Juhannusviikon sää Äkäslompolossa oli vaihteleva. Kun luvassa oli kosteampaa keliä ajelimme vaihteeksi pohjoisemmaksi Pallaksen maastoon. Alkuperäinen ajatus oli kivuta Taivaskerolle, mutta tuima tuuli ja vaakasade ajoivat meidät suojaisemmalle reitille. Niin päädyimme Pyhäjoen luontopolulle.
Ihan sateetonta ei täälläkään ollut, mutta sentään melkein poutasäätä. Metsä suojasi kulkijaa kovimmilta tuulilta. Alkumatka reitistä oli saatettuna esteetöntä. Polku kiemurteli mukavasti suurten kuusien katveessa.
Pyhäjoki virtasi vieressä varsin virkeänä. Juhannusviikolla kaikki vihreä kasvoi kuin viimeistä päivää.
Suuret saniaiset houkuttivat sivupolulle, mutta sen päässä oli tyly ilmoitus reittimuutoksesta.
Ihan hyvä kyllä että informoivat, muutoin olisimme saattaneet eksyä harhapoluille.
Kohtalaisen esteetön osuus jatkui vielä jonkin aikaa ja päättyi sitten tasanteelle joen äärelle.
Tässä leveässä kohdin vesi virtasi hieman verkkaisemmin.
Esteetön osuus loppui ja matka jatkui kivisempää reittiä... ei tosin ihan niin kivistä kuin tuossa yläkuvassa.
Maasto kaikkinensa muuttui tavallaan krouvimmaksi.
Seuraavalta opasteelta lähti polku Pallakselle, mutta tällä kertaa pysyttelimme Pyhäjoenpolulla. Tuo Pallaksen polku oli kyllä ainakin kerran elämässä kävelemisen arvoinen: se oli liki kokonaan ylämäkeä, mutta halki tosi kauniin metsän. Ja tietenkin takaisin tullessa joutuisaa alamäkeä.
Vanhaa metsää ja kaunis metsälampi. Tuollaisessa maastossa oli ilo kävellä.
Aikaisemmin keväällä täällä varmaan kuuli tosi monen tirppalinnun sävelet.
Näköalalaituri matkan varrella oli hieman kärsinyt, mutta toki vielä toimiva. Jäät ja tulvat varmaan heittelivät puista rakennelmaa.
Kallioinen maisema avautui täältä hyvin.
Ruohokanukka oli aika vaatimattomassa kukassa. Ehkä sekin odotti aurinkoa.
Joen ylityksen jälkeen nousimme kalliolle. Täällä riittikin kiviä.
Palkastunturi kohosi pohjoisen puolella.
Pidimme kivikon yläpuolella pienen tauon. Penkit olivat just oikealla kohdin. Reput aseteltiin suojaamaan retkikeitin tuulelta. Toimi.
Palkastunturi näkyi tänne vielä pikkasen paremmin.
Tauon jälkeen tulimme polkujen risteykseen. Opastus oli priimakunnossa.
Pitkospuut johdattivat halki suon ja suopursu kukki valkoisina poksahduksina.
Toisella puolen pilkotti Lommoltunturi ja toisella tuttu Palkastunturi. Oliko tämä sitä tunturilappia?
Harmaa puinen lato näkyi hyvin viereiselle maantielle. Lato on jäänne siitä kuinka heinää ja muuta karjalle kelpaavaa kerättiin ammoin myös näistä maisemista. Katajainen kansa tiesi konstit miten pärjätä.
Yllättäen täällä kukoisti tunturien kurjenkanerva, tuo vaatimaton kaunotar.
Polku seurasi kauniin hetken aukion laitaa ja sukelsi sitten metsää sivutakseen poroaitaa.
Ihan pian oltiin jo maantienlaidassa ja viimeisillä metreillä. Reitti päättyi hieman nolosti autotielle.
Vielä ylitettiin Pyhäjoki, joka virtasi nyt suorastaan villinä.
Opasteiden mukaan Pyhäjoenpolku olisi pituudeltaan 3,5 kilometriä, mutta saimme sen pituudeksi kokonaiset neljä. Kaikkineen kyllä kulkemisen arvoinen reitti.
Tämä ei ihan vielä riittänyt meille, vaan seuraavaksi suuntasimme Pallakselle lounastamaan ja sen jälkeen Vatikurun polulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti