Madeira osa 20: Postipolkua Nunnalaaksoon

 

                         (kartta: Madeira Tour & Trail)

Vuonna 1566 tuhat ranskalaista merirosvoa hyökkäsi Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin. He ryöstivät ja tuhosivat kaupunkia, mutta Santa Claran luostarin he löysivät typötyhjänä. Luostarin nunnat olivat paenneet salakäytäviä ja vuoristopolkuja pitkin kattilalaaksoon, joka sittemmin sai nimen Curral das Freiras, Nunnalaakso.  

Tuo on se tarina joka seudusta useinmiten kerrotaan. Tapahtuiko nunnien joukkopako oikeasti vai onko se vain kiehtova tarina? Tosiasiassa Curral das Freiras tarkoittaa nunnien hakaa, jolla viitataan luostarin omistamiin maa-alueisiin tässä laaksossa.

Laakso oli pitkään eristyksissä ja ensimmäinen kapoinen tientapainen sinne rakennettiin 1962. Sitä ennen kulku kävi vuoristopolkuja pitkin. Ensimmäinen televisio tuli laaksoon vuonna 1986.

Curral das Freirasin vierellä kohoavalta Eira do Serradolta kulkee yksi vanhoista poluista. Kerrotaan että sitä käytti aikoinaan kovakuntoinen postimies. Sinnepä mekin siis.

Sports Trackerin kiemura kertoo missä ja miten mentiin. Korkeuseroa polulla on noin 470 metriä ja pituutta osapuilleen 4 kilometriä suuntaansa.

Ennenkuin lähdimme laskeutumaan nousimme Eira do Serradon näköalatasanteelle. Kaukana alhaalla rinteiden puristuksessa loisti Curral das Freiras. Tässä vaiheessa sää oli vielä hieman sumuinen ja aavistuksen kostea.

Näköalatasanteelta kannatti kuikuilla myös muihin ilmansuuntiin. Hieman tuolta etelänpuolelta taisi aurinko jo pilkahtaa.

Suoraan alapuolella serpentiinitiet johdattivat talolta toiselle.

Kahvilan alapuolelta löytyi opaste päivän retkelle. 

Alkumatka laskeuduttiin aika liukasta kivettyä polkua kastanjapuiden katveessa. Tosin nuo isot puut olivat näin maaliskuun loppupuolella tyystin lehdettömiä.

Nyt näkyi hienosti vuorenrinteeseen pykätty vanha tie, joka on ollut jo jonkun vuoden ymmärrettävästi käyttökiellossa. Joskus tuo oli ainoa leveämpi väylä laaksoon ja sitä pitkin körötteli auto jos toinenkin. Uudempi tie hoiti tuon kohdan pitkällä tunnelilla.

Meidän polkumme kiemurteli rinnettä alas paikoin jyrkästi, paikoin leppoisammin. Paljon oli kivettyjä portaita.

Voisi ajatella että jatkuva alaspäinmeno olisi kovinkin joutuisaa. Eipä ollut ja ihan harkitusti ei. Ensinnäkin polku oli sieltä täältä aika liukas ja toisaalta kannatti pysähdellä tämän tästä ja ihailla komeita maisemia. 

Ja emme halunneet koputella edelläkulkevien kantapäitä.

Rinteen jyrkimmässä kohdassa reitti teki tiukkaa serpentiiniä.

Mukavalta levähdyspaikalta näkyi laakson pohjalle jo hieman eri kulmasta.

Lyhyen huilitauon jälkeen jatkoimme hissuksiin laskeutumista.

Olipa kiva kun vastakkainen vuorenrinne alkoi loistaa auringonpaisteessa. 

Kohta auringon reitti ja oma polkumme tulivat suotuisaan kulmaan ja mekin pääsimme ajoittain nauttimaan kirkkaammasta valosta.

Lopulta tulimme ensimmäisten talojen tasalle. Laskeuduimme vielä viimeiset portaat ja saavutimme autotien ja oikeaan suuntaan opastavan viitan.

Hetki kuljettiin asfalttitien laitaa, mutta onneksi liikenne oli hyvin vähäistä.

Nyt meille avautui maisema tulosuuntaamme. Tuolla ylhäällä möllötti valkoinen kahvilarakennus, jonka juurelta retkemme alkoi. Osa polun siksakeista näkyi selkeästi auringonvalossa.

Tuota oli hieno kävellä alaspäin. Ja vain hullu lähtisi nousemaan rinnettä ylös.

Curral das Freiras on kuuluisa muutamista asioista ja yksi niistä on kastanjaherkut. Niinpä mekin nautimme paikallisessa kahvilassa juustokastanjapiiraat. Oli muuten hyvää. Ja todella, todella täyttävää. 

Muutoin kylä ei juuri poikennut muista Madeiran pikkupaikkakunnista. Täällä taksikuskit ovat yllättäen tottuneet kuskaamaan alaspäin kävelleitä takaisin mäen päälle Eira do Serradoon.

Lepuutimme kinttuja hyvän aikaa ja lähdimme sitten paluumatkalle. Kävellen. Tietenkin.

Aluksi nousimme autotieltä portaat rinteeseen. Ja siitä eteenpäin olimmekin jo jatkuvan ylämäen polulla.

 

Nyt olikin ihan suotuisaa ettei jokainen pätkä kylpenyt auringossa. Varjonpuolella oli aavistuksen vilpoisempaa. Ei toki niin ettei olisi hikoillut.

Yllättävän nopeasti näimme Curral das Freirasin lintuperspektiivistä. Nousu ei toki ollut aivan huomaamatonta, mutta ei myöskään mahdottoman hankalaa. Aurinko oli ehtinyt jo kuivata ne pätkät jotka alastullessa olivat olleet kosteita ja liukkaita.

Ja vain "muutaman" läähätystauon jälkeen olimme jo aivan lähtöpisteen alapuolella.

Nunnalaakson postipolku oli rento ja hauska käveltävä. Pituutta sillä oli neljä kilometriä suuntaansa. Kulutimme alasmenoon 1,5 tuntia ja yllättäen ylöskapuamiseen täsmälleen saman ajan.