Kotisten aarnialue Evolla

Koska tiedossa oli liki 10 astetta plussaa  lähdimme keväiselle metsäretkelle.

Viime viikolla yritimme käydä Torronsuolla. Siellä P-paikalla oli enemmän autoja kuin kesällä, joten se retki jäi väliin (elämmehän riskaapelia korona-aikaa).

Nyt ajattelimme pelata varman päälle ja suunnata sellaisiin maisemiin, jossa harvemmin on ruuhkaa.

Ja niin päädyimme Evolle Kotisten aarnialueelle.






Jätimme auton lähelle Kalliojärveä ja otimme ensimmäiseksi suunnaksi Musta-Kotisen.

Se on isohko lampi.
(kartta jutun lopussa...)

Evolla risteilee aika runsaasti erilaisia metsäautoteitä.
Välillä kuljimme niitä pitkin ja välillä rehellistä polkua.



Seudun latureitin opaskartta oli aika viitteellinen.

Musta-Kotinen oli edelleen jään peittämä.
Emme kauaa viipyilleet sen rannalla, vaan otimme sieltä suunnaksi Valkea-Kotisen.
Näiden kahden ison lammen välillä oli periaatteessa polku, mutta meiltä se jäi kyllä löytämättä.

Astelimme kosteahkossa maastossa aika keveästi, sillä sammaleiden alla tanner oli yllättävän kovaa.





Kaatuneiden puiden ja vesiesteiden keskellä kulku oli kyllä aikamoista siksakkia.

Kotisten aarnialue on kooltaan 232 hehtaaria ja se on ollut suojeltuna toista sataa vuotta.

Alue on turvasatama monille eläimille, hyönteisille, kasveille, sienille ja jäkälille.








Täällä ei kukaan kiirehdi siivoamaan pois kaatuneita puita, vaan ne saavat rauhassa luoda elinympäristöjä itikoille, sienille ja monille mikroskooppisille otuksille.

Kiemuraisesta kulustamme huolimatta  saavutimme lopulta Valkea-Kotisen.





















Sekin oli vielä jäinen, mutta nyt aurinko oli selättänyt pilvet ja saatoimme pitää pienen leppoisan tauon lammen pohjoispäässä.

Aika vanhoja majavien jälkiä oli vielä nähtävissä rannan puissa.

Tässä oli homma jäänyt pahasti kesken.

















Tauon jälkeen läksimme kohti Lapinkalliota.

Minkäänsortin polkua ei maastossa näkynyt, mutta ei moinen meitä haitannut.
Nokka vain kohti oikeaa suuntaa.

Kovasta tuulesta huolimatta ylämäki ja esteiden yli pomppiminen nosti hien pintaan.

Maasto oli pääsääntöisesti sammaloitunutta ja täynnä kaatuneita tai kaatumassa olevia puita.




Tuuli huojutti mukavasti noita puolipystyssä olevia konkeloita.










Joissain puissa oli numerointi. Niinpä Evolla edelleen tutkitaan ja tarkkaillaan metsän ja yksittäisten puiden eloa.

Mäki jyrkkeni jyrkkenemistään.
Risteilimme poluttomassa maastossa kiertäen ja kaartaen kaatuneita runkoja.




Sammalten keskellä oli myös paljon eläinten jälkiä.
Hirven sorkan jättämät oli helppo tunnistaa ja mäyrän tassuistakin oli jäänyt selkeät painaumat.

Ja sitten oli myös runsaasti jälkiä, joiden jättäjistä meillä ei ollut harmainta aavistustakaan.

Ylämäen jatkuessa ja jatkuessa tupsahdimme yllättäen Lapinkallion laelle. Olimme onnistuneesti  nousseet kalliolle sen loivempaa laitaa.
Lapinkallio on Evon salattu aarre, sillä ympäröivän sankan metsän takia sitä ei hoksaa ennenkuin on aivan kohdalla.

Etsimme kalliolta tuulensuojaisen kohdan ja pidimme lounastauon jälkiruokineen kaikkineen.

Kun tuuli ei osunut pahasti, lämmitti aurinko varsin lämpimästi.















Tuota Lapinkallion outoa kiveä olen ihmetellyt aikaisemminkin.

Soikio näyttää ihan ihmisen tekemältä, mutta niin ei taida olla.

Lapinkalliolla kasvoi hieno jäkäläpeite.
Kivien koloissa oli myös runsaasti metsäkanalintujen jätöksiä.


















Mukavan tauon jälkeen laskeuduimme kalliolta sen kaakonpuoleisesta päästä.

Alasmeno ei ollut ihan helppoa. Jyrkkä rinne tahtoi viedä mennessään.

Onnistuneen laskeutumisen jälkeen saimme taas kulkea oikeassa, näkymätöntä elämää kuhisevassa metsässä.





Suuntasimme polkua pitkin yli harjanteen  takaisin Valkea-Kotisen rannalle.

Siellä yhytimme viimeisiään vetelevät pitkokset, joita pitkin oli ihanan helppo kävellä.






Pitkokset sivusivat suota, joka oli osa tutkimusprojektia.

Omituiset vempeleet olivat kuin suosta nousseita otuksia.

Pian saavutimme Kotisten aarnialueen rajan.

Palasimme ikäänkuin ihmistenilmoille.
























Vain muutama askel rajasta ja metsä oli taas ihan eriluontoinen.

Nyt oli aika kävellä autolle.





Kuljimme osin hiekkatietä, mutta myös Evolle tyypillistä kivikkoista ja kumpuilevaa polkua.

Tämän hienon päivän kilometrimäärä oli likimain 10. Vaikeakulkuisessa maastossa se kyllä tuntui paljon pidemmältä.
Saimme kävellä hienon reitin maaliskuisessa satumetsässä. Eväätkin olivat hyviä.
Emmekä tavanneet ainuttakaan ihmistä.