Maanantai on yhtä hyvä retkeilypäivä kuin joku toinenkin. Ja vallankin jos aurinko paistaa.
Lähdimme jälleen kerran Evon maastoon ja tällä kertaa halusimme pitkästä aikaa vierailla Kotisten aarnialueella.
Jätimme auton levikkeelle lähelle Saarijärven laavua ja kiersimme kierroksemme myötäpäivään.
Olin jotenkin onnistunut sähläämään kameraani päivämäärän... toivottavasti tuo ei haittaa liikaa.
Saarijärven laavu kaikkine lisäosineen on rakennettu hyvin pitkille ihmisille. Kaikki sen rakenteet ovat tällaisen lyhyemmän ihmisen mielestä liian korkeita.
Pari kaatunutta puuta oli tehnyt selvää muutamasta korkeasta pöydästä.
Laavulla pyörähtämisen jälkeen kuljimme hetken metsäautotietä.
Kun saavutimme Kuolemankallion siirryimme metsäpolulle. Tosin koko polku oli liki kadonnut kaatuneiden puiden alle ja välillä olimme melkein eksyksissä. Kun ohitimme tutun punaisen tötsän tiesimme olevamme oikealla reitillä.
Evon maastossa on todella paljon mielenkiintoisia kiviä.
Jatkoimme polku pitkin kiipeily- ja kiertotekniikalla. Lopulta saavutimme Valkea-Kotisen.
Valkea-Kotisen rannalla on joskus ollut majavanpesä ja maastossa oli vielä muutamia vanhoja talttahampaiden jälkiä.
Järven pohjoispäässä siitepöly oli värjännyt veden keltaiseksi ja suopursu melkein kukki.
Löysimme poluntapaisen joka veisi meidät Kotisten aarnialueelle. Tosiasiassa tuo heiveröinen reitti katosi muutaman askeleen jälkeen ja tästä eteenpäin taivalsimme "umpihangessa".
Aarnialuetta peittää paksu sammal ja meidän jälkemme sen pinnalla katosivat saman tien.
Suuntasimme kohti Lapinkalliota niin tarkasti kuin tässä maastossa pystyi.
Kuinka vanha mahtoi olla tämä kilpikaarnainen mänty?
Viivasuora eteneminen oli mahdotonta mutta eipä meillä ollut kiire minnekään.
Alitimme komean kallion jota ei jostain syystä löydy alueen kartoista. Soisella kohdalla kävelimme rinnettä pitkin.
Ylitimme hetteikössä metsäpuron komealla loikalla ja aloitimme Lapinkalliolle nousun.
Kallion päällä oli edelleen kivi jota pidän Lapinkallion tunnuksena. Tuo kumma soikio on arvoitus.
Istahdimme aurinkoon pitämään evästaukoa. Jonkin verran hyttysiä ja muita lentäviä öttiäisiä liittyi seuraamme. Kohtalainen tuulenvire lennätti ötökät pois sopivin väliajoin. Myös Offia ruiskuteltiin.
Pitkähkön istuskelun jälkeen jatkoimme matkaa kallion lakea pitkin. Tässä kulki polku oikeaan suuntaan.
Lapinkallion eteläisen pään laskeutuminen tapahtui hyvin jyrkkää polkua pitkin. Osan siitä laskettelin takamuksellani kun en uskaltanut kulkea pystyssä. Selvisimme jyrkänteestä onnekkaasti ilman vaurioita.
Nyt edessä oli kohtalaisen selkeä polku jos ei ota huomioon kymmeniä reitille kaatuneita puita. Suuntana oli nyt Valkea Kotinen.
Valkea Kotisen rannan tuntumassa yhytimme pitkospuut. Olipa niillä helppo kävellä.
Järven eteläpään suolla kokoontui omituisten otusten kerho, eli Evon tutkimuskeskuksen pöntöt.
Lopulta päädyimme taas soratielle. Koska päivä oli kaunis ja jalka vielä nousi päätimme kävellä autolle hieman pidempää kautta.
Ihmettelimme miksi soratien laidassa oli uudet tukevat portaat... kunnes selvisi että ne veivät hirvitornille. Onko metsästysporukka jo niin kömpelökinttuista ettei pienen rinteen nousu onnistu ilman portaita?
Kävelimme tietä kunnes ilveksen tassuilla opastettu reitti vei meidät takaisin metsän uumeniin.
Nyt tulimme Iso Ruuhijärven rantamille. Täälläkin oli aika paljon puita kaatunut polulle mutta me olimme jo harjaantuneita kiipeilijöitä, loikkijoita ja kiertäjiä.
Lopulta saavutimme tien jota pitkin retkemme alkoi ja ympyrä sulkeutui.
Päivän kävelyn pituus oli noin yhdeksän kilometriä. Saimme kävellä hienoja polkuja hienoissa metsissä, helmenä tietenkin Kotisten aarnialue ja Lapinkallio.
