maanantai 1. toukokuuta 2017

Camino Frances 10 vuotta sitten, osa 2

Kuva:

Tuo otsake on tietenkin huiputusta: tämä osa 2 ei tapahtunut 2007, vaan vuotta myöhemmin, keväällä 2008.

En kuitenkaan malta odottaa kokonaista vuotta kirjoittaakseni jatkoa osalle 1.

Kun lopetimme edellisen Caminomme Leoniin keväällä 2007, päätimme tiukasti, ettemme enää palaa.
Kas, kotona kului osapuilleen kolme viikkoa ja suunnittelimme jo täyttä häkää uutta retkeä. Jatkaisimme siis kävelyä Santiago de Compostelaan.

Otimme edellisestä Caminostamme oppia ja hommasimme molemmille tukevammat kengät, sillä jalkamme olivat kipeytyneet liian heppoisissa popoissa. Muuten varustus oli sama, hyväksi havaittu.

Lensimme 19.4.08 Barcelonasta Leoniin. Koska Leonin lentokenttä sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Caminosta, vaihdoimme koneesta päästyämme vaelluskengät jalkaan ja kävelimme kentältä oikealle reitille.

Jo ylhäältä korkeuksista olimme harmiksemme nähneet synkät, äärettömän suuret sadepilvet. Niinpä valitsimme suorimman tien kentältä Villadangos del Paramoon, ekaan yöpymispaikkaan.
Se tarkoitti suoraviivaista märkää taivallusta tienlaidassa kulkevaa kävelytietä pitkin.


Vielä seuraavanakin päivänä sade kasteli.

Tämä Hospital de Orbigon pitkä ja komea rakennelma on maan parhaiten säilynyt keskiaikainen silta.






Hospitalin jälkeen pääsimme pois tienvarresta.
Meseta loppui ja pilviverhokin alkoi hieman rakoilla.

Päivän taival oli liki 30 kilsaa, mutta sään selkeneminen sai sen tuntumaan lyhyemmältä.

Kävely alkoi taas kulkea.

Vaikka emme olleet patikoineet vielä montaakaan päivää, pidimme välipäivän Astorgassa. Se oli tarpeeksi suuri, jotta siellä voisi leikkiä tavallista turistia.

Kuvan pääasia on auringonpaiste, vaan onhan siinä myös Gaudin Astorgaan suunnittelema piispanpalatsi.
Astorgan jälkeen puskettiin koko päivä ylämäkeen.

Rabanal del Camino oli ehkä kivisin pysähdyspaikkamme koko reitillä.

Vuosisatojen kokemuksella se otti väsyneet vaeltajat lämpimästi vastaan.
Ylämäki jatkui seuraavana päivänä. Maisemat olivat osin sumun ja pilven peitossa.

Mutta kaikkea kivaa näkyi myös lähietäisyydellä. Kuten tämä kaikkien katonkorjausten äiti.


Ohitimme melkein vahingossa Cruz de Ferron, josta tuli napattua niin huono kuva, ettei sitä kehtaa esitellä.

Sensijaan tässä informatiivinen kuva sumuisesta polusta.
Pian Ferron jälkeen alkoi alamäki. Ja mäen kainalosta pilkisti Acebo.

Tarkoituksemme oli yöpyä siellä, mutta kylän albergue olisi auennut vasta tuntien kuluttua. Niin pidimme Acebossa vain pienen tauon ja jatkoimme sitten edelleen alamäkeen Riego de Ambrosiin.
Seuraavana päivänä keli oli jo paljon parempi.
Alamäki jatkui edelleen.

Kun käveli kilometritolkulla auringossa, oli hyvä pitää pipa päässä.

Ihan paras vesipullo oli tuollainen muovinen viinapullo. Se oli muotoiltu repun taskuun sopivaksi, kevyt ja halpa.
Ja herätti ansaittua hilpeyttä kanssavaeltajissa.



Siinä siis oli vettä.
Koska halusimme tutustua rauhassa Ponferradaan, pidimme siellä yhden luppopäivän.

Ponferrada on kuuluisa temppeliherrojen linnasta. Minusta oli hyvin mielenkiintoista, että myös kaupungin vanhan kirkon seinässä oli kookas temppeliherrojen risti.


Länteen päin vaeltava joukko kasvoi päivä päivältä.
Kaikki eivät halunneet tai voineet kävellä satoja kilometrejä, ja niin he aloittivat retkensä likempää Santiagoa.

Melkein joka päivä taipaleella näkyi uusia kasvoja.


Kun aamuvarhaisella poistuimme latinohenkisestä ja lievästi sekopäisestä Albergue Brasilista Vega de Valcarcessa, juoksi sen emäntä kilauttamaan ovenpielessä roikkuvaa isoa kelloa: "Jotta Santiagossa tietävät teidän olevan tulossa!"

Se päivä lähti hyvin käyntiin.



Varsin usein maisemat onnistuivat yllättämään.
Moottoritie A-6 siinä halkoi taivasta.

Kävelijä sai tyytyä maantien laitaan.
Nousu O`Cebreirolle oli paikoitellen hyvin jyrkkä.

