Iso Melkuttimen poluilla

 

Vähälumiseksi kääntynyt maaliskuun alku vei meidät Lopen Melkuttimille... tai tarkemmin sanoen Iso Melkuttimelle. 

Lähdimme taipaleelle kartan oikean reunan eli Tauluntien parkkipaikalta. Kävelimme Iso Melkuttimen pohjoista rantaa ja päädyimme aina Kaitajärven laavulle asti. Takaisin palasimme suunnilleen samaa reittiä.

Vuosi sitten kävelimme samassa maisemassa mutta tuolloin pääsimme kulkemaan sekä Iso Melkuttimen että Kaitajärven jäätä pitkin. Moinen oli haaveena nytkin... mutta se osoittautui mahdottomaksi.

Tauluntien parkkipaikka oli sekä jäinen että märkä. Olimme varautuneet retkeen nastakengillä mikä oli kyllä hyvä ajatus.

Alkumatka talousmetsän halki kulki jäistä uomaa pitkin. Tuosta ei päässyt eksymään.

Paikoin sai kävellä rennommin kun polku oli miltei kesäkunnossa.

Iso Melkuttimen rantaan ja Tuplalaavulle vei jäinen alamäki. Onneksi myös kanervikossa saattoi kulkea ettei mennyt peffamäeksi.

Tuplalaavun jälkeen nousimme harjanteelle josta avautui maisema järvelle. Jään paksuudesta ei ollut varmuutta ja sitä peitti parin sentin vesikerros. Eipä tuonne ollut asiaa. Jos jää olisikin hyvin kestänyt jättimäisessä vesilammikossa kävely ei houkutellut.

Jatkoimme siis harjannetta pitkin. Tässä olikin helppoa ja joutuisaa kulkea. Järveltä kävi pieni tuuli joka ei menoa haitannut.

Myös rantaa hipova polku oli suurelta osin sulana. Rinteen kaltevuuden takia jäiset kohdat oli hieman hankalampi kiertää. Onneksi oli nastat kengissä.

Järven jää houkutti mutta kenkien kastuminen ei. Siis jatkoimme rantapolkua pitkin.

Melkuttimet ovat sukeltajien suosiossa kirkkaiden vesiensä takia. Nyt jäällä näkyi sukeltajien avanto. Vuosi sitten tuolla oli kokonainen leiri saunoineen päivineen. Mahtaako sitä enää tänä talvena tulla?

Lepakkolaavulla pidimme vain lyhyen huilitauon. Tässä olisi kyllä ollut tilaa pidemmällekin paussille.

Jatkoimme matkaa ensin rantaa pitkin ja sitten harppasimme metsän kätköihin. Täällä olikin hieman enemmän lunta.

Seurailimme keltaisia reittimerkkejä kohti Kaitajärven laavua. Välillä sipsutimme jäällä, välillä astelimme rennosti pehmeällä polulla.

Poikkesimme sen verran merkitystä reitistä että kuljimme loppumatkan järven rantapolulla.  Järven jää  oli täälläkin niin märkää ettei sinne ollut menemistä.

Kaitajärven laavulla istahdimme lounastauolle. Emme sytytelleet tulia vaan popsimme pöperöä ruokatermareista. Kuumaa juomaa sentään keitimme kaasulla.

Oli hyvä istua ja lepuuttaa kinttuja.

Kohtuullisen tauon jälkeen aloitimme paluumatkan merkittyä reittiä pitkin emme siis rannan tuntumassa. Tämä osuus harjanteella oli pitkälti jäätöntä.

Muutaman mutkan ja jääpolun jälkeen saavutimme taas Iso Melkuttimen. Palasimme taas sinisten opaslätkien reitille.

Lepakkolaavulla istahdimme taas hetkeksi. Nyt meinasi aurinkokin hieman paistaa.

Lyhyen paussin jälkeen lähdimme päivän viimeiselle etapille.

Paluumatka parkkipaikalle sojui suunnilleen omia jälkiämme pitkin. Ilman lämpötila oli noussut entisestään ja muutamissa pienissä ylämäissä meinasi hiki nousta pintaan.

Harjanteella ennen Tuplalaavua tuntui että tuuli olisi hieman navakoitunut mutta järvi näytti kyllä ihan tyyneltä.

Uutuuttaan kiiltävä opaste neuvoi tien parkkipaikalle vaikka olisimme ehkä osanneet ilman sitäkin. Hyvä kuitenkin että opastuksesta pidetään huolta.

Lopulta ohitamme Makkaralammin ja olemme jo ihan Tauluntien parkkipaikan tuntumassa.

Osittain jäisestä reitistä huolimatta retkemme oli onnistunut. Paljon oli myös helppokulkuista sulanutta maastoa. Kävelimme noin 12 kilometriä. 

Torronsuon varhainen kevät

 

Hämmentävän lämmin ja lumeton helmikuu sai meidät tsekkaamaan Tammelan Torronsuon lumitilanteen. No eipä sitä juurikaan ollut. Siitä huolimatta läksimme kiertämään Suotaivalta.

Jätimme auton Kiljamon parkkipaikalle ja kiersimme lenkkimme vastapäivään eli aloitimme tuosta infotaulun nurkalta.

