Rukan Valtavaaran Huiputus vie komeaan metsään ja hulppeiden näköalojen äärelle. Helpoiten reitille pääsee Saaruan parkkipaikalta. Tällöin retken pituus on osapuilleen kuusi kilometriä.
Eriävistä mielipiteistä huolimatta kierros kannattaa kävellä vastapäivään. Siten nousu on loivempaa ja paluumatkalla Rukan maisemat näkyvät oivallisesti.
Parkkipaikkaa vastapäätä laskettelurinteiden säilölumi hikoili pressujensa alla.
Reitin alussa viitta opasti hämäävästi talvireitille, mutta kyllä tuon voi kesälläkin kävellä.
Valtavaaraa huiputtamassa oli myös hieman päälle nelikuinen retkikumppani, joka tälläkertaa patikoi isänsä kyydissä. Edellispäivänä neiti oli hienosti taivaltanut Pyhän Jyssäyksen, eli kokemustakin jo oli.
Heti alussa noustiin varsin uuden näköisiä portaita. Hieman niiden yläpään jälkeen tultiin polkujen risteykseen. Opasteita ei näkynyt. Toinen haara lähti houkuttelevasti ylämäkeen, mutta oikeasti reitti kääntyi oikealle alamäkeen ja pitkososuudelle.
Myöhemmin Valtavaaran kodalla kuulimme, että ylämäkeen noussut vei märälle suolle. Päättelimme sen olleen talvinen lumikenkäreitti.
Me käännyimme siis oikealle ja saavuimme pian Ahmakallion juurelle. Tuo voisi olla nimeltään hyvin myös Ahmalouhikko.
Välillä noustiin pieniä ylämäkiä, välillä laskeuduttiin upiuusille pitkoksille. Pääsuunta oli kuitenkin ylöspäin.
Metsätähdestä ja ruohokanukasta näki, että aikaisemmin aamulla oli hieman sadellut.
Parissa kohdin väylää oltiin kunnostamassa. Sorastusta oli tehty paljon, mutta onneksi myös pitkoksia. Työmaan poikki kulkeminen oli paikoin haastavaa, muttei mahdotonta.
Täällä ylärinteessä pitkospuiden käyttöikä on kuulemma viitisentoista vuotta, soisemmilla alueilla ehkä vain kymmenen.
Valtavaaran kodassa oli paljon väkeä, mutta löytyi sieltä meillekin penkinpätkä. Paistoimme makkarat. Porukan nuorin nautti omia virvokkeitaan ja sai taas ihastella lumoavaa avotulta.
Lounastauon jälkeen oli edessä vielä viimeinen jyrkkä nousu tuuliselle Valtavaaran laelle.
Vuosselinjärvi jotenkuten näkyi, mutta muuten maisema oli aika harmaana.
Pohjoisen suunnalla Konttainen oli sumun saartama, mutta Konttaisjärvi sen juurella oli osapuilleen näkyvissä.
Maisemien ihailu jäi aika lyhyeksi sumuverhon ja tuulen takia.
Pian suuntasimme kohti just ja just näkyvää Rukaa. Aluksi laskeuduimme kallioon hakattuja portaita. Ne näyttivät liukkailta, mutta hyvin niissä pääsi kulkemaan.
Pian olimme vänkkyräpuiden satumetsässä. Loivaa sorastettua alamäkeä oli joutuisaa kävellä.
Valtavaaranlammen laavu oli rakennustyömaana. Onneksi emme olleet suunnitelleet tänne minkään sortin taukoa.
Taaksepäin vilkaisulla näkyi Valtavaaran laella nököttävä taukotupa. Se tuntui olevan tosi kaukana, vaikka aivan äsken lähdimme laskeutumaan sen nurkalta.
Kun tulimme rinnettä alemmaksi alkoi sääkin seljetä. Rukan rinteet olivat jo ihan hyppysissä, tosin kokemuksesta tiesimme edessä olevan vielä muutamia nousuja ja laskuja.
Puista näki, miten talvien lumet olivat niitä vuosien saatossa runnelleet.Nämä vanhukset olivat oikeita sisupusseja.
Tukeva portaikko helpotti kulkemista kaikista hankalimmissa kohdin. Ensin alas ja ihan kohta taas ylös...
Loppumatka olikin sitten alamäkeä. Köysi auttoi kivikossa, mutta puuaskelmia oli kieltämättä helpompi kulkea.
Kun saavutimme tien oli edessä vain iisi taivallus takaisin parkkipaikalle.
Valtavaaran Huiputuksen kuusi mielenkiintoista kilometriä oli taittunut yllättävän helposti. Retkueen nuorin oli aivan selvästi metsiä rakastava vaeltaja.
Sumuinen sää oli vaihtunut aurinkoon ja se lupasi hyvää seuraavan päivän hieman pidemmälle retkelle.
