ja seidoista.

Niitä oli mukava pysähtyä lukemaan... varsinkin ylämäessä.
Kun tulimme aivan järven rantaan, avautui näkymä järven vastakkaisella puolella kohoavalle Kesänkitunturille.




Tässäkohdin polku haarautui.

Kuten Äkäslompolossa ja Ylläksellä yleensäkin, olivat opasteet kunnossa.




Nyt lähdettiin pikkuhiljaa nousemaan. Samalla leveä baana loppui.



Vastaan kävellyt ystävällinen nuorimies varoitti meitä ylempänä rinteessä riehuvasta kiukkuisesta ukkometsosta.

Näin osasimme ohittaa hirmulinnun provosoimatta sitä veritekoihin.


Metso oli onneksi jo poistunut polulta ja tyytyi huutelemaan uhkauksiaan kauempaa kanervikosta.

Tämä oli kyllä hieno kohtaaminen.

Mahtoiko tunne olla molemminpuolinen?

Vielä kotvanen tovi nousua ja niin Ylläksen Keskinenlaki kohosi edessämme.
Taas oltiin risteyksessä.
Olimme kuulleet huhuja, että Kellostapulinkurun halki johtava puupolku olisi erittäin huonossa kunnossa, liki kävelykelvoton.

Pienellä jännityksellä jatkoimme eteenpäin.
Ei huolta! Pitkokset olivat ihan kuljettavissa.

Tässä kurussa oli kuulemma talvella kuutisen metriä lunta.

Ilmankos sitä oli vielä runsaasti jäljellä.



Välillä päästiin metsän reunaan.
Taaksepäin vilkaisulla näki, kuinka hankalan rakan ylitimme pitkosten ansiosta kuin tyhjää vaan.

Ei valittamista.
Pääsimme toki koittamaan myös töppösen pitoa kesähangilla.
Vielä hetki nousua kunnes kaunis Kellostapulinkuru loppui, samoin pitkokset.

Edessä odotti taas helposti kuljettava leveä väylä.
Pari askelta ylöspäin ja vasemmalta pilkistivät Ylläksen suositut laskettelurinteet.

Tämä sorastettu polku olisi vienyt meidät Varkaankurun kodalle.
Vaan mepä päätimme lähteä oikealle, pientä melkein huomaamatonta polkua Kellostapulin laen juureen.

Avot! Täältä avautuikin upea näkymä yli Kesänkijärven.

Kesänkitunturin rinteessä näkyi selvästi kuuluisa Pirunkuru.

Ihan Kellostapulin laelle emme toki kiivenneet, sillä se oli sellaisen kivikon peitossa, että porukan pienimmän retki olisi ollut liian hankala.
Kannatti tehdä tämä pieni sivuhyppäys.

Korean kelin ansiosta maisemat olivat hulppeita.






Auringosta nautti myös pikkuruinen sielikkö.

Kun käännyimme takaisin Seitapolulle, Ylläksen rinteet näkyivät hyvin selkeästi.


Pidimme oikein mukavan lounastauon Varkaankurun kodalla ja sitten laskeuduimme iki-ihanaa Varkaankurua alaspäin kohti lähtöpistettämme.

Tämä kuru on kyllä hieno näin alaspäin mentäessä, mutta vielä upeampi ylöspäin kuljettaessa.


Kierros lähestyi loppuaan, kun tulimme kurun pohjalla polkujen risteykseen.

Tästä kävelimme vasemmalle, kohti autoa.


Äkäslompolon Seitapolkua on helppo suositella.

Jos/kun joskus vielä palaamme Äkäslompoloon, kokeilemme reitin kulkemista vastapäivään.