Olimme hieman pelänneet että pitkokset saattaisivat olla jäisiä mutta moinen pelko oli turhaa. Pitkospuut olivat märkiä mutta eivät liukkaita. Hankien sijasta maasto oli täynnä vesilätäköitä ja ohuen ohuita jääsuikaleita.

Torronsuon pitkospuut uusittiin jokunen vuosi sitten ja ne ovat edelleen priimakunnossa.

Välillä puikkelehdittiin puiden keskellä.

Olimme arvuutelleet olisiko tällä pidemmällä polkuosuudella jäätä kuten helmikuuhun kuuluisi, mutta sen sijaan saimme loikkia isoja lätäköitä väistellen. 

Lopulta jouduimme kulkemaan myös todella liukkaalla jäällä. Onneksi tuota oli helppo välttää kävelemällä polun viertä.

Kun metsäinen osuus loppui pääsimme suon reunaan. Pitkospuille latuja varten rakennetut korokkeet kertoivat hiihtokelien sulamisesta.

Helmikuun lämpimät kelit ovat herättäneet myös ruostesiiven ( ? ) toukat. Niitä vaelsi pitkoksilla siellä täällä.

Veden alle paininut puupolku ei onneksi ollut kovin syvällä. Siitä selvittiin suht kuivin jaloin.

Sen sijaan aivan viime metrien jäinen osuus aiheutti harmia. Pitkoksilla ei voinut kävellä ja niiden vieressä oli liian märkää. Ratkaisimme ongelman tekemällä pienen lenkin metsän kautta. 

Siitä tuli ehkä sata metriä ylimääräistä eli sehän oli melkein oikaisu.

Nyt saavutimme Haipontien jota pitkin kuljimme aina Idänpään kallion lintutornin risteykseen asti.

Ohitimme tukevarakenteisen taukoaitan jonka kurkihirteen kaiverrettu ilves alkoi jo ravistua.

Pidimme lounastauon Idänpään kallion laavulla. Ruokatermareiden takia emme tarvinneet tulia. Oli ihan mukava istuskella kotvanen tovi. Lämpötila oli plussan puolella eikä tähän osunut metsän vieno tuulikaan.

Lintutornista näkyi mikä oli Torronsuon olematon lumitilanne isommassa mittakaavassa.

Istuskelun jälkeen palasimme Haipontielle. Nyt emme seuranneetkaan perinteistä opastetta Kiljamon suuntaan vaan jatkoimme tietä pitkin.

Poikkesimme metsään vasta hieman myöhemmin. Olimme etsimässä legendaarista Haippon niitun laavua.

Jäinen metsäautotie vei meidät hiihtäjille tarkoitetulle taukopaikalle.

Haippon niitussa ei ollutkaan laavua vaan makasiini jonka suojassa keittelimme kaasulla jälkiruokajuomat. 

Mahtaako täällä olla enemmänkin porukkaa hiihtokauden aikana? Makasiinin ympärillä oli muutamia suksijoille tarkoitettuja rakennelmia. Tosin ne eivät olleet ihan parhaassa kunnossa.

Oivallisen tauon jälkeen suunnistimme halki hienon metsän tutuimmille poluille.

Kohta jo saavutimme louhokselta laskeutuvan merkityn reitin. Nyt olimme taas Suotaipaleella.

Tänne metsään oli ilmeisesti jätetty ikuisiksi ajoiksi vanhat ja uudet lankut.

Pitkospuiden jälkeen polku oli paikoin todella liukas. Onneksi metsä oli suht kuivaa joten kiertoreitit onnistuivat.

Muutaman mutkan jälkeen saavutimme taas suon pitkospuut.

Olimme jo metsäpolulla kuulleet vastaantulijoilta ettei tämän puolen pitkospuilla ollut jäätä. Paikoin liukkaan metsäosuuden jälkeen oli rentouttavaa talsia puista polkua.

Välillä reitti sukelsi hetkeksi metsään, sitten oltiin taas varsin kostean suon keskellä.

Tuossa ylemmässä kuvassa Kiljamon luontotorni pilkottaa puiden yläpuolella.

Risteyksessä päätimme kävellä loppumatkankin pitkoksilla joten käännyimme oranssilla merkitylle reitille. Suoraan kulkien olisi päässyt Kiljamon luontotornille ja sen ympärille rakennetuille keittokatokselle ja huussille.

Tällä puolen suota oli kaksi esteetöntä reittiä. Toisen taukopaikalla oli mielenkiintoinen ilmoitus. Plymouthin yliopiston tutkijaryhmä toivoo tässä kuvia suosta. Ajatuksena on seurata värien vaihtumista suon kasvustossa.

Lopun matkaa kävelimme rennosti esteetöntä reittiä. Pitkospuilla täytyy aina tarkkailla mihin jalkansa laittaa mutta näin leveällä väylällä saattoi kävellä huolettomammin.

Kun saavutimme taas Kiljamon parkkipaikan ympyrä sulkeutui. Retkemme pituus oli noin 10 kilometriä. Saimme kulkea hetken myös meille tuntemattomilla seuduilla kun tutustuimme Haippon niitun taukopaikkaan.

Sään puolesta reissu oli hieman omituinen sillä juuri nyt olisi helmikuun pitänyt helistellä ja hankien häikäistä. Sen sijaan tunnelma oli varsin keväinen.