lauantai 24. helmikuuta 2018

Pakkaspäivän viimakävely


Helmikuun pakkanen paukuttelee täällä etelässäkin oikein vakuuttavasti. Sen voimaa täydentää pohjoisesta käyvä kivuliaan kylmä viima.
Ajattelin piipahtaa Hämeenlinnan kaupunginpuistossa kevyellä kävelyllä, mutta linnan kohdalla hoksasin Vanajaveden yli kulkevan jääpolun.

Pakkohan polulle oli päästä. Mutta jotta jotain tulisi käveltyäkin, päätin kiertää maata pitkin polun vastakkaiseen päähän. Siispä rantareitille!

Kävelin viimaa vastaan kohti pohjoista. Kaikki muu pysyi lämpimänä, paitsi kasvot.
Viiman nostamat kyyneleet jäätyivät poskille.

Kamerakäsi kohmettui myös, minä kun en osaa ottaa kuvia tumput kädessä.

Kaupunginpuiston puutarhakomitean paviljonki oli lapsiperheen peuhupaikkana.


Odotin kovasti rautatiesillalle pääsyä, sillä sieltä reitti kääntyy kohti etelää ja saisin kääntää selkäni viimalle.














Sillalta näkyi, että vettä ylitettiin muiltakin paikoilta.

Tuosta kohdin ylitys on hieman arveluttavaa, sillä veden voimakas virtaus heikentää jääpeitettä.

Toisaalta jäljistä päätellen jäätä pitkin on viipotettu suksilla ja kelkoilla.

Etelään päin kuljettaessa aurinkokin pääsi lämmittämään.
Täytyi oikein heittää huppu päästä, kun helle yllätti.

Pitkokset lepäsivät tukevasti lumen alla.

Lopulta saavutin polun pään.

Siinähän se nökötti ja johti yllättävän suorana kohti linnaa.

Ihan joka talvi ei tästä pääse kulkemaan. Toisinaan jää on hyvin heikkoa tai sitä ei ole ollenkaan.



Sitä suuremmalla syyllä oli kiva kulkea vetten päällä.




sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Talvea harmaan sävyissä



Aina ei voi paistaa aurinko, ei edes jokapäivä.

Pilvisenäkin päivänä luminen metsä on kulkemisen arvoinen.







Koska olen allerginen suksille, monoille ja porkille, hipsin metsään ihan vain kävellen.

Jäkälä odottelee kärsivällisesti parempia aikoja.

Sille piisaisi hyvin muutama plussa-aste.



Yksi talvi on sen aikajanalla ohivilahtava suhahdus.
HämeenlinnaAhvenistonharjulla on sen verran korkea puusto, ettei sieltä juurikaan näe horisonttia.

Paitsi muutamasta pikkasen otollisemmasta kohdasta.

Tässä katsahdus idän suuntaan.


























Vaikka valoa on pilvisyyden takia aikas vähän, kuuluu puiden oksistoista jo tirppalintujen rapistelua ja äänenavauksia.

Ihan pian ne joikhaavat kevättä.

Harjun laelle ei ole sommiteltu hiihtolatua.

Eipä sellaista tänne voisi oikeastaan laittaakaan, sillä useassa kohdassa on kovin kivistä ja paikoin polku viettää voimakkaasti jompaan kumpaan suuntaan.

Kävelijälle moinen sopii oikein hyvin.













Metsän väri on harmaa, hennon sininen ja lumivalkoinen.




sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Vihdoinkin aurinkoa. Ja pikkupakkasta


Talvi on kääntymässä kevääksi. Valo voittaa taas pimeyden 6-0. Tätä tosiasiaa juhlistaa auringon palaaminen taivaalle. Ja koska on helmikuu, tuo aurinko mukanaan pakkasen. Mutta siitä huolimatta tai juuri siksi: talvi on kääntymässä kevääksi.

 Aulangon näköalatasanne houkuttaa tuijottamaan horisonttiin. Luminen maisema tulee ikuistettua monella kameralla. Tänään täällä kuuli myös vieraita kieliä.

Alhaalla Aulangonjärven laduilla hiihtäjät kiertävät Lusikkaniemeä.

Näkötorni on talvella suljettu. Vain sen alimmalle tasanteelle pääsee. Siellä voi kiertää tornin ympäri.

 Vastakkaisesta suunnasta katsoen torni näyttää törröttävän keskellä kuohuvaa koskea.

Aulangon puistossa autoilijatkin pääsevät talven ihmemaahan.

Joutsenlammella ei ole tirpan tirppaa. Ei edes yhtä varista, räähkäpöllöä tai töyhtöhallapyrstöä.

Tarkoituksena oli  kävellä lammen ympäri ja napsia koreita talvikuvia. Lammen ympäri kulkee kuitenkin hiihtolatu, joten sinne ei ole rahvaan hyvä mennä. Ei siis kävellä, vaan seisotaan ja kuvataan.
Käy se näinkin.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Chilit ikkunalaudalla



Kasvatin viime kevään ja kesän aikana chilejä. Työnsin pikkuruiset siemenet multaan helmikuun 2017 alkupuolella.
Aikaisempina vuosina olin panostanut Pimientos de Padroneihin.

Kasvattamani Padronit olivat kuitenkin niin tiukan makuisia ja tulisia, että perhe söi niitä vain mielikseni.
Hiki otsalla.

Niinpä viime kesänä kasvatin vain miedoksi mainostettuja Lombardo-chilejä. Niiden satoisuutta kehuttiin myös, mikä kuulosti hyvältä.


Koska jälkikasvumme on muuttanut jo omaan huusholliinsa, on hänen huoneensa ollut jo vuosia vapaata riistaa.

Huone on toiminut kuntosalina ja ompelusoppina, ja aina tarpeentullen myös kasvihuoneena. Sen ikkunat kun ovat oivalliseen ilmansuuntaan.
Aurinkoisella ikkunalla chilit kasvoivat reippaasti ja nopsasti.

Pian ne olivat täynnä herkkiä kukkasia.

Ravistelin kasveja päivittäin leikkien vilkasta pölyttäjää.
Oliko siitä hyötyä?
Ehkä olikin, sillä sievät kukat alkoivat työntää sisuksistaan vihreää chiliä.

Samaan aikaan ilmestyi uusia ja uusia nuppuja.

Kyllä on oikeasti satoisa tämä Lombardo-lajike.

Olin taimien kasvun alussa yrittänyt latvoa niitä, jota kasvustosta tulisi tuuhea ja monioksainen.

Tuo latvominen on periaatteessa ihan simppeli homma, mutta jostain syystä en ole siinä ikuna oikein onnistunut.

Taimista kasvoi aika korkeita, eikä yhtään niin tuuheita kuin olin toivonut.
No, satoa siis tuli.

Entä maku?
Nämä chilit olivat niin mietoja, että niitä saattoi pilpustaa sellaisenaan salaatin joukkoon.

Oivallisia ne olivat myös paistettuna piffin seuraksi.
Tai muiden grillattujen kasvisten jatkona.
Keräsin naposteltavaa pitkin kesää.

Osan chileistä annoin kypsyä punaisiksi asti, mutta väri ei juurikaan muuttanut makua.

Kun kasvattamani Padronit olivat tiukkaakin tiukempia, olivat nämä Lombardot sitäkin miedompia.
Ne olivat herkullisia, mutta pikemminkin paprikoita, kuin chilejä.


Saas nähdä, mikä lajike päätyy tämän kevään kokeiluun.