Liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen tuli aika palata Lempäälän Birgitan polulle. Birgitan polku on kaikkiaan yli 50-kilometrinen polkujen verkosto Lempäälässä ja Tampereen nurkilla. Me valitsimme siitä tämän ennestään tutun pätkän.
Jätimme auton Paattakaisen parkkipaikalle tien 130 varrelle. Punainen viiva kertoo kiemuramme maastossa.
Parkkipaikan nurkalla oli opasteita jotka kertoivat että reitistä ehkä pidetään huolta.
Todellisuus ei ihan vastannut tuota mielikuvaa.
Alkumatkasta kun vielä käveltiin tien 130 melussa polku juuri ja juuri erottui maastosta entisen hakkuualueen vesaikossa.
Reitin kaikki sillat olivat kyllä käveltävissä mutta emme enää päässeet kunnollisille metsäpoluille. Tämän tästä sivusimme hakkuuaukioita ja saimme kahlata heinikoissa ja miehen korkuisissa vesaikoissa joihin polku oli miltei hukkunut. Ja kuten arvaa tällainen maasto oli täynnä hirvikärpäsiä.
Avohakkuiden lomassa kiemurteleva reitti kulki vain paikoin ihan puiden keskellä. Positiivista oli että sää suosi meitä ja saimme taivaltaa miltei koko ajan auringonpaisteessa.
Jossain kohdissa kävi mielessä että onko tässä kyseessä vain kauriiden maastoon kahlaama reitti vai oikea Birgitan polku. Tuuhea vesaikko ja runsas heinikko peittivät mutaisen polun miltei kokonaan.
Hienot opasteet kuitenkin kertoivat meidän olevan oikealla reitillä.
Askelten alla murentuvien ja jo melkein kadonneiden pitkosten jälkeen yhytimme soratien. Kävelimme sitä varsin pitkään sillä emme hoksanneet pensaikon siimeksessä lymyilevää seuraavaa opastetta. Tie vei onneksi oikeaan suuntaan.
Tie varren viitalta lähdimme kohti Kyynäröä.
Sinnekin kuljettiin aluksi metsätyömaan laitaa.
Hetkeksi pääsimme myös oikealle metsäpolulle. Tällaiseksi muistimme tämän Birgitan pätkän.
Kyynärön laavulla pidimme pitkän tauon. Paistoimme muutaman makkaran ja keittelimme kaasulla kuumaa juotavaa. Paikalle ronskisti kumotut klapit olivat suht kuivia ja helposti syttyviä.
Rannassa laituri oli hissuksiin vaipumassa Kyynäröjärven pohjaan.
Paluumatka soratielle kuljettiin samaa polkua. Aluksi hienosti metsässä, lopuksi myllätyn tantereen vieritse.
Soratien saavutettuamme arvoimme hetken jatkaisimmeko matkaa aina Vähä-Kausjärvelle asti mutta päätimme sitten palata takaisin autolle.
Nyt onneksi hoksasimme metsäpolulle viittovan opasteen.
Hienoa metsäpolkua kulkeminen kohotti mielialaa. Maastossa oli tosi paljon melkein kypsiä puolukoita.
Kun tavoitimme taas soratien päätimme yrittää parkkipaikalle hieman eri reittiä ja näin välttää hakkuualueiden tuuheat vesaikot ja melkein kadonneet polut.
Birgitan polun opaskartan mukaan löytäisimme mahdollisesti maastosta hieman pienemmän polun jota pitkin saavuttaisimme lopulta tien 130.
Räjähdevaraston jälkeen seurasimme moton jälkiä. Niitä oli suht helppo kävellä ja ne veivät oikeaan suuntaan. Moton jälkien kadottua karttaan merkittyä polkua ei tietenkään löytynyt. Kymmenien hirvikärpästen opastamina hankkiuduimme takaisin Birgitan polulle.
Onnekkaasti onnistuimme näin välttämään pahimmat vesaikot ja heinikossa kahlaamiset.
Suunnilleen näillä kohdin pitempi meistä sai puhelun jossa kerrottiin että Paattakaisen parkkipaikka oltiin juuri sulkemassa ja automme oli jäämässä mottiin. Ystävällinen soittaja lupasi odottaa niin kauan että ennättäisimme paikalle siirtämään autoa.
Viimeinen kilometri oli siis aikamoista pikamarssia. Onneksi emme olleet pidentäneet retkeämme Vähä-Kausjärvelle. Sieltä olisi ollut paljon pidempi matka autoa pelastamaan.
Reitti Paattakaisen parkkipaikalta Kyynäröön oli vuosia sitten mukava lenkki hämäläisillä metsäpoluilla. Tällä hetkellä sitä on vaikea suositella kellekään... vallankin jos koko parkkipaikkaa ei enää ole olemassa.
