Piippurinsuon syksy

 

Viiden vuoden tauon jälkeen palasimme Tammelan Piippurinsuolle. Sinne ajoi Hämeenlinnasta osapuilleen tunnissa.

Piippurinsuo on kuuluisan Torronsuon itäinen jatkopala.

Edelliseen Piipurinsuo-juttuuni sain vinkin Kalliontien parkkipaikasta ja tällä kertaa jätimme auton juuri sinne. Kiersimme kierroksemme vastapäivään.

Autolta kävelimme jonkin matkaa metsäautotietä kunnes yhytimme keltaisilla lätkillä merkityn polun.

Tulossa oli komea syksyinen päivä.

Polulla huomasimme olevamme ihan liki Hopeavuorta jolle kuulemma aikaisemmin suunniteltiin luontopolkua. Niinpä päätimme kavuta vuoren huipulle. Se ei vaatinut juurikaan ponnistelua.

Hopeavuoren huipulla oli kaunista sammalikkoa, kaatuneita puita ja muutamia mystisenoloisia kuoppia. 

Olikohan noista etsitty hopeaa tai muita aarteita?

Hetken maastoa tutkailtuamme laskeuduimme vuorelta takaisin Piippurinsuon polulle. Kohtalaisen pian tulimme itse suon laidalle. Sinne johdattivat järkyttävän liukkaat pitkospuut. Onneksi niiden ympärillä oli sen verran kuivaa ettei pitkoksilla ollut pakko kävellä.

Ja niin avautui edessämme Piippurinsuo. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja tuuli oli kohtalaisen hempeää. Tämä oli täydellinen päivä suon ylitykseen.

Valitettavasti pian paljastui että suon halki johdattavat pitkospuut olivat hyvin huonossa kunnossa. Lankut olivat irronneet aluspuistaan ja keikkuivat jalkain alla miten sattui. Paikoitellen pitkokset olivat jo tyystin katoamassa. Kulkeminen vaati keskivertoa parempaa tasapainotaitoa.

Itse suo oli kyllä kaunis syksyisessä asussaan.

Onnekkaasti selvisimme halki suon ilman suurempia haavereita. Viimeiset metrit ennen Haapasaarta olivat vielä yön pakkasten jälkeen liukkaan huurteen peitossa. Siitä selvittiin hipsuttelemalla.

Haapasaaren kauniilla kallioisella rinteellä olisi ollut hyvä pitää pitempikin tauko vaan retkemme ei ollut vielä niin pitkällä. Huokasimme vain hetken pitkospuiden aiheuttamaa jännitystä ja jatkoimme sitten matkaa merkityllä polulla.

Nyt saimme kulkea aika hienossa metsässä. Välillä maasto oli kosteampaa muttei kuitenkaan liian märkää. Syksyn valo teki metsästä satumetsän.

Tällä osuudella oli runsaasti ojia joiden yli oli joskus tehty sillantapaisia. Lankkujen liukkauden takia oli kuitenkin turvallisempaa loikata vesien yli. Monin paikoin nuo siltapahaset olivat vielä niin kurjassa kunnossa että oli pakkokin tehdä jättiloikkia. Kyllä ne tällaiselta lyhytkinttuiseltakin onnistuivat.

Polku toi meidät lopulta soratielle jota kuljimme hieman liian pitkälle sillä tarkkailusta huolimatta missasimme pois tieltä johtavan polkumme. No se löytyi kyllä myöhemmin ja pääsimme taas metsän siimekseen. Nyt alkoi osavan taukopaikan etsintä.

Onnistuimme löytämään aurinkoisen ja siksi mukavan lämpimän lounaspaikan. Keitimme kaasulla vettä sekä pussiruokiin että kuumiin juomiin. Kyllä tuossa kelpasi istuskella. Pari korppia kävi katsastamassa tällaisia kummajaisia mutta muutoin metsä oli varsin hiljainen.

Istuskelun jälkeen matka jatkui sammaleisessa metsässä ojien yli loikkien.

Kohta tulimme 2-tien tuntumaan. Näillä kohdin oli riista-aidassa aukko josta olisi päässyt tien yli kohti Eerikkilän urheiluopistoa. 

Me jatkoimme kulkuamme aidan tällä puolen.

Keltaiset opaslätkät oli perinteisesti naulattu puihin. Muutamiin runkoihin ne olivat tehneet vaurioita puun kasvaessa paksuutta. Tuo ei näyttänyt kovin mukavalta.

Reitti tuli uudemman kerran aivan kiinni 2-tiehen. Liikenteen meteli oli yllättävän häiritsevää. Onneksi polku otti pian tiehen etäisyyttä.

Aika ajoin reitti laskeutui hieman alemmaksi ja tuolloin tultiin aika kosteaan maastoon. Lätäköistä selvittiin kiertelemällä ja kaartelemalla.

Parhaimmillaan saimme kulkea kuivahkoa polkua hienojen puiden katveessa.

Ja syksyn satoa ihastellen.

Lopulta saavutimme saman polun jota pitkin olimme retken alussa kävelleet Kalliontieltä metsään. Ympyrä sulkeutui.

Retkemme pituus Piippurinsuolla oli noin kahdeksan kilometriä. Sää suosi emmekä yllättäen tavanneet ainuttakaan hirvikärpästä (= ihme ).

Todennäköisesti tämä oli viimeinen kertamme tässä maastossa sillä ounastelemme ettei ketään kiinnosta suon halki kulkevien pitkospuiden uusiminen.