torstai 24. syyskuuta 2015

Aulanko, tornin juurella



Aulangon puisto Hämeenlinnassa on alunperin eversti Hugo Standertskjöldin luomus. Kiitos siitä!

Tämä muistokyltti aiheesta löytyy Aulangon näkötornin kyljestä.
Torni on rakennettu 1907. Se on 33 metriä korkea ja arkkitehtina toimi Waldemar Aspelin.

Torniin nousu on ilmaista.

Ja suositeltavaa.
Ainakin kerran vuodessa.











Graniittitornin uumenissa on porras jos toinenkin.








Aulangonjärvi ja Lusikkaniemi tornin huipulta nähtynä.

Aulangonjärvi syntyi 1800-luvun lopulla, kun Vanajaveden pintaa laskettiin muutamia metrejä.

Tämä on virallista kansallismaisemaa.
Sibeliuskin kuulemma tykkäsi tästä niin, että sävelsi Finlandian.



Näkymä osapuilleen pohjoiseen. Siellä se Vanajavesi pilkottaa metsän takana.

Pilvet tuntuvat olevan kovin lähellä.
Vaan ei jäädä torniin asumaan!
Seuraava kohde jo odottaa: näkötornin juurelta lähtevät portaat alas kohti karhunluolaa.
Moni meistä on lapsena laskenut portaiden määrän.

Virallinen luku on 322.












Karhunluolan karhuperhe on vuodelta 1905 ja ne muotoili Robert Stigell.

Patsas on kestänyt jo satojen tyttöjen, ja miksei poikienkin kiipeilyt.








Tämä on harvinainen pesue, sillä pentuja on peräti kolme, ja perhe on edelleen onnellisesti yhdessä.




Villissä luonnossa kun uroskarhu saattaa listiä karhunpennut päästäkseen taas niiden äidin suosioon.

Voi myös olla, että näitäkin pentuja oli alunperin enemmän...





Ja niin on onnellista ydinperhettä ihasteltu riittämiin.
Ei muuta, kun mäkeen vaan!

Hilpeät 322 askelmaa ylöspäin.




Näkötornin juurella on näköalatasanne järvelle päin vuodelta 1934.

Jos ei uskalla, jaksa tai viitsi kiivetä torniin, on tasanteeltakin ihan kiva näkymä järvelle ja metsiin.









Tasanne on itseasiassa kaksikerroksinen.

Aika harva älyää laskeutua alempaan kerrokseen.
Siellä on hyvässä piilossa Lennart Segerstrålen fresko, joka esittää hurjaa karhun kaatoa.

Tämä se on hauska näyttää perheen pienemmille karhunluolassa käynnin jälkeen.
Vai ennen sitä?
Tässä metsästyskoirat valmiina tekemään selvää karhureppanasta.

Vaihtoehtoisesti nassikoille voi myös kertoa, että koirat ovat kiireellä tulossa pelastamaan karhua.


Minä ainakin uskon niin.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ulkoilua Usmissa

Usmi, Hyvinkää. Kun tällä alueella retkeilee,ei ole aina selvää, onko Usmin vai Kytäjän alueella. Tällä kertaa patikoimme alueen itäosissa, joten päätimme tämän olevan Usmia.

Auto on tälläkertaa jätetty Usminjärven rantaan, hieman järvestä pohjoiseen.




Reitit maastossa on kohtalaisen hyvin merkittyjä. Aluksi lyhyt kävely Iso-Karhun rantaan, jossa on hieno, mystinen avolouhoksen jäänne.

Täällä on kiveä louhittu ja siirrelty tonnikaupalla, mutta en löytänyt tarkempaa tietoa koska ja miksi.

Kytäjä-Usmin alueella on ammoin ollut hopeakaivoksia, mutta tämä louhos ei kuulu niihin.


Nämä lohkareet ovat vaihtaneet paikkaa varmaankin mies- ja hevosvoimin.
Kyllä siinä on hiki virrannut!















Louhoksen reunalla on hieman spooky risti. Miten se liittyy alueeseen? Ei tietoa.











Patikka etenee Iso-Karhulta metsän halki kohti Kaksoslammeja.

Pitkospuilla partioi ärhäkänoloinen vahti.
Se tuijotti tiukasti, kunnes kaikki olivat poistuneet sen pitkoksilta.
Sir, yes Sir!!

Palleroporonjäkälä oikein rehottaa Usmissa.








Kalliot, lohkareet ja kivikasat ovat Kytäjä-Usmille ominaisia. Niihin törmää tämän tämä.
Polku katosi aikoja sitten jonnekkin, koska haluttiin pois merkityltä reitiltä.
Kysymys ei kuitenkaan ole eksymisestä, vaan omien polkujen etsimisestä ja löytämisestä.
Polkujen löytymistä odotellessa voi ihailla mahtavia jäkäliä, joiden välissä pilkahtelee puolukoita.
Kaksoslammien laavu löytyi tuolta portaiden yläpäästä, mutta se oli niin täynnä väkeä, että matka jatkui kohti Iso-Kypärää.










Kaksoslammit ovat pikkuhiljaa kasvamassa umpeen.
Molemmat.
Kanto ja sienet elävät sopuisasti yhdessä. Ainakin jonkin aikaa.

Ainakin nyt.
Kesän kukkimiset on kukittu ja on siementen aika.

Ja kylläpäs niitä onkin!
Tämä kuva on muistutuksena itselle ja muillekkin siitä, että Iso-Kypärän nuotiopaikalla ei enää ole klapeja. Ne pitää napata mukaan polun varresta n. puolikilometriä ennen laavua.









Sen sijaan Iso-Kypärällä on uudehko laavu.
Se on aikas pikkanen ja hieman epäilyttää tuo matala maavara. Miten se mahtaa toimia talvella?
Nuotiopaikka kaipaa jo uusia penkkejä, mutta mukavahan se oli tässäkin kunnossa.

Jostain syystä Iso-Kypärällä on aina paleltu. Siis ihan säästä riippumatta. Nytkin lisättiin palttoota päälle lounasta viritellessä.
Ja taas ovat einesburgerit muuttuneet gourmehampeiksi.

Avotuli ja savu sen tekevät!
Ketunleivät jaksavat vielä rehottaa.
Kuin kesällä konsanaan...










Retki jatkuu kohti Piilolammia.
Poiketaan polulle, joka vie suoraan lammin pohjoispään kalliolle.

Polku kulkee pienempiä kalliota pitkin.
Nämä sammaleet ja jäkälät oikein hohtavat auringossa.

Piilolammin pohjoisen pään kalliolla on epävirallinen nuotiopaikka.
Kun ihmiset vielä älyäisivät korjata omat roskansa ja viedä ne pois!
Jotenkin outoa on, että täysi makkarapaketti jaksetaan kantaa metsään, mutta tyhjä on liian raskas poisvietäväksi.

Kalliolta on korea näköala lammelle.









Piilolammin tekosaari.

Ei tuollainen kasva yhden kesän aikana, eli kyseessä on pitempiaikainen projekti.
Lammen pohjoinen pääty on muutoinkin rehevä ja kaunis.

Eteläpäässä on Piilolammin virallinen nuotiopaikka.
Metsähallituksen ystävällinen varoitus ison ojan vieressä.

Piilolammin rantakallioista on joskus louhittu mustaa graniittia.

Onneksi jotain jäi myös jäljelle.














Rannan tuntumasta, kallionkolosta, löytyy taas yksi nuotiopaikka.

Aikaisempina vuosina tämä on ollut hyvin siivoton, mutta nythän se on ok.

Ja kun noustaan jyrkkää polkua ja hilppastaan äskeisen nuotiopaikan yläpuolelle kallion päälle, on sielläkin tulentekopaikka.

Ei virallinen, mutta komialla paikalla.

Usmissa todella tykätään paistaa makkaraa!
Kytäjän suuntaan ja Piilolammin eteläpäähän kulkeva polku on pikkasen kärsinyt myrskyissä ja mytereissä.

Me ei mennäkään sinne, vaan jatketaan metsän poikki metsäautotielle, ja lopulta autolle.
Vau! Mikä tupee!
Vaikka syksy jo vakavasti kolkuttelee nurkissa, on metsässä vielä paljon vihreää.



Olipa hieno päivä Usmissa!

Käveltiin alle 10 kilsaa, mutta maisemat vaihtuivat silti mukavasti.

torstai 17. syyskuuta 2015

Tädit Caminolla

"Tätinä taipaleella"-kirjaa lukiessa täytyy muistuttaa itseään siitä, että jokainen kävelee oman Caminonsa. Ei ole oikeita tai vääriä tapoja. On vain erilaisia kävelijöitä.

Pirkko Vekkeli ja Liisa Jäppinen vaeltavat Caminolla juurikin omaan tyyliinsä. He kävelevät harvoin yli kymmentä kilometriä päivässä ja turvautuvat taksiin, bussiin tai junaan aina kun siltä tuntuu. Ilman huonoa omaatuntoa.

Tädit aloittavat Caminoseikkailunsa -07 menemällä junalla Madridista Sarriaan ja kävelemällä sieltä väärään suuntaan Samoksen luostarille, jonka haluavat nähdä.
Tai oikeammin he kävelevät 7 kilometriä, eksyvät ja menevät autolla Samokseen.



Yövyttyään luostarissa he lähtevät takaisinpäin kohti Santiago de Compostelaa. Matkaa sinne on n. 120 kilsaa, johon he käyttävät 13 päivää.

Kävelyn vauhti ei siis päätä huimaa. Tädit ottavat rennosti. He istuskelevat tienpientareilla, mutustelevat eväitään ja piirtelevät luonnoksia näkymistä.



Kun tämä ensimmäinen retki onnistuu niin hyvin, he päättävät vaeltaa yhdessä koko Camino Francesin aloittaen sen klassisesti Ranskan puolelta Saint-Jean-Pied-de-Portista.

He eivät taivalla Camino Francesia kertarykäyksellä, vaan kolmen vuoden aikana, kulkien n. 250 km/vuosi, 2009 - 2011.





Kirjan sävy on positiivinen. Tädit etenevät halki pohjoisen Espanjan pikkuhiljaa, turhia hötkyilemättä. Halutessaan he turvautuvat autoihin tai junaan päästäkseen eteenpäin taipaleella.
Toki he myös kävelevät, mutta se ei tunnu olevan vaelluksen pääasia.

Teksti kulkee vaivattomasti, sillä kirjoittajat ovat toimittajia, tottuneita sanojen käyttäjiä. He kuvaavat runsaskätisesti metsäpolkuja ja kukkaketoja, kyliä ja kaupunkeja.

Kielitaitoa tädeillä on tavallista patikoitsijaa enemmän, ja he käyvätkin mielenkiintoisia keskusteluja paikallisten asukkaiden ja muiden vaeltajien kanssa.

Caminonsa kävelleille kirja on hämmentävä kuvaus toisenlaisesta suhtautumisesta pitkän matkan kävelyyn. Noinkin sen voi tehdä, jos on pokkaa. Eikä ota paineita kilometrimääristä.





Caminoaan vasta suunnitteleville kirja antaa toivoa siitä, että kyllä siellä pärjää. Ei ole pakko ahnehtia kilometrejä, jos ei halua. Siitä vaan matkaan!

Jokainen kävelee oman Caminonsa. Totta.

Toiset vaan kävelevät enemmän, kuin toiset.