perjantai 5. heinäkuuta 2019

Retki Kuutamokurulle


Juhannusviikon viimeiseksi retkikohteeksi Saariselällä valikoitui Kuutamokuru.
Yksi tärkeimmistä valintaperusteista oli se, ettei Kuutamokurulle kulkenut opastettua polkua.

Halusimme leikkiä oikeita vaeltajia.

Niinpä aloitimme retken Kiilopään opasteiden ääreltä.
Jotta pääsisimme merkittyjen polkujen ulottumattomiin, täytyi ensin kulkea viitoitettua reittiä Niilanpään tuvalle.





Pilviverho alkoi pikkuhiljaa rakoilla, kun kuljimme leveää ja tavallaan tylsää latupohjaa.


Olihan tuota toki helppo talloa, eikä ympäröivässä luonnossa todellakaan ollut valittamista.


Niilanpään nuotiopaikka oli hienoa UKK-mallistoa, eikä se oikeasti ollut noin vinossa.

Primuskeitin sen aiheutti.



Kiehautimme siis lämpimät juomat, ennenkuin läksimme nousemaan vieressä kohoavan Niilanpään rinnettä.



Kuutamokuru oli opaskartassa merkitty Niilanpään ja Rautupään väliin.
Ajatuksena oli kulkea kurua pohjoiseen ja sitten palata Kiilopäälle tuota keltaista polkua pitkin.






Nyt täytyi vain löytää jonkin sortin reitti kurulle...

... ja kappas: kulkemastamme väylästä haarautui selvääkin selvemmin oivallinen polku ylämäkeen.

Näin sitä taivallettiin maastossa ilman opasteita!
Taaksepäin vilkaisulla näki, miten Niilanpään taukopaikka kylpi auringossa.
Samasta valonlähteestä nauttivat myös iki-ihanat sieliköt.



Hyvän ylämäen ja loivan alamäen jälkeen yhytimme Kuutamokurun pään. Kuru kulki osapuilleen pohjois-eteläsuunnassa ja tämä lampi oli siis sen eteläpäässä.
Onkohan tuo lampi samankokoinen koko lumettoman ajan?


Alkuperäinen ajatuksemme oli ollut kulkea kurun pohjalla koko sen pituuden, mutta eipä tuo oikein ollut mahdollista. Kurun pohja oli pitkältä matkalta lumen peitossa.
Ja missä ei lunta ollut, oli hankalan näköistä irtokivikkoa. Tai peräti pystykalliota.
Kuutamokuru ei ollut mikään leikkipaikka.



Tyydyimme siis kulkemaan harjannetta seuraavaa polkua pitkin. Ja olihan se vallan oivallinen reitti. Ehkä tämä oli parasta myös näköalojen kannalta.




Kun rinne sitten hieman loiveni pääsimme laskeutumaan kurun pohjalle. Siellä virtasi vesi välillä leppoisasti, välillä kuin koskissa ikään. Kurun lumipeite takasi vesivarat.
Juhannusviikon lumipallo oli aika märkä, mutta ihan pallo silti.




Tunturipaju (?) kasvoi uhmakkaasti aivan veden äärellä. Tsemppiä sen uskolle ja toivolle. Sillä oli varmaan myös kokemusta siitä, miten näillä leveyspiireillä pärjäillään.





Kivikon keskellä kasvoi jotain valkoista, pientä ja hyvin kaunista. Sammalvarpio oli minulle uusi onnekas löytö.
Tunturissa ei kannattanut kasvattaa pitkää vartta. Parempi ilmeisesti oli satsata koreaan ulkonäköön.
Sammalvarpio onkin sitkeä sissi, sillä sitä tavataan myös Haltin huipulta 1328 m korkeudesta. Siellä ei moni kasvi pärjää.




Lopulta Kuutamokurun ja meidän onnekkaiden vaeltajien tiet erosivat. Kuru madaltui ja jatkoi eteenpäin jokena.
Me taivalsimme edelleen samaa polkua, joka alussa kulki kurun laitaa. Nyt pääsimme tunturikoivujen sekaan.
Ja saimme myös vihjeen uuden elämän alkamisesta.


Polkumme päättyi Kiilopäätä kohti kulkevaan väylään. Suunta näytti just oikealta ja kuljimme sitä kotvasen tovin.
Virtaavan vesistön kohdalla sitten hoksasimme, että oikea reittimme kulkikin joen toisella puolen. Tämä mitä nyt astelimme lähti kaartamaan ihan väärään suuntaan.



Onneksi tämäkin vesistö oli helposti ylitettävissä. Gore-tex-popoista oli taas apua.



Seikkailumme polulla ilman opasteita oli päättynyt onnellisesti. Olimme taas sivistyksen parissa.
Nyt täytyi enää kulkea Luulampi-reittiä ihan sen loppuun asti.
Polku lähti kiemurtamaan Kiilopään rinteeseen aikamoiseen ylämäkeen.


Kun toivottu alamäki lopulta alkoi väylämme ristesi Kiirunapolun kanssa. Nyt näkyi maastossa jo muitakin retkeilijöitä.


Pitkää loivaa alamäkeä Kiilopään rinteessä oli ilo astella.
Lopulta alhalla alkoi näkyä Suomen Ladun Kiilopään keskus, eli lähtöpaikkamme. Ympyrä siis sulkeutui.
Kuutamokururetkemme pituus oli osapuilleen 14 kilometriä parahimmassa pohjoisen maastossa.
Olimme ansainneet maukkaan lounaan Kiilopään raflassa.


Kuutamokuru oli Saariselkäviikkomme viimeinen retkikohde. Monta houkuttelevaa reittiä jäi vielä kulkematta, joten toivottavasti pääsemme vielä joskus uudelleen näille seuduille.

p/s huhujen mukaan myös Kuutamokurulle olisi tulossa viitoitus :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti