perjantai 27. marraskuuta 2015

Lumikuru, kirja lapinhullun kainaloon

Kullervo Kemppisen "Lumikuru" on suomalaisen patikointikirjallisuuden klassikko.
Sen ensimmäinen painos on vuodelta 1958 ja tämä tuorein 2015.

Lumikuru on yksi maamme varhaisimmista erävaelluksen oppaista.
Se käsittelee ennenkaikkea Saariselkää, mutta varmasti sen ohjeet ja neuvot istuvat myös muualle Lappiin.
Kirjassa on kuvia vain kansilehdillä, mutta eloisaa ja uskottavalla tavalla luontoa kuvaavaa tekstiä lukiessaan näkee lapin luonnon siinä ihan silmiensä edessä.

Usko pois!
Kemppinen kertoo metsästyksestä ja kalastuksesta, nuotion sytyttämisestä ja polun löytämisestä kivikossa.

Hän kuvaa yöttömässä yössä vaeltamista ja purotaimenen narraamista suvannosta.

Tarjolla on monta elettyä tarinaa, joissa ihminen on ikäänkuin pienenä sittiäisenä mahtavassa erämaassa. Vaatimattomana vieraana isompien asioiden äärellä.


En ole koskaan ollut lapinvaelluksella. Mutta tätä kirjaa lukiessani aloin mystisesti kaivata tuntureita, tammukkapuroja ja vaivaiskoivujen käkkyröitä. Yllättäen haikailen savuisiin autiotupiin ja tyynien metsälampien äärelle.

Kauniisti kirjoitetun sanan voima on mahtava!

Tässä noin puolet kirjan sisällysluettelosta. Kemppinen opastaa omalla verkkaisella,  mutta ehdottoman asiantuntijan tavallaan niin rinkoista, karhuista, kuin muonastakin.

Monet ohjeista ovat tietenkin vanhentuneet, kuten monojen käyttäminen vaelluksella, mutta teksti on niin luontevaa ja ajateltua, että ei se oikeastaan haittaa.

Pikemminkin se on hupaisaa samalla tavalla, kuin vanhat dokumenttielokuvat.






Lumikuru on kirja, joka pitäisi löytyä jokaisen lapinhullun kainalosta...


...tai tarkemmin ajatellen: myös jokaisen luonnonystävän yöpöydältä, siitä ihan kädenulottuvilta.


tiistai 24. marraskuuta 2015

Lauhanvuori, Etelä-Pohjanmaan helmi

Lauhanvuoren kansallispuisto on mukava päiväretken kohde.
Yhtenä läntisen Suomen korkeimpana kohtana itse vuori kohoaa 231 metrin huimaavaan korkeuteen :) .

Ensin katsastetaan näkötorni. Sen jälkeen on tarkoitus ajaa Spitaalijärven P-paikalle ja sieltä patikoida katsomaan Kivijataa.
Lauhanvuoren laella nököttävä näkötorni on vuodelta 2004.
Aikaisemmin täällä on seissyt mm. palovartijan torni.








Hyvällä kelillä tornista voi nähdä Kristiinankaupunkiin asti.

Usvainen marraskuun aamu ei ehkä ole paras ajankohta kuikuiluun.






Torni on todella tukevaa tekoa. Se tuskin huojuu kovimmallakaan tuulella.

Mutta on siinä hemmetisti portaita kiivettavänä!



Näkötornilta on parin kilsan ajomatka seuraavaan kohteeseen.








Spitaalijärven parkkipaikalta johtaa
komea polku itse järvelle.

Tätä voi kulkea vaikka pyörätuolilla tai lasten kärryillä.


Nuotiopaikan ympärille mahtuu isompikin porukka nauttimaan maisemista.









Spitaalijärvestä ei saa spitaalia, ehkä.

Nimi johtuu järven veden parantavasta vaikutuksesta.
Sitä kuskattiin aikoinaan Venäläisille ruhtinaillekin.
Ehkä veden vaikutus elimistöön selittyy sen matalalla pH arvolla, sillä se on vain 4,7.


Järvellä on myös siisti keittokatos.

Tällaisia voisi olla enemmänkin, kun Suomen suvi on  mitä on...











Kaakao on aina paikallaan!











Järveltä suunnataan kohtalaisesti merkittylle polulle.

Maasto on tasaista ja helppoa kulkea.

Ja jotenkin pohjoisemman oloista, kuin pitäisi.












Reitti kulkee halki Isonevan.
Marraskuun puolivälissä sen vesimäärä on kohtuullinen, eivätkä jalat kastu ainakaan ehjillä pitkoksilla.
Nopea vilkaisu pikkuruisiin, joita on joka paikassa.

Nehän ovat hattivatteja!
Trust me!










Lohiluoma virtaa halki maaston.














Hieno penkki, mutta jotenkin se ei vaan houkuttele rentoutumaan...

...itsesuojeluvaisto nostaa silloin tällöin päätään...

Lauhanvuoren kansallispuistossa pohjavesi on lähellä maanpintaa. Useissa kohdin on lähteitä ja lähdepuroja. Nämä eivät koskaan jäädy, ja näissä puroissa elääkin tammukka, eli purotaimen.

Sellainen fisu livahti juuri ennen kuvanottoa tuon hiekasta pulputtavan lähteen yli.
Ihan tosi!


Pitkokset eivät aina ole ihan priimakunnossa.










Mutta ehkä niiden korjaamiseksi on jo olemassa suunnitelma ja aikataulu?
Viehkot lähdepurot halkovat maisemaa.

Tämä on varmaan pieni paratiisi kevään ensilämmössä.

Ja kesällä, kun hyttyset pääsevät vauhtiin.
Tähän on rakennettu pohjapato ohjaamaan veden juoksemista.

Piski ei todellakaan tykkää, kun porukka hajaantuu eri poluille.

Vähitellen maasto kuivuu. Jäkälät valtaavat taas maiseman.

Vain porot puuttuvat.









Polku johdattaa aika ihmeelliseen maisemaan, eli Kivijatalle.

Tämä on muinaista merenrantaa.

Sulan maan aikana kulkeminen on sallittua vain puisilla poluilla.
Näillä kivillä ei kasva sammal, eikä edes kunnon jäkälä. Tuhansien vuosien aikana ei yksikään pajunsoiro ole onnistunut juurtumaan tänne.

Ei ihme, että tähän paikkaan on aikojen saatossa liitetty paljon mystistä!


Tämä ikiaikainen kivikasauma on peräti 800 metriä pitkä.

Kivet ovat hiekkakiveä, mikä on Suomessa suht harvinaista.









Kivikkon iloinen kädenheