Piippurinsuon syksy

 

Viiden vuoden tauon jälkeen palasimme Tammelan Piippurinsuolle. Sinne ajoi Hämeenlinnasta osapuilleen tunnissa.

Piippurinsuo on kuuluisan Torronsuon itäinen jatkopala.

Edelliseen Piipurinsuo-juttuuni sain vinkin Kalliontien parkkipaikasta ja tällä kertaa jätimme auton juuri sinne. Kiersimme kierroksemme vastapäivään.

Autolta kävelimme jonkin matkaa metsäautotietä kunnes yhytimme keltaisilla lätkillä merkityn polun.

Tulossa oli komea syksyinen päivä.

Polulla huomasimme olevamme ihan liki Hopeavuorta jolle kuulemma aikaisemmin suunniteltiin luontopolkua. Niinpä päätimme kavuta vuoren huipulle. Se ei vaatinut juurikaan ponnistelua.

Hopeavuoren huipulla oli kaunista sammalikkoa, kaatuneita puita ja muutamia mystisenoloisia kuoppia. 

Olikohan noista etsitty hopeaa tai muita aarteita?

Hetken maastoa tutkailtuamme laskeuduimme vuorelta takaisin Piippurinsuon polulle. Kohtalaisen pian tulimme itse suon laidalle. Sinne johdattivat järkyttävän liukkaat pitkospuut. Onneksi niiden ympärillä oli sen verran kuivaa ettei pitkoksilla ollut pakko kävellä.

Ja niin avautui edessämme Piippurinsuo. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja tuuli oli kohtalaisen hempeää. Tämä oli täydellinen päivä suon ylitykseen.

Valitettavasti pian paljastui että suon halki johdattavat pitkospuut olivat hyvin huonossa kunnossa. Lankut olivat irronneet aluspuistaan ja keikkuivat jalkain alla miten sattui. Paikoitellen pitkokset olivat jo tyystin katoamassa. Kulkeminen vaati keskivertoa parempaa tasapainotaitoa.

Itse suo oli kyllä kaunis syksyisessä asussaan.

Onnekkaasti selvisimme halki suon ilman suurempia haavereita. Viimeiset metrit ennen Haapasaarta olivat vielä yön pakkasten jälkeen liukkaan huurteen peitossa. Siitä selvittiin hipsuttelemalla.

Haapasaaren kauniilla kallioisella rinteellä olisi ollut hyvä pitää pitempikin tauko vaan retkemme ei ollut vielä niin pitkällä. Huokasimme vain hetken pitkospuiden aiheuttamaa jännitystä ja jatkoimme sitten matkaa merkityllä polulla.

Nyt saimme kulkea aika hienossa metsässä. Välillä maasto oli kosteampaa muttei kuitenkaan liian märkää. Syksyn valo teki metsästä satumetsän.

Tällä osuudella oli runsaasti ojia joiden yli oli joskus tehty sillantapaisia. Lankkujen liukkauden takia oli kuitenkin turvallisempaa loikata vesien yli. Monin paikoin nuo siltapahaset olivat vielä niin kurjassa kunnossa että oli pakkokin tehdä jättiloikkia. Kyllä ne tällaiselta lyhytkinttuiseltakin onnistuivat.

Polku toi meidät lopulta soratielle jota kuljimme hieman liian pitkälle sillä tarkkailusta huolimatta missasimme pois tieltä johtavan polkumme. No se löytyi kyllä myöhemmin ja pääsimme taas metsän siimekseen. Nyt alkoi osavan taukopaikan etsintä.

Onnistuimme löytämään aurinkoisen ja siksi mukavan lämpimän lounaspaikan. Keitimme kaasulla vettä sekä pussiruokiin että kuumiin juomiin. Kyllä tuossa kelpasi istuskella. Pari korppia kävi katsastamassa tällaisia kummajaisia mutta muutoin metsä oli varsin hiljainen.

Istuskelun jälkeen matka jatkui sammaleisessa metsässä ojien yli loikkien.

Kohta tulimme 2-tien tuntumaan. Näillä kohdin oli riista-aidassa aukko josta olisi päässyt tien yli kohti Eerikkilän urheiluopistoa. 

Me jatkoimme kulkuamme aidan tällä puolen.

Keltaiset opaslätkät oli perinteisesti naulattu puihin. Muutamiin runkoihin ne olivat tehneet vaurioita puun kasvaessa paksuutta. Tuo ei näyttänyt kovin mukavalta.

Reitti tuli uudemman kerran aivan kiinni 2-tiehen. Liikenteen meteli oli yllättävän häiritsevää. Onneksi polku otti pian tiehen etäisyyttä.

Aika ajoin reitti laskeutui hieman alemmaksi ja tuolloin tultiin aika kosteaan maastoon. Lätäköistä selvittiin kiertelemällä ja kaartelemalla.

Parhaimmillaan saimme kulkea kuivahkoa polkua hienojen puiden katveessa.

Ja syksyn satoa ihastellen.

Lopulta saavutimme saman polun jota pitkin olimme retken alussa kävelleet Kalliontieltä metsään. Ympyrä sulkeutui.

Retkemme pituus Piippurinsuolla oli noin kahdeksan kilometriä. Sää suosi emmekä yllättäen tavanneet ainuttakaan hirvikärpästä (= ihme ).

Todennäköisesti tämä oli viimeinen kertamme tässä maastossa sillä ounastelemme ettei ketään kiinnosta suon halki kulkevien pitkospuiden uusiminen.

Luutalammilta Kalattomalle

 

Jotenkin mystisesti olimme onnistuneet välttämään Lopen Komion maastoa peräti puolitoista vuotta. Oli siis korkea aika tehdä sinne syksyinen retki... syyskuun viimeisenä päivänä.

Jätimme auton lähellä Luutalammin eteläistä päätä sijaitsevalle parkkipaikalle ja kiersimme kiemuramme vastapäivään.

Parkkipaikan nurkalta lähti mukava metsäpolku joka muutaman mutkan jälkeen päättyi Luutalammin rannalle. 

Luvassa oli liki tyyni ja aurinkoinen päivä. Lammin maisema oli syksyisen komea.

Lähdimme kiertämään lammia idän puoleista rantaa pitkin. Paikoitellen polku oli aika kostea mutta enimmäkseen helppokulkuinen. Oli ilo taivaltaa aivan veden tuntumassa.

Monet kuulemma sanovat että Luutalammilla on hieman Lapin tunnelmaa... että vain tunturit ja porot puuttuvat.

Jossain kohdin vesi oli vallannut polun. Loikkimisella ja pienellä kiertolenkillä selvittiin eteenpäin.

Enimmäkseen jalkain alla oli kuivahkoa maastoa.

Luutalammin pohjoisen pään nuotiopiirillä oli väkeä ja olisimme päässeet valmiille tulille. Nyt emme tarvinneet nuotiota vaan valtasimme rannan tuntumasta ihka oman retkeilypöydän. Keittelimme tässä kaasulla kuumaa juotavaa ja istuskelimme auringossa kuin olisi kesä. Maisemassa ei ollut valittamista.

Tauon jälkeen suuntasimme nuotiopiirin nurkilta lähteville pitkoksille. 

Kävelimme ne alusta loppuun, kuljimme hetken soratietä ja ohitimme sitten ison laidunalueen. Puhtaaksi kalutusta maastosta näki että kesällä täällä oli ollut elikoita. Aidan korkeudesta päättelimme että mahdollisesti lehmiä.

Sitten seurasimme opasteita takaisin metsäpoluille.

Pienen harhailun ( jonka teemme näillä kohdin joka kerta ) jälkeen löysimme oikean väylän harjuille.

Hyvin tallattu polku vei meitä yhä ylemmäksi...

... kunnes saavutimme harjun laelle vievät portaat. Tässä viimeistään nousi hiki pintaan.

Edellisenä viikonloppuna näissä maisemissa oli vaellettu legendaarinen Poronpolku. Ilmeisesti tuon tapahtuman jäljiltä pyöräilijöiden todella jyrkkä alamäkireitti oli suljettuna. Sen ymmärtää hyvin sillä kokematon fillaristi ei tuosta mäestä olisi ehjin nahoin selvinnyt.

Me jatkoimme aurinkoisen harjun laella kohti Kalattoman laavua. Saimme kävellä täällä korkealla pieniä ylä- ja alamäkiä. Välillä ihailimme alhaalla pilkottavia lampia.

Kalattoman laavu oli tyhjillään. Istuimme tähän syömään pois eväsleivät. Oli hyvä lepuuttaa kinttuja ja suunnitella paluumatkaa sillä olimme nyt retkemme laitimmaisella taukopaikalla.

Istuskelun jälkeen kiipesimme takaisin harjulle ja aloitimme paluumatkan aluksi omia jälkiämme pitkin.

Kun tulimme liki harjun portaikkoa emme lähteneetkään niiden suuntaan vaan poikkesimme seuraamaan Poronpolun merkkejä Komionvuorelle.

Siirryimme yhdeltä harjulta toiselle.

Tulimme edellisen viikonvaihteen Poronpolun opasteiden äärelle. Tuolloin osallistujien käytössä oli myös lossi jolla tietenkin oli oma aikataulunsa. 

Kun otin tuon kuvan huomasin että kauemmalla penkillä istui joku heppu...

... ja sehän olikin Lopen uupunut mies. Hän oli keskittynyt googlettamiseen joten pidempää juttutuokiota ei tullut.

Lopen uupunut mies istui hienon maiseman äärellä. 

Toivotimme hänelle reipasta tulevaisuutta ja jatkoimme omaa retkeämme harjua pitkin.

Kohta poikkesimme merkitylle reitille joka vei meidät toivomaamme suuntaan. 

Poistuimme harjumaastosta mutta saimme kävellä hetken tuuheassa metsässä.

Metsän jälkeen kävelimme hyvän pätkän vuosia sitten kulotetun alueen reunaa, toisen pätkän hiekkatietä ja näin saavutimme taas Luutalammin pitkospuut.

Pitkospuut toivat meidät uudestaan Luutalammin pohjoisen pään nuotiopiirille. 

Tästä jatkoimme lammin läntistä reunaa parkkipaikan suuntaan. Näin saimme kävellä hienosti rakennettua esteetöntä reittiä rannan tuntumassa ja puiden siimeksessä.

Esteetöntä reittiä jatkui pitkin rantaa aina Luutalammin isolle parkkipaikalle asti. Toivottavasti helppoa kulkemista kaipaavat retkeilijät löytävät tälle hienolle väylälle.

Ison parkkipaikan ohitettuamme päädyimme kapoiselle rantapolulle. Tämä oli osa Pikkusamoa joka risteilee alueen metsässä.

Me emme kuitenkaan lähteneet seuraamaan Pikkusamoa vaan jatkoimme rantapolkua aivan lammin eteläiseen päähän asti.

Arvoitukseksi jäi pikku ahvenen ( ? ) kohtalokas eksyminen polulle.

Kun saavutimme Luutalammin eteläisen pään jäljellä oli vain polku parkkipaikalle. Reikäkivi toimi opasteena oikealle polulle.

Tämä oli hieno päivä Lopella Komion maastossa. Koko päivän saimme kulkea auringonpaisteessa liki kesäisissä lämpötiloissa. Polut olivat vaihtelevia eikä maisemissa ollut valittamista. 

Kävelimme noin 13 kilometriä emmekä kohdanneet ainuttakaan hirvikärpästä.