Näillä kohdilla sai myös väistellä liukumiinoja, sillä tätä polkua käyttivät myös paikalliset lehmät.
Hieman ennen huippua siirryttiin Castilla y Leonista Galiciaan. Määränpää tuntui yht äkkiä olevan kovin lähellä. Ja hymy herkässä.

Repussani oli sadesuoja päällä, joten hieman tihkua taisi olla taas ilmassa.
Muutaman seuraavan päivän reitti kulki varsin vuoristoista ja metsäistä seutua.

Pienten kylien ja maatalojen lomitse puikkelehtiva polku oli hetkittäin kuin satukirjoista.

Galicia näytti meille parhaat puolensa.
Kukapa ei haluaisi vaeltaa muratin peittämien muurien ja jalopuiden katveessa.

Täällä todellakin tunsi kävelevänsä osana tuhatvuotista perinnettä.

Pienenä atomina ajan jatkumossa.
Samoksen luostari on suosittu yöpymispaikka, mutta me vain lounastimme kylässä ja jatkoimme kävelyä.

Luostarin ympärillä oli useita turistibusseja ja paljon metelöivää väkeä.
Hiljaisten polkujen kulkijoista se kuulosti oudolta.
Portomarin on pikkukaupunki, joka jäi rio Minon patoaltaan alle 60-luvulla.
Kaupungin tärkeimmät historialliset rakennukset siirrettiin kivi kiveltä ylemmäs rinteeseen, ja niin uusi Portomarin oli perustettu.

Kirkon kivissä on nähtävissä numerointi, jonka avulla se saatiin uudelleen kasattua entiseen loistoonsa.











Kauniiden metsäpolkujen lisäksi Galicia tarjosi käveltäväksi myös tienlaitaa.

Tässä onneksi oli leveä piennar, jossa mahtui askeltamaan ihan rinnatustenkin.





Kengät kuivuivat Palas de Rein hotellihuoneen patterilla.

Ihan suoraan patterille niitä ei toki voinut laittaa. Ja niin kävelysauvoille löytyi taas uutta käyttöä, kun ne toimivat eristeenä.

Välillä yövyimme albergueissa, välillä hotelleissa. Fiiliksen ja mahdollisuuksien mukaan.


Horreo on Galicialainen "vilja-aitta". Sellaisessa säilötään satoa, kuten maissia tai juureksia.

Horreoita oli reitin varrella kaiken kokoisia. Jotkut niistä olivat selvästi hyvin vanhoja, jotkut ihan moderneja.
Caminoilla oli se paradoksi, että reppu oli sitä keveämpi, mitä pidemmälle oli taivallettu.

Se myös muuttui koko ajan tilavammaksi, kun tavarat löysivät paikkansa päivä päivältä sujuvammin.

Tässä poseeraa peregrina kevyen tuntuisen reppunsa kanssa, joka painoi kuitenkin yli 7 kiloa.

Galiciassa satoi paljon ja usein. Siksi sen luontokin oli niin runsasta ja vihreää.

Turistien aurinkorannat olivat täältä tosi kaukana.
Arzuasta on Santiago de Compostelaan vähän päälle 40 km. Santiagon läheisyyden takia se oli täynnä vaeltajia ja aikas vilkas.

Arzuassa Camino Francesisiin liittyy pohjoisen reitti, Camino del Norte.
Vaelluksen päämäärä ei ollut enää kaukana.

Hoksasimme tällä ekalla Santiagoon taivalluksella, ettei viimeiseen päivään kannata ahnehtia liikaa kilometrejä.

Isoon kaupunkiin marssittessa olisi hyvä, jos olisi vielä puhtia jäljellä.

Niinpä yövyimme Lavacollassa, vain runsaat kymmenen kilometriä ennen maalia.



Edessä olivat viimeiset kilometrit. Haikeat ja helpottavat.

Asfalttinen suora johdatti Monte Gozolle, tuolle mäelle josta saattoi kuvitella näkevänsä Santiagon katedraalin tornit.

Tämä oli hyvä Camino. Kävelypäiviä oli 14 ja kilometrejä 366.
Kaikki taipaleet eivät olleet helppoja, mutta kaikista selvittiin.
Päällimmäiseksi mieleen jäivät kaksi päivän parasta hetkeä: se, kun aamulla veti kengät jalkaan ja lähti katsomaan, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Ja se hetki, kun iltasella riisui ne kengät, heilutti varpaitaan ja venytti pohkeitaan.

Tämä oli seikkailu, joka koitteli sielua ja ruumista, yllätti ja nosti hymyn huulille.


Praza do Obradoiro 4.5.08.
Tänne johdattivat kaikki ne tuhannet keltaiset nuolet, kaikki ne simpukat. Ne polut ja tienlaidat.

Sadepäivät ja helteiset taipaleet.

Tästä eteenpäin täytyisi pärjätä ilman nuolien ja simpukoiden osoittamaa suuntaa.

Pyhä Jaakko heilautti lohduttavasti sauvaansa nimikkokirkkonsa tornista: "Hola Amigos! Kyllä te pärjäätte".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti