Kahden Piilon ja useammankin kallion kierros

 

Aloitimme retkemme Hyvinkään Usmi-Kytäjällä Piilolammin parkkipaikalta. Tarkoituksena oli kävellä mukaeltu Kahden Piilon kierros, eli kulkisimme silloin tällöin omia polkujamme.

Suunto-urheilukellon punainen viiva kertoo kohtalaisen tarkkaan missä kuljettiin. Kiersimme tuon epämääräisen muotoisen lenkin vastapäivään.

Heti parkkipaikan vieressä kohosi komea kallio. Päivän aikana saisimme kulkea tämän tästä kallioiden katveessa ja järkäleiden juurella.

Kohta autolta lähdettyämme ohitimme Piilolammin eteläisen pään nuotioringin. Täällä näytti olevan isompi porukka retkeilemässä.

Opasteita oli matkan varrella aika hyvin. Jostain syystä Kahden Piilon kierros oli opastettu tässä kohdin vain toiseen suuntaan... eli siihen jota emme kävelleet. Me suuntasimme kohti Iso-Kypärää.

Tyyni Piilolammi lumpeineen. Oliko tuossa jo hieman syksyn tuntua? No ei ollut. 

Polkumme kulki sievästi rantaa pitkin.

Piilolammin pohjoisen pään kalliolle johti jyrkkä polku jota useimmiten olimme kulkeneet. Nyt ajattelimme kulkea hieman eri reittiä ja jatkoimme pienen matkan kallion jälkeen lähtevällä suopolulle.

Muutaman sadan metrin jälkeen suopolku katosi mystisesti jonnekin mättäiden ja saniaisten viidakkoon. Kartassa se oli kyllä ihan selkeä... Lisäksi täällä kosteassa hämärässä lintukärpäset hyökkäsivät (vaarattomia kyllä, mutta inhoja). Niinpä lähdimme nousemaan ikäänkuin takakautta kalliolle löytääksemme perinteisen polun. Ja vähemmän itikoita.

Ylempänä maastosta löytyi hienoja lohkareita ja kivikoita joita emme olleet aiemmin nähneet. Kannatti siis kulkea hetki omia polkuja.

Ja kohta olimmekin jo sinipäisillä tolpilla merkityllä virallisella reitille. 

Kallioiden päältä laskeuduimme metsäautotielle. Kuljimme sitä jonkin aikaa Iso-Kypärään päin, kunnes hoksasimme houkuttelevan polun laskeutuvan sopivaan suuntaan. Poikkesimme siis taas merkityltä reitiltä.

Tupsahdimme Iso-Kypärän aurinkoiseen rantaan hieman ennen laavua.

Tällä kertaa emme pysähtyneet nuotiopiirille vaan jatkoimme lammin rantaa pitkin.

Lammin päässä lähdimme kiertämään lammikkoa pohjoisen kautta. Tämäkään pätkä ei kuulunut opastettuun Kahden Piilon kierrokseen.

Rannan polku kulki suopursujen ja kanervien keskellä. Suopursu on kosteikkojen kasvi ja kanerva viihtyy kuivalla kankaalla, mutta täällä ne elelivät sulassa sovussa. Olisipa ollut kiva, jos täälläkin olisi ollut edes penkki luonnon ihailua varten.

Seuraavalta opasteelta suuntasimme Kiiskilammelle, mutta vanhasta muistista emme seuranneet opasteen nuolia vaan läksimme päinvastaiseen suuntaan. Näin emme päätyneet kävelemään autotiellä vaan saimme kulkea hieman pehmeämmällä ja vihreämmällä väylällä.

Aluksi ohitimme vanhan sorakuopan.

Saimme kävellä kiemurtelevaa tietä aika pitkään, mutta komeiden kallioiden välissä oli kyllä ilo kulkea.

Lopulta saavutimme Kiiskilammen laavulle vievän sorapolun. Polun alussa olivat klapit ja tuolla hieman pidemmällä huussi.

Kiiskilammin laavu ja nuotiopiiri nököttivät upealla paikalla korkealla kalliolla. Tässä kelpasi paistella makkaroita ja ihastella elokuista luontoa. Saimme nauttia paikasta ihan kahdestaan ja niin pidimmekin hieman pidemmän tauon. Hyttysiä ei enää juuri ollut ja alkumatkan lintukärpäset olivat jääneet omille nurkilleen eli meillä lepäilevillä oli aika lokoisat oltavat.

Aikamme istuttuamme lähdimme taas pois merkityltä reitiltä ja kiersimme lammin itäistä rantaa pitkin. Täällä kulki selkeä polku joka ei tosiaankaan ollut tylsä. Välillä laskeuduttiin aivan veden ääreen, välillä noustiin kallioille.

Yhden kallion ja lammen välissä pilkisti myös salainen nuotiopaikka, joka ei tainnut olla ihan virallinen. Sen vieressä oli myös pieni tasainen alue teltalle.

Kiiskilammin eteläisessä päässä pääsimme mahtikallion juurelle. Sen pystysuorassa nousussa näkyi kiipeilijöiden kiveen nakuttamia rautasilmukoita. Kiven pinnalla taisi näkyä myös tossun jälkiä.

Mekin nousimme kallion laelle, mutta tylsästi polkua pitkin. Vehmaiden puiden ansiosta maisemaan tämä nousu ei suuremmin vaikuttanut.

Täällä ylhäällä kiipeilijöiden kettinginpätkät keikkuivat tyhjyyden päällä.

Laskeuduimme kallion loivaa ja metsittynyttä etelärinnettä sen juurelle.

Täällä olivat ehkä koko komeuden parhaimmat näkymät. 

Menossa oli itsepäisten puiden ja hissuksiin lohkeilevan vanhuksen vuosikymmenten, ellei peräti vuosisatojen pituinen keskustelu.

Lopulta heitimme hyvästit Kiiskilammille ja suunnistimme merkkaamatonta polkua pitkin etelään päin.

Polun varrella oli edelleen kaiken kokoisia kivikkoja ja niiden kainalossa kasvavia puita. Paikoin juuret olivat melkein runkoa paksumpia. Nuo puut olivat pärjänneet kymmeniä vuosia omituisissa paikoissaan. Toivottavasti sinnikkyys ja hyvä onni jatkuvat.

Lopulta päädyimme hakkuuaukean saniaismetsään jossa polku oli miltei kadoksissa. 

Saniaisten loputtua tulimme hämärään näreikköön. Niin ne maisemat vaihtuivat lyhyenkin etapin varrella.

Polku päättyi tiehen joka loisti auringossa kuin olisi ollut liekeissä.

Tätä saimme kulkea pitkään. Mieluimmin olisimme kävelleet metsäpolkua, mutta etsinnöistä huolimatta yhtäkään oikeaan suuntaan kulkevaa ei osunut kohdalle.

Seuraava opaste näytti jo reitin Pikkupiilolle. Eikä Piilolammin parkkipaikallekaan ollut kuin runsaat kaksi kilometriä. 

Autotie muuttui hieman pehmeämmäksi ja mukavammaksi kävellä.

En onnistunut löytämään tuolle sympaattiselle toukalle nimeä, mutta ehkä joku lukijoista on viisaampi.

Metsätie päättyi polulle, joka kulki halki korkean heinikon. Tuollaisella osuudella tulevat aina mieleen verta vaanivat punkit, mutta toistaiseksi niitä ei ole ihoilta löytynyt.

Loppukesä oli jo tehnyt tepposensa joillekin kukkijoille.

Pikkupiilo on yksi alueen sievimmistä lätäköistä. Sen rannalla ei ole minkään sortin taukopaikkaa vaan sitä pitää ihailla ohi kulkevalta polulta.

Edellisillä käynneillämme tuo polku oli ollut aikamoista lätäkköä. Nyt kaikki oli suhteellisen kuivaa ja hyvinkin kulkukelpoista.

Ja muutaman mutkan ja juurakon jälkeen olimmekin jo Piilolammin parkkipaikan tienoilla.

Kävelimme retken aikana noin 11 kilometriä. Aika paljon kuljimme merkityllä reitillä, mutta paljon myös omilla poluillamme. Se tuntui hyvältä sekoitukselta.

Hyvinkään Usmi-Kytäjän maasto on monipuolista. Lampia riittää ja ennen kaikkea kivikoita, kallioita ja järkäleitä. Opasteltuilta reiteiltä voi silloin tällöin poiketa kunhan suunnilleen tietää mitä tekee. 

Ja myös vaikkei ihan varmasti tietäisikään.