torstai 14. toukokuuta 2020

Rapolan linnavuoren harjupolulla


Suomen suurin ja ehkä myös tunnetuin linnavuori Rapola kohoaa Sääksmäellä liki Sääksmäen kaunista kirkkoa.
Linnavuorta ympäröi varsin laaja muinasmuistoalue, joka käsittää kalmistoja ja kuppikiviä. Kalmistoista vanhimmat on ajoitettu 400-luvulle. Olimme siis totisten asioiden äärellä.

Rapolan linnavuorelle pääsee oivallisesti Voipaalan taidekeskuksen parkkipaikalta.
Näin koronan koittelemana aikana parkkipaikalla oli runsaasti tilaa.



Kun kaksi linnavuoriskeptikkoa pääsi näin hienolle paikalle alkoi tiivis keskustelu linnavuoria koskevista myyteistä.

Yhteisvoimin emme usko linnavuorien merkki- tai varoitustuliin. Hämäläiset esi-isämme tuskin olisivat vaarantaneet asumuksiaan merkitsemällä niitä merkkitulilla. He olivat järkiporukkaa, eivät mitään päältäsytyttäjiä.

Samoin on edelleen epäselvää pakenivatko tienoon kyläläiset karjoineen päivineen vihulaista linnavuorille. Tuskin. Luultavammin he säntäsivät omiin piiloihinsa lähimetsiin ja ryteikköihin.

Näissä ajatuksissa, joista voi toki olla erimieltä, oli oivallista jatkaa linnavuoren upeilla poluilla.



Rapolan linnavuoren opasteet olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa. Me jatkoimme tästä harjupolkua pitkin, sillä ajatuksena oli kulkea sitä niin pitkään kuin mahdollista. Kartan mukaan polku harjun loputtua palaisi linnavuorelle alakautta, halki kalmistojen.

Täällä ylhäällä oli hieno kivikko, joka ilmeisesti ennen luhistumistaan oli ollut linnan muurina.








Harjun laella kulkeminen on aina yhtä hienoa.

Ja täällä polku oli mukavasti polveileva.

Lisäbonuksena oli uuteen suveen heräävä metsä.



Uudempi opaste olisi kääntänyt harjupolkumme tässäkohdin alamäkeen, mutta mepä hoksasimme hieman kauempana vanhan opasteen, joka ohjasti jatkamaan vielä harjua pitkin.
Päätimme jatkaa eteenpäin katsomaan tuota vanhan opasteen lupaamaa lähdettä.




Niinhän siinä kävi ettemme löytäneet minkään sortin lähdettä. Joko emme osanneet etsiä tai sitten lähde oli hyvin kätketty.
Tai molempia.


Harjun päässä laskeuduimme opastetolppia seuraten alamäkeen, teimme siis tavallaan U-käännöksen ja läksimme kulkemaan alakautta kohti linnavuorta.













Tässä vaiheessa aurinko helli kulkuamme ja vaikka polku kulki hyvän hetken vanhan kolmostien tuntumassa, ei sekään latistanut hienoa tunnelmaa.





Nyt olimme vanhojen kalmistojen alueella. Reittiä reunustivat kauniit sammaloituneet kivikasat. Tosin opastetaulujen mukaan vain osa kasoista oli kalmistoja. Osa oli vanhojen rakennusten kivetyksiä, osa pelloilta raivauksissa pois kerättyjä murikoita.
Yhtä kaikki ne olivat hienoja.







Kalmistoalueen laidalla oli myös muinainen kuppikivi. Arvelujen mukaan näitä erikoisia kiviä käytettiin ammoin uhrauksiin ja muihin taikamenoihin.
Nyt tälle kivelle oli uhrattu kolikoita, makeisia ja näämmä myös yksi avain.




Rapolan linnavuoren kalmistoalue oli kyllä tämän retken kiinnostavin osa. Ja auringonpaisteessa myös kaunein.
Informatiivisia opastauluja oli polun varrella tuon tuosta ja niistä sai hyvin käsityksen siitä, mitä tällä alueella on joskus arveltu olleen. Ihan tarkkaa tietoa ei ole olemassa, vain arkeologien ja historioitsijoiden sivistyneitä arvailuja.
Se toki tiedetään, että keskiajalla Rapolan ja Voipaalan kylät olivat vauraita. Ja itsepäisiä.
Paavi Benedictus XII:n vuonna 1340 asettamassa bullassa mainitaan kuusi miestä Voipaalasta ja kaksi Rapolasta nämä kun olivat niskoitelleet verotusta vastaan.





Kotvasen tovin kuluttua reitti lähti nousemaan takaisin linnavuorelle.





Infotaulut kertoivat myös ajasta, jolloin meitä suomalaisia ei vielä varsinaisesti ollut.

10 000 vuotta sitten maamme oli varsin erilainen. Tämä Rapolanharjukin oli veden peittämä.





Kun pääsimme harjun päälle oli evästauon aika. Kun mukana kulki retkikeitin saattoi kahvit ja kaakaot keitellä vaikka puistonpenkillä.
Istuimme tässä hyvän aikaa, mutta ohitsemme kulki vain yksi pariskunta koirineen. Ei siis kovin ruuhkaista.


Virkistävän tauon jälkeen jatkoimme varsinaiselle linnapolulle.
Harjun laella kulki kivikasoja ikäänkuin muurien jäänteinä. Ilmeisesti täällä laella ei kuitenkaan koskaan ole ollut pysyvää asutusta. Kivien kasaamiseen on aikoinaan käytetty paljon aikaa ja monen miehen voimat... mielikuvitus lähti laukalle, kun yritti nähdä alueen sellaisena kuin se vuosisatoja sitten oli...



Näköalapaikalta avautui hieno näkymä Vanajavedelle. Täältä on voitu ennustaa sään muutokset ja seurata kalastajien reittejä selällä.
Meitä tähän asti suosinut aurinko livahti paksun pilvipeitteen taakse ja tuuli alkoi tuntua aikas kylmältä.




Näköalapaikalla oli myös muutama retkipöytä, jonka ääressä olisi myös voinut pitää evästauon. Lohdutimme toisiamme sillä, että täällä ylhäällä kävi vilakka tuuli, kun taas eväspenkimme oli ollut mukavasti tyynessä paikassa.




Polku johdatti meidät myös toiselle näköalapaikalle, josta Vanajavesi näkyi hieman eri kulmasta. Täältä näkyi myös vilaus Uittamon sillasta, tosin ei näissä kuvissa.




Pian reitti laskeutui alas linnavuorelta Voipaalan taidekeskuksen pihapiiriin. Koronan takia keskuksen monipuolinen toiminta oli tauolla, vain muutama remppamies hääri rakennusten ympärillä. Olisi ollut mukava istahtaa pihapiirin kahvilaan herkkupalojen ääreen.


Rapolan linnavuoren tutkimukset alkoivat todenteolla 1800-luvulla. Aluetta on siis tutkittu liki 200 vuotta. Monia teorioita ja päätelmiä on tehty, mutta suuri osa linnavuoren historiasta on arvailujen ja suorastaan satuilujen varassa. Moinen salaperäisyys vain lisää alueen viehätystä.

Kävelimme osapuilleen viitisen kilometriä eli retki oli aika kevyt.
Tänne palaamme varmasti vielä uudelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti