Tammikuussa asetin juhlavuoden tavoitteeksi maratonin kävelyn.Tuosta yllättävästä inspiraation hetkestä lähtien 42,2 km on tuntunut mahdolliselta, houkuttelevalta ja haastavalta tavoitteelta.
Maratonin kävelyä varten on treenattu kohtalaisesti, välillä ihan ajatuksellakin. Tuntitolkulla on mietitty reittivaihtoehtoja ja evästarjontaa. Tutkittu sääennusteita ja varmisteltu huoltojoukon aikatauluja.
Sitten piti vain pokkana päättää H-hetki. Ja niin lähtölaukaus kajahti 25.7 klo 7.30. Mukaan koitokseen saimme siskoni Paulan, joka on kyllä aina ollutkin varsin sitkeää tekoa.
Keli oli tyyni puolipilvinen.
Juuri sellaisen olimme tilanneet.
Olimme suunnitelleet reitin niin, että suuria ylämäkiä ei olisi.
Metsän loivia mäkiä ei lasketa.
Alitimme moottoritien isoja tunneleita pitkin.
Tämä oli kyllä ihan hauska tuubi.
Siitä hyvästä ansaitsimme pienen juomatauon.
Sitten alitimme taas kymppitien ja astelimme kohti pohjoista.
Sinne missä Gunnarit rokkasivat heinäkuun alussa.
Kävelimme sen sivuitse kohti Hämeenlinnan keskustaa.
Ja samassa alkoi sataa. Ei isopisaraista oikeaa sadetta, vaan sellaista ilmassa viipyilevää kosteutta.
Joka kasteli salakavalasti.
Onneksi ei tuullut ja oli myös osavan lämmintä.
Se osui noin kymmenen kilsan kohdalle.
Se on vuosikausia nököttänyt hylättynä rantakivillä.
Ohitimme sen, kun hipsimme Mäkkärille nauttimaan ravitsevaa välipalaa.
Ruokailun aikana sade lakkasi ja jatkoimme taivallusta iloisin mielin.
Vanajaveden sillalta näkyi sekä Hopealinjan vesibussi, että kotikaupunkini ylpeys Hämeen keskiaikainen linna.
Me ylitimme sillan päästäksemme rantareitille.
Rantareitin varsi oli täynnä kukkia, toinen toistaan kauniimpia.Juuri lakannut sade oli vielä koristanut ne pisaroillaan.
Kun on paljon kaunista katseltavaa on askelkin kevyempi.
Tosin tässä vaiheessa se oli muutenkin vielä varsin kevyt.
Puulla kävely oli pehmeää ja pikkasen keinuvaakin.
Jatkoimme rantaa pitkin ja Aulangon hotellin ohi tekosaarille.
Ei tullut.
Rantakivikoilla oli siellä täällä onkijoita, sillä menossa oli eläkeläisporukan onkikisat.
Pidimme pienen lepotauon, tuuletimme varpaita ja sensellaista.
Katajiston nurkilla pusikossa lymyili puinen neito.
Ei kovin nuori.
Aulangon alueen metsät olivat keskikesän vehreyttä pullollaan.Lyhyen asfalttiosuuden jälkeen puikahdimme taas pusikkoon.
Aulangon ulkoilumajalla (20km) meitä odotti yhden hengen huoltojoukko eli lääkäri, tottakai.Saimme kylmälaukullisen syötävää, kahvia ja kaakaota.
Kaksi porukasta vaihtoi tässä toiset kengät, minä tyydyin uusiin sukkiin.
Lepohetken jälkeen kävelimme Aulangonjärven eteläiseen päähän.
Kun järven päässä alkoi asutus, teimme U-käännöksen ja aloitimme reitin kävelyn toiseen suuntaan.
Haa: olimme jo yli puolenvälin juhlavuoden legendaarisella maratonilla.
Koko porukka mahtui ykköspalkintopallille taukoa pitämään.
Seeprapukuista heppua ei enää näkynyt.
Näillä kohdin olimme kävelleet 31 kilsaa.
Täytyy myöntää, että jaloissa alkoi jo tuntua moinen tallustelu.
Syömisen lisäksi vaihdoin taas uusiin sukkiin.
Suuntasimme toiselle rantareitti-kierrokselle, jonka pituus oli tarkalleen 6200m.
Tässä eteläisimmät pitkokset, joilta näkee hienosti linnalle.
Pieniä ja isompiakin vaivoja alkoi ilmetä. Siskon polvi alkoi reistailla ja minulla päkiät olivat kovilla.
Siskon polvi ei kestänyt enää metriäkään ja hän joutui harmikseen jättämään viimemetreillä leikin kesken.
Me kaksi kävelimme vielä sen verran, että tuo maaginen 42,2 km tuli varmasti täyteen.
Juhlavuoden maratoni 42,2 km on nyt onnellisesti kävelty ja tammikuussa asetettu tavoite saavutettu. Hyvää 100-vuotisjuhlavuotta armas synnyinmaa!
Aikaa saimme kulumaan yhteensä 10 tuntia ja 50 minuuttia.
Suunniteltu reitti toimi suht hyvin, eväät olivat oikeanlaisia ja kävelyvarustus hyvä.
Kukaan meistä kolmesta ei saanut rakkoja. Muut kertyneet vammat parantunevat ajan myötä.
Jossain maratonin mutkassa jo mietimme kilvan pitäisikö tästä tehdä vuotuinen tapahtuma. Ehkä. Mahdollisesti.
