tiistai 2. heinäkuuta 2019

Saariselän Rumakuru

Juhannusviikon aamu Saariselällä valkeni tihkusateisena. Vettä ei kuitenkaan tipahdellut liian taajaan, joten oli hyvä lähteä taas pienelle kävelylle.

Saariselän Rumakurulle voi taivaltaa myös Kiilopäältä ja sinnehän me suuntasimmekin.
Useimmat Kiilopään reitit alkavat kansallispuiston portilta, mutta Rumakurulle vievä Ahopää-reitti alkoi päinvastaisesta suunnasta.

Ainakin, jos sen aikoi kiertää myötäpäivään.




Kartassa polkumme oli tuo sininen, joka lähtee Kiilopäältä pohjoiseen ohi Ahopään.

Kulkisimme sitä Rumakurulle asti. Siellä päättäisimme sään ja fiiliksen mukaan paluureitistä.


Alkumatkan kuljimme samaa väylää Poropolun kanssa, joten saimme nauttia taiteilija Seppo Leinosen piirtämistä Kiilopään infotauluista.

Jonkin matkaa käveltyämme livahdimme taitavasti poroportista aidan paremmalle puolen.





Keli alkoi pikkuhiljaa seestyä, mutta Kiilopään huippu oli vielä sumun ja kosteuden peitossa.
Edellisenä päivänä olimme nousseet tuonne korkealle Kiirunapolkua pitkin. Silloin aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja huipulta avautuivat todella upeat maisemat.
Vaan niinhän se on, että tunturissa sää on enimmäkseen vaihteleva.




Saariselän alueella ja Kiilopäällä oli todella panostettu opasteisiin. Kuten myös eripituisten ja -henkisten rengasreittien kehittämiseen. Sellainen teki retkeilyn helpoksi ja rennoksi.
Villimpää menoa kaipaaville UKK-puisto tarjosi kilometritolkulla liki koskematonta erämaata.




Aurinko jo melkein paistoi ja tunturin kupeella kiemurteleva polkumme alkoi näyttää entistä houkuttelevammalta. Olihan se paikoitellen aika kulunut, mutta silti suht helppokulkuinen.






Reitti oli mukavan vaihteleva. Alempana rinteessä solisevan joen ylitys onnistui helposti asiallisia astinkiviä pitkin. Vetisempänä aikana tuosta joutuisi ehkä kahlaamaan.



Vesiesteen jälkeen oli vain lyhyt matka Rumakurun vanhalle tuvalle (kuvassa). Emme kuitenkaan olleet menossa sinne, vaan jatkoimme leveää soratietä  pohjoista päin Rumakurun uudemmalle tuvalle. Matkaa sinne oli vain puolisen kilsaa.


Rumakurun uudella tuvalla oli pitkänmatkalaisia pitämässä taukoa, joten me evästelimme nuotiopiirin penkeillä.
Siitä oli hyvä tiirailla vieressä avautuvaan kuruun.

Kun olimme levähtäneet hetken, eli juoneet kahvit ja kaakaot, olimme valmiit astumaan maailman kauneimpaan Rumakuruun.




Kurun alkupäässä kiemurteli kaunis puro. Vesi siihen taisi tulla kivikon keskellä lepäävästä pikkulammesta. Sen rannalla oli epäviralliselta näyttävä tulistelupaikka.
Karun tunturiluonnon jälkeen kasvusto vesien äärellä oli mukavan rehevää.



Kurun pohjalla kulkeva polku oli hyvin houkutteleva. Mutta se ei vaikuttanut kovin helppokulkuiselta. Enemmänkin hankalalta ja irtokiviseltä.
Siispä päätimme kulkea sitä niin pitkälle kuin se olisi mahdollista ja turvallista. Sitten kääntyisimme suosiolla takaisinpäin.





Kurun rinteet olivat paikoin hyvin jyrkät. Komeat kalliot nousivat kurun molemmilla sivuilla.



Jatkoimme varovasti eteenpäin, sillä rinteissä oli selviä merkkejä kivivyöryistä.
Jos sellainen osuisi kohdalla, päättyisi kiipeily vähintäänkin mustelmiin.




Polkua oli kyllä kuljettu, vaikka se hankalimmissa kohdin katosi kivien sokkeloihin.








Harmaat, melkein uhkaavat kiviseinämät kurottuivat polun yli.

Niiden alitse kulkiessa kävi mielessä, että mistäköhän ne kaikki irtokivet olivat syöksyneet kurun pohjalle.

Täällä ei kannata taivaltaa sumussa tai rankkasateessa.



Eikä lumiseen aikaan, sillä tämä jos mikä oli lumivyörymaastoa.




Niinhän siinä sitten kävi, että saavutimme kurun toisen pään.

Kulkemamme polku ei epäilyksistä huolimatta missään vaiheessa muuttunut täysin kulkukelvottomaksi.

Välillä sai toki taituroida irtokivien keskellä, mutta ei kohtuuttoman paljon. Tai vaarallisesti.



Rumakurun pohjalla, tai enemmänkin rinteillä kulkenut polku oli pituudeltaan osapuilleen puoli kilometriä.

Ei siis kovinkaan pitkä vaikka tuntui kyllä oudosti kintuissa.


Kurusta päästyämme olimme hetken ikäänkuin eksyksissä. Sitten löytyi maastosta polku, joka kulki meille otolliseen suuntaan. Eli suunnilleen takaisin Kiilopäälle.




Kun olimme aikamme tallanneet tuota outoa polkua, se tupsahti yllättäen ja mukavasti Ahopää-reitille. Eli sille jota pitkin olimme tulleet Rumakurulle.
Hetken arvoimme erilaisten vaihtoehtoreittien kesken, mutta lopuksi lähdimme kulkemaan Ahopääpolkua takaisin Kiilopään suuntaan.



Rumakuru-seikkailumme aikana Kiilopää oli vapautunut sumusta ja usvasta.
Tässäkohdin alkoi myös yllättävä nälkä vaivata kulkijoita, joten olimme erittäin kiitollisia Suomen Ladun Kiilopään keskuksen ruokailumahdollisuudesta.

Rumakururetkemme pituus oli arviolta 12 kilometriä. Ei siis kovin pitkä, mutta sitäkin antoisampi. Se myös herätti innostuksen kuruihin. Niinpä Saariselkäviikkomme lopuksi suuntaisimme pitkälle Kuutamokurulle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti