Syksyä Melkuttimilla

 

Yllättävän lämmin syyskuun päivä houkutti meidät Lopelle Melkuttimien maastoon. Täällä kävelimme viimeksi talvella ja silloin oikaisimme halki järvien jäitä pitkin.

Jätimme auton Tauluntien parkkipaikalle ja läksimme kohti Iso Melkutinta. Kävelimme retkemme tavallaan myötäpäivään.

Sääennuste oli luvannut meille poutaista ja ehkä jopa aurinkoista päivää. Paksun pilvipeiton läpi ei kyllä aurinkoa näkynyt koko aikana. Tosin ei myöskään satanut eli oli vallan mainio retkeilysää.

Talousmetsässä kulkevan alun jälkeen ohitimme Makkaralammin. Aika vähän oli merkkejä ruskasta.

Iso Melkuttimen itäisen pään tuplalaavut nököttivät kuusten katveessa tyhjillään.

Me läksimme rannan tuntumasta vasemmalle ja heti oli edessä kivikkoinen ylämäki. 

Sen kavuttuamme pääsimme metsäpolulle. Seurailimme sinisiä reittimerkkejä.

Polulla risteilyn jälkeen ylitimme pienen ojan ja sivuutimme venerannan. Järvi näytti harmaan syyskuiselta.

Sinne tänne reitin varrelle oli tuotu todella jykevätekoisia penkkejä joita ei pienimmät tuulet riepota. Niillä kelpasi lepuuttaa kinttuja jos sellaiseen oli tarvetta.

Polku oli varsin kulunut mutta kuitenkin käveltävissä. Välillä noustiin ylämäkeen välillä lasketeltiin alamäkeen. Suunnilleen näillä kohdin tuli vastaan nuori pariskunta lastenrattaiden kanssa. Totesimme kaikki ettei tuo ehkä ollut kovin hyvä ajatus. Tämä puoli järvestä vaatii paikoin loikkimista ja tarkkaa askellusta.

Täälläkin kuljimme Hämeen Ilvesreittiä eli tuota monihaaraista ja sokkeloista polkua joka toisinaan maastossa katoaa kokonaan.

Samoojien jykevä silta pitää pintansa vuodesta toiseen. Nyt se auttoi meidät jälleen kerran salmen yli. Vasemmalle jäi Vähä Melkutin ja oikealla lainehti Iso Melkutin. 

Iso Melkuttimen toisella puolen näkyi Lepakkolaavun niemi jonne poikkeaisimme paluumatkalla.

Seuraavalta opasteelta lähdimme kohti Kaitajärveä ja sen nuotiopiiriä. Nyt opasteina olivat keltaiset lätkät ja polku muuttui vähemmän tallatuksi.

Reitti Kaitajärvelle kulki metsäpoluilla, metsäautotiellä ja lopulta laskeuduimme aivan Kaitajärven tuntumaan. Opastettu reitti kulki samaan päämäärään harjanteen päällä mutta paljon hauskempaa oli kulkea veden äärellä.

Sievällä Kaitajärven laavulla sytytimme suht helposti tulet ja paistoimme muutaman makkaran. Tässä oli niin mukava istuskella että suhautimme vielä kaasulla kuumaa juotavaa. Siis täydellinen evästauko.

Paluumatkan Melkuttimille kävelimme tavallaan omia jälkiämme eli aluksi merkitsemätöntä polkua rannan tuntumassa.

Pian jo tupsahdimme tyynen Iso Melkuttimen rantapolulle. Nyt lähdimme kiertämään järveä pohjoisen puolelta. Palasimme samalla sinisten reittimerkkien maastoon.

Lepakkolaavulla emme istahtaneet itse laavulle vaan sen vieressä pienellä kukkulalla nököttävälle retkipöydälle. Pidimme tässä elovenan mittaisen tauon.

Ja sitten taas tossua toisen eteen.

Ohitimme sukeltajien portaikon, laiturin ja muita rakenteita. Melkuttimet ovat harvinaisen kirkasvetisiä ja siksi sukeltajien suosiossa.

Eroosio on vienyt maan mäntyjen juurilta.

Reitti kulki kevyesti kumpuillen ja välillä polku oli tosi kulunutta.

Ja kohta jo saavutimme tuplalaavut kaikkine oheisrakennuksineen. Olimme kiertäneet Iso Melkuttimen... ja vähän muutakin. Tästä suuntasimme takaisin Tauluntien parkkipaikalle.

Makkaralammin ohitettuamme olimme ihan liki parkkipaikkaa. Jäljellä oli vain lyhyt osuus talousmetsässä.

Päivän retki Melkuttimien maastossa oli ehkä jo hieman syksyinen mutta myös mukava taivallus kauniissa maisemissa. Kävelimme noin 10 kilometriä. 

Huomattavaa on ettemme kohdanneet ainuttakaan hirvikärpästä.

Päivä Ritajärven luonnonsuojelualueella

 

Sastamalan Ritajärven luonnonsuojelualue on mielenkiintoinen retkikohde. Kartasta selviää että suojeltu metsä kattaa juuri ja juuri alueen kolmen järven rannat. Silti poluilla tuntuu paikoin kuin kävelisi isommassakin aarniometsässä. 

Mikäs sen parempaa.

Jätimme auton Ritajärventien parkkipaikalle ja kiersimme järvet vastapäivään. Kartasta selviää minkä värisiä opaslätkiä kunkin järven maastossa seurattiin.

Edessä oli hellettä lupaileva syyskuinen päivä.

Parkkipaikalta Valkeajärven rantaan kuljettiin leveää ja helppokulkuista väylää. Tästä alusta huolimatta Ritajärven reitit eivät todellakaan ole esteettömiä.

Rannassa käännyimme oikealle ja lähdimme kohti Paavinhattua. Tämä osuus oli enimmäkseen hienosti rakennettua puupolkua.

Rannasta kiipesimme Paavinhatun taukopaikalle. 

Täältä löytyi kaikki retkeilijää ilahduttavat mukavuudet mutta me ohitimme paikan ilman sen isompaa paussia.

Seurailimme kivikkoisella polulla keltaisia opaslätkiä. Muutamien mutkien, ylä- ja alamäkien jälkeen tulimme tutulle pienelle nuotiopiirille. 

Pidimme tässä päivän ensimmäisen evästauon sillä ajomatka Hämeenlinnasta oli ollut puolitoista tuntia eikä nälkäisenä ole kiva taivaltaa.

Voimia antavan istuskelun jälkeen jatkoimme rannan tuntumassa. 

Maastossa oli yllättävän paljon vettä ja kun pitkospuut loppuivat saimme loikkia eteenpäin eritasoisia kiertopolkuja pitkin. Näin onnistuimme ohittamaan isoimmat lätäköt.

Sivuutimme pienen venerannan, kävelimme muutaman askeleen soratietä ja sukelsimme takaisin metsään.

Täälläkin oli hyötyä hyvästä tasapainosta ja loikkimistaidoista.

Päivän aikana pääsisimme useallekin kalliolle maisemia katselemaan. Eipä uskoisi että syyskuu oli aika pitkällä. Lämpötila oli jo melkein helteen puolella.

Kallion juurella oli yksi alueen pienistä sievistä nuotiopiireistä. Niitä on alueella useampia. Yleensä niillä ei ole polttopuita mutta maisemat ovat kyllä kohdillaan.

Matka jatkui välillä pitkoksilla, välillä kivikoiden välissä. Maastossa oli paljon isoja lohkareita ja kallioita.

Voimalinjan alla jouduimme kulkemaan villin vesaikon keskellä. Reitti oli kuitenkin hyvin tallottu niin että eteneminen oli helppoa. Polku vei meidät päivän aikana vielä pari kertaa voimalinjan maastoon.

Kun pääsimme takaisin metsään tulimme muutaman mutkan kautta Ritajärvenojan sillalle. 

Istahdimme hetkeksi sillan penkille luonnon rehevyyttä ihastelemaan.

Oivallisia opasteita oli maastossa siellä täällä. Meillä oli vielä runsas puoli kilometriä Louhen hienommalle tulentekopaikalle.

Ennen kuin saavutimme Louhen poikkesimme istahtamaan rannan pienelle taukopaikalle. Oli kyllä kesäinen tunnelma.

Lopulta saavutimme lounaspaikkamme. Nyt pääsimme mukavasti valmiille tulille sillä vaikka poluilla ei juuri ollut kulkijoita oli täällä isompi seurue nauttimassa syyspäivästä. Kaikki mahtuivat tulen äärelle ja kaikille riitti tilaa.

Nakkien käristämisen jälkeen kiipesimme viereiselle kalliolle. Sieltä näki hienosti myös Louhen jo retkeilijöistä tyhjentyneet rantarakennelmat. Kalliolla popsimme jälkiruuaksi pari kotipuutarhan omenaa.

Kalliolta laskeutumisen jälkeen hakeuduimme punaisilla lätkillä merkitylle polulle. Se veisi meidät Ylisen Ritajärven ympäri. Tämä oli hieman vähemmän kuljettu reitti ja punaiset lätkät puissa muuttuivat välillä punaisiksi nauhoiksi.

Saimme kulkea veden äärellä mutta myös kivikkoisilla metsäpoluilla.

Vielä kerran kipusimme kalliolle. Täältä tosin ei ollut kummoistakaan näköalaa. Sen sijaan täällä oli paksu jäkäläpeite jota varoimme rikkomasta.

Kallion jälkeen laskeuduttiin hetkeksi takaisin rannan tuntumaan.

Jossain vaiheessa täällä oli käynyt aikamoinen myräkkä eikä polulle kaatuneita puita oltu vielä ehditty pätkiä.

No noiden yli oli suht helppo könytä.

Seuraavalla viehkolla taukopaikalla pidimme vielä päivän viimeisen evästauon. Olimme retken laitimmaisen osuuden äärellä. 

Hienossa maisemassa istuskelun lomassa mietimme miten pienissä kallionkoloissa puut oikeasti voivat kasvaa.

Jatkoimme matkaa Ylisen Ritajärven rannalla. Tämä olikin kaunis polku. 

Etsimme yhdysreittiä kannakselle ja sitä kautta Ritajärventien parkkipaikalle.

Ylitimme kapean kannaksen ja tulimme taas retken ensimmäisen järven eli Valkeajärven rannalle. Parkkipaikalle oli enää kilometrin taivallus. 

Kannaksen laavu on alueen ainoa. Nyt se oli yllättäen tyhjillään. Varsin usein täällä istuskelee enemmänkin porukkaa. 

Viimeinen kilometri meni joutuisasti helppoa puupolkua ja rantaa hipovaa väylää pitkin.

Tämä oli superhieno päivä Ritajärvellä. Kävelimme noin kymmenen kilometriä kauniissa maastossa ja saimme levähtää useamman kerran alueen hyvin sijoitetuilla taukopaikoilla. Ja aurinko paistoi koko ajan.

Retken aikana yksi punkki iski hampaansa kinttuuni mutta hirvikärpäsiä emme tavanneet ainuttakaan mikä oli kyllä helpotus.