Noitatunturi, Seitaoaivi

 

Pyhä-Luosto-viikkomme viimeiseksi taivallukseksi jäi alueen vaativin ponnistus: nousu Noitatunturille eli Seitaoaiville. Läksimme reissuun taas tuolta kartan oikean alakulman Porolaavulta. Vuokramökkimme oli siinä kohtalaisen lähellä.

Kiersimme lenkkimme myötäpäivään eli aivan kuten oli suositeltukin.

Nyt oli Juhannusaatto ja päivä paistoi liki pilvettömältä taivaalta. Edessä oli siis hikinen reissu.

Porolaavun nurkalta lähdimme kulkemaan erotusaidan viertä. Polku oli hyvin merkitty ja kulki halki sopuisan metsän. 

Pieneltä suolta avautui näköala Noitatunturille. Siellä se odotti meitä. Noitatunturin laki kohoaa tässä tunturijonossa kaikkein korkeimmalle eli 540 mpy.

Ohitimme Tiaislaavun ja tulimme hyvin opastettujen polkujen maastoon.

Viittatolpalta käännyimme kohti Isokurua. Portaikon jälkeen polku jatkui lievänä ylämäkenä.

Seuraava osoitteemme oli Oravalampi ja Noitatunturi. Sinne ei ollut montaakaan kilometriä.

Edessämme oli kivikkoinen polku joka kulki Ukonhatun alarinteellä kevyesti keinahdellen.

Täälläkin oli Isokurusta tuttuja aaltokiviä.

Oikeastaan koko matka tästä Noitatunturin huipulle oli yhtä kivikkoa. Se oli toki tiedossa jo etukäteen.

Kahden kivisen kilometrin jälkeen polku laskeutui pieneen kosteikkoon ja sen jälkeen tulimme Oravalammelle.

Pidimme siistillä laavulla kunnon tauon kahvin ja kaakaon merkeissä. Kiirettä ei ollut minnekään ja oli hyvä kerätä kinttuihin voimia. Ohitsemme kulki muutamia tunturin laelle haluavia retkeilijöitä.

Edessä oli puolitoista kilometriä ylämäkeä ja nousu alkoikin heti laavun nurkalta.

Tunturin rinnettä noustiin sellaisessa kulmassa että pian näki pitkälle. 

Kaukana suolla kiemurteli Tunturiaapan reitti.

Rinteessä oli opastolppia muttei varsinaista polkua. Kivikossa kulkijan oli vain etsittävä seuraava jalalle sopiva lohkare. Silmämääräisesti helpompaa nousua etsiessämme ajauduimme ihan liikaa oikealle mutta se ei onneksi lopputulosta haitannut. Pääasia oli että koko ajan kuljimme ylämäkeen.

Taaksepäin katsoen oli ymmärrettävää että reitin suositeltu kiertosuunta on myötäpäivään. Tästä oli hieman hikistä nousta, mutta alaspäin meno olisi kyllä hirvittänyt.

Ukonhattu ja Kultakero alkoivat jo näyttää matalilta... vaan meidän nousumme jatkui.

Lopulta kivikon keskellä häämötti Noitatunturin laki. Vielä oli muutama murikka ylitettävänä.

Noitatunturin eli Seitaoaivin huipulla kävi sellainen tuuli että täytyi pitää opastolpasta kiinni.

Hieman tuulelta suojassa oli penkki jolla tuli huilattua toinenkin minuutti. 

Onko parempaa maisemaa juhlistaa Juhannusaattoa?

Kultakero rakennuksineen näkyi oikein hyvin. Ukonhattu matalampana oli painunut näkymättömiin.

Kauempana siinsi Pyhäjärvi ja Soutaja sen rannalla.

Kaukana pohjoisessa Ukko-Luosto nousi omaan korkeuteensa ( 514 mpy. )

Hetken hengähdyksen ja maisemien ihailun jälkeen aloitimme laskeutumisen tunturin pohjoista rinnettä pitkin. Opastolpat kertoivat suunnilleen mistä mennä mutta varsinaista polkua ei täällä ylhäällä ollut. Jatkoimme siis kivillä loikkimista.

Hieman myöhemmin kivikko vaihtui onneksi polkuun. Oli mukava kävellä pitkästä aikaa melkein rennosti. Eikä maisemissakaan ollut valittamista.

Kaukana alhaalla kivikon keskellä näkyi pieni nimetön lampi. Se vieritse kulkisimme retken edetessä.

Kuorinkikurun varjoisemmilla kohdilla oli vielä lunta. Kurun pohjalla välkehti mystinen Annikinlampi.

Alamäki vei meitä ripsakasti ja pian olimme jo puuston keskellä.

Nyt tulimme vastikään sorastetulle polulle. 

Ohitimme ylhäältä näkyneen nimettömän lätäkön.

Oli aika helpottavaa kulkea ilman kiviä ja juurakoita. Sorastus oli niin tuoretta että se oli myös hyvin pehmeää.

Maaston mukaan kumpuileva polku toi meidät Karhunjuomalammelle. Tällä hauskalla alueella on retkeilijöille nuotiopiirejä, laavuja ja päivätupakin. Me parkkeerasimme penkille lämmittämään pussiruokaa lounaaksi. Kuulostaa ehkä karulta mutta maistui hyvältä.

Lammella ei näkynyt karhua, mutta silmän iloksi juuri kukkiansa availeva maariankämmekkä.

Kohtalaisen pitkän tauon jälkeen lähdimme levänneiden koipien voimalla kohti Isokurua.

Uhriharjun näköalatasanteelta avautui näkymä Karhukuruun. 

Kaiken takana Noitatunturi vielä vilkutti hyvästiksi.

Tuota pikaa olimme jo Isokuruun johtavien portaiden ääressä. Alkoi pitkä laskeutuminen kurun huomaan.

Pyhä-Luosto-viikkomme aluksi olimme kävelleet Isokurun päästä päähän, ja takaisin. Nyt saimme uudelleen nauttia kurun kalskeista maisemista.

Kun kuru loppui ja tulimme Isokurun kodalle johtaville portaille emme kääntyilleet, vaan jatkoimme vain suoraan.

Metsäpolut toivat meidät lopulta Porolaavulle josta päivän retki oli alkanut.

Noitatunturille nousu ei ollut helppoa. Kivikko oli raskasta kuljettavaa. Tästä huolimatta retki oli ehkä viikon paras. Polkuja oli kaikesta huolimatta helppo seurata, metsä oli kaunista ja maisemat upeita.

Alla kierroksen korkeuskäyrä... ja näkyyhän siitä myös tuo kilometrimäärä.