torstai 28. joulukuuta 2017

Opaskoira Uuno palasi Caminolle

Pari vuotta sitten esittelin tässä blogissa opaskoira Uunon ensimmäisen seikkailun Caminolla.

Kirjassa Perheloma el Caminolla Uuno käveli Pamplonasta Santiago de Compostelaan, ja vielä sieltä Finisterraan.
No, ei se toki ihan yksin tassutellut...

Tässä uudemmassa seikkailussa Uunolla on mukanaan sama porukka: Valeriina, Janne, Arttu (4v) ja Alina (5v).
Nyt he kävelevät Camino Portuguesin Lissabonista Santiagoon. Yli 600 kilsaa.

Uuno on siis Caminolla vanha tekijä, kuten koko seurue. Nassikat ovat nyt vuoden vanhempia... ja arvattavasti myös muutaman kilon painavampia.

He matkaavat suuren osan matkasta äitinsä työntämissä kärryissä. Ja Uunon homma on opastaa sokeaa Jannea.

Retkueen meno jatkuu pitkälti samanlaisena, kuin ekallakin seikkailulla. Eteenpäin mennään lasten ehdoilla ja vanhempien tahdolla.

Uuno hoitaa opastuksen rutiinilla ja uskomattomalla taidolla. Sen työtä hankaloittavat irtokoirat ja ihmiset, jotka eivät ymmärrä opaskoiran työtä ja velvollisuuksia.
Perheellä onkin mukanaan sekä portugalin- että espanjankielinen selostus opaskoiran oikeuksista. Sen he kaivavat repustaan aina tarpeen tullen.
Yllättävän usein.

Tässä kuvassa on niin paljon kirjan tunnelmaa, että se oli pakko ottaa mukaan.

Alina ja Arttu ovat terveen villejä pentuja, oikeita väkkäröitä. Valeriina ja Janne sompailevat tottuneesti mukana.

Jos perheen hymy jossain vaiheessa hieman hyytyykin, löytyy se aikas pian uudestaan.

Kuten ekassa kirjassa kertovat Valeriina ja Janne tarinaa vuorotellen. Ratkaisu toimii hienosti ja antaa monipuolisen kuvan päivien kulusta.

Tämä caravaani kulkee sopuisia 15 - 20 km päivämatkoja.
He lähtevät liikkeelle aamuvarhaisella, jotta suunniteltu taipale olisi takana, kun päivä on kuumimmillaan.

Vaikka Uuno on aikamoinen kävelijä, sen tassut eivät kestä kuumaa asfalttia. Onneksi se pääsee välillä vilvoittaville uimareissuille.

Uunon perhe pitää siitä muutenkin mahdollisimman hyvää huolta. Sen kiposta ei ruoka lopu ja päivien päätteeksi se nauttii rentouttavasta hieronnasta.
Caminoa kuljettaessa ensin Alina sairastuu vesirokkoon. Ja kun hän päässyt taudista, on Artun vuoro.
Tutuiksi tulevat siis myös lääkäriasemat ja apteekit.

Onneksi lapsilla on mahdollisuus huilia kärryissä ja ottaa vaikka nokoset.
Jos vain malttavat.

Sorateillä ja metsäpoluilla Alina ja Arttu kävelevät, juoksevat, hiipivät ja seikkailevat kilometritolkulla.
He ottavat taipaleista ilon irti.
Olen itse kävellyt kahdesti Portosta Santiago de Compostelaan (n. 250km), joten olikin jännä lukea miten perhe selviää reitin hankalimmista kohdista.

Vallankin huikea kivinen ylämäki ennen Rubiaesia pistää porukan koville, mutta eipä tätä revohkaa ihan pienellä lannisteta.

He kestävät urhoollisesti myös aikuisten jalkavaivat.
Janne joutuu askeltamaan ilman näköyhteyttä tien muhkuroihin. Ja vaikka Uuno tekeekin parhaansa, ovat Jannen jalat kovilla.

Valeriinan kintut taas saavat osansa, kun lapsien kärryä saa työntää milloin jyrkkään ylämäkeen, milloin hankalaan kivikkoon.


Jos koskaan olet ajatellut, että olisi liian vaivaloista vaeltaa Caminolla, tämä kirja ehkä muuttaa käsityksesi.

Ennen kaikkea Uusi perhecamino on hilpeää luettavaa rohkean perheen kuukauden mittaisesta kävelystä portugalin ja espanjan hienoissa maisemissa.


Entä opaskoira Uuno? Se on mielestäni tämänkin kirjan sankari.

torstai 21. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 retket on retkeilty


Vuosi 2017 hurahti ohi pikavauhtia. Sen aikana ehdimme kuitenkin kävellä muutaman kilometrin.
Niitä kaikkia ei toki ole tähän mahdutettu, vaan on napsittu rusinat pullasta. Tämä on siis enemmänkin sellainen retkien yleiskatsaus.

Kotimaan matkailu oli taas vuoden teema.
Ja tietenkin iisi lähiretkeily.

Meillä Hämeenlinnalaisilla on oiva etuoikeus vierailla Aulangolla melkein aina, kun mieli tekee.

Tammikuussa seikkailimme lumisella karhunluolalla ja helmikuussa teimme retken Aulangonjärven jäälle.

Auringon paisteessa oli kiva käristää nakkeja ohihiihtäjien hullaantuessa nuotiomme tuoksuista.

Ja kuten arvaatkin, kävelimme Aulangolla ristiin rastiin pitkin vuotta.






Maaliskuussa oli aika selvittää, miten Torronsuo oli selvinnyt talvesta.




Hyvin oli suo pärjännyt ja pitkospuita rakastava koira oli retkellä niin elementissään.

Useana vuonna Torronsuo on ollut kevään ensimmäisiä kohteita.
Se jotenkin mystisesti kutsuu luokseen aina päivien pidentyessä.

Toki siellä käydään useamman kerran vuoden aikana... ihan piskin mieliksi.








Toukokuisella Salamajärven
viikolla pikku heppu tarvitsi pikkasen henkilökunnan apua. Tuo retkiviikko oli historian kylmin toukokuinen ajanjakso. Keväiset päivämme Salamajärvellä olivat täynnä raekuuroja ja hangessa kahlaamista. Ja raikasta vesiurheilua pitkoksilla. Hienoa se silti oli.
Piipahdimme samalla keikalla myös Pyhä-Häkissä.


Kesäkuussa saimme viettää tovin ihanaisessa Äkäslompolossa. Halusimme nähdä paikan kesän valossa, sillä aikaisemmin olimme käyneet siellä lokakuisessa hämyssä.
Äkäslompolossa sää suosi meitä, kiitos vaan!
Poikkesimme lisäksi Muonion Särkitunturilla, kuten edellisellä kerrallakin.
Huikeiden retkien joukossa oli myös jännä kipuaminen Aakenustunturille.



Heinäkuussa oli aika lunastaa alkuvuodesta tehty lupaus, eli juhlistaa Suomi 100-juhlavuotta kävelemällä yhden päivän aikana maraton.
Juu, matkan pituus oli 42,2 km, mutta mukavan reitin ja huoltohenkilön ansiosta kävely onnistui.

Mukana koitoksessa oli siskoni Paula.

Maratonista toivuttuamme piipahdimme Liesjärvellä vetreyttämässä kinttuja.


Elokuussa käväisimme Usmissa, ja sen jälkeen pääsimme viikoksi Rukalle ja Oulankan maisemiin. Sieltä löytyi monia hienoja reittejä.
Riisitunturille nousu oli yksi rupeaman kohokohdista. Ja aurinko paistoi koko viikon!



Syyskuussa teimme lähiretken Tenholan linnavuorelle.
Sinne oli lyhyt ajomatka hämeenlinnasta ja polku oli meille  uusi.

Maamme metsät ovat täynnä kansamme historiaa. Mene ja löydä!






Lokakuussa taivalsimme päivän Lopen Komiolla

Eteläisen Suomen ruska oli kovin hentoinen.

Kuljimme harjujen rinteitä ylös alas.

Se oli hyvin käytetty päivä.



















Kuten oli myös vilakka patikointimme Laipanmaalla.
Siellä oli moottorisaha soittanut useammankin humpan. Edellisellä käynnillämme nämä portaat olivat sankan metsän siimeksessä.



Marraskuu oli vetinen ja rähmäinen.

Kun aurinko lopulta näyttäytyi oli kiva kiertää pitkästä aikaa hämeenlinnan rantareitti.







Eipä tuo kyllä kovin marraskuiselta näytä.




















Joulukuussa käveltiin aika paljon ihan kaupunkialueelle.

Torilla kohoava kuusi juhli muiden mukana maamme synttäreitä.
Kaupungin lapset olivat tehneet hienoja koristeita kuusen oksille.







Itsenäisyyspäivänä kirkko oli valaistu siniseksi.


Uusi vuosi tuo toivottavasti lisää patikkaretkiä ja pitkiä, pitkiä kävelyitä.


Ei muuta kuin tossut kohti uusia tuiskuja!