Kun talvella mietimme tälle kesälle uusia kävelyreittejä löysimme Toijalan sataman ja sieltä lähtevän luontopolun. Nyt kesällä ja helteellä päätimme mennä tsekkaamaan talvisen löytömme. Bonuksena oli että Toijalaan ajaa Hämeenlinnasta noin puolessa tunnissa.
Jätimme auton Toijalan sataman parkkipaikalle. Itse satama näytti hyvin vilkkaalta ja monipuoliselta kesäparatiisilta.
Siitä huolimatta käänsimme sille selkämme ja suuntasimme luontopolulle ja lintutornille.
Suunto-kellon piirtämä kartta kertoo että pysyimme kokolailla oikealla reitillä miltei koko päivän.
Nahkialanvuoren polkusokkelossa kiersimme ympyrämme myötäpäivään.
Reitin opasteet olivat kunnossa. Se on aina hyvä juttu kun pääsee kulkemaan itselle uusilla poluilla.
Luontopolku alkoi sorastettuna ja helppokulkuisena. Aloitimme retken aamupäivällä ja jo nyt kuljimme hellelukemissa. Siksi varjoisa polku oli hyvä juttu.
Terisjärven lintutornille oli satamasta matkaa vain parisataa metriä. Torni ei ole kovin korkea, mutta on helppo arvata että oikeaan aikaan sieltä avautuva kaislikkoinen järvimaisema kuhisee lintuja. Ehkä tänne täytyy tulla uudelleen keväällä.
Tornin jälkeen suuntasimme kohti Nahkialanvuorta. Luontopolun opasteet veivät oikeaan suuntaan ja niitä me seurasimmekin miltei koko päivän. Puihin luontopolku oli merkitty keltaisilla maaliläiskillä.
Sorean koivikon keskellä kulki hyväkuntoisia pitkospuita.
Kävelimme niin kostealla alueella että toisinaan pitkokset olivat kaislikon saartamia. Yllättäen ja helteestä huolimatta kaislat olivat läpimärkiä.
Reitti kulki vaihtelevassa kasvustossa tasamaalla. Useaan otteeseen puskimme eteenpäin kaislikon keskellä. Moinen ei menoa haitannut, enimmäkseen huvitti.
Näillä nurkilla myös hyttyset huomasivat meidät. Niitä ei ollut tolkuttoman paljon mutta ne olivat verenhimoisia.
Luontopolulla kulkijoista pidettiin hyvä huoli karttojen ja opasteiden avulla.
Välillä kuljettiin myös teitä pitkin ja silloin täytyi olla tarkkana että helteen pehmentämillä aivoilla hoksasi mistä kohdin polku sukelsi taas metsään... opasteet toki näyttivät oikean suunnan.
Lopulta lähestyttiin siltaa jolla olet aina halunnut kävellä.
Toijalan puinen kävelysilta on yksi maamerkeistä Hämeenlinnan ja Tampereen välisellä moottoritiellä.
Usein on tullut mietittyä mistä mihin tämä rakennelma johtaa. Eipä tarvitse enää kummastella.
Sillan jälkeen oltiin Nahkialanvuoren maisemissa. Emme lähteneet kiipeämään kuntoportaita vaan valitsimme polun sen vasemmalta puolen. Se vei meidät mukavasti varjossa ylämäkeen.
Mäen päällä pääsimme leveämmälle väylälle ja suuntasimme etelään päin. Laavulle ei oltu erikseen opastetta mutta onneksi huomasimme sen puiden välissä.
Pidimme laavulla piristävän tauon ja ihailimme Terisjärvelle avautuvaa maisemaa.
Laavun ja järven välissä kulkee moottoritie muttei sitä huomannut muusta kuin juuri ja juuri mäelle kantautuvista äänistä.
En olekaan ennen nähnyt laavun seinissä koirille tarkoitettua kiinnitysrenksua.
Me jatkoimme kierrostamme edelleen leveällä väylällä. Tämä lienee talvisin latupohjaa.
Seurasimme pääosin luontopolun opasteita ja niin pääsimme välillä myös metsäpoluille.
Kun reitti toi meidät liikekeskuksen nurkille poikkesimme sovitusti lounastamaan ihan ihmisten ilmoille. Näin saimme helteessä kulkea keveillä repuilla ilman keitintä ja muita isompia evästarpeita.
Ravitsevan ruokailun jälkeen palasimme kierroksemme ääreen.
Opastaululta suuntasimme paluumatkalle ja kohti Kangassaarta. Olisihan tuossa voinut olla myös maininta satamasta, mutta pärjäsimme näinkin.
Lähdimme palaamaan Toijalan satamaan omia jälkiämme ja pääsimme näin vielä kerran kulkemaan komealle puusillalle.
Luontopolku näytti oikein mukavalta myös tähän suuntaan. Kauniit koivikot olivat osa reitin viehätystä.
Superjuurakkoisen aukion jälkeen tulimme taas tiheimmän kaislikon kohdalle. Nyt älysimme kulkea siinä järjestyksessä että sain kuvan kaislikkoon katoavasta miehestä ( joka oikeasti on aika pitkä ).
Vasta nyt paluumatkalla huomasimme tuon komean tuulenpesän männyssä.
Ja niin putkahdimme metsästä Toijalan sataman nurkille.
Tämä kierroksemme Terisjärven luontopolulla ja Nahkialanvuorella oli pituudeltaan noin kahdeksan kilometriä.
Saimme kulkea hienossa lehdossa, hyvillä pitkospuilla ja vuorella joka korkeudeltaan ei ihan ollut nimensä veroinen.
Tämä oli hauska retki helteiseen luontoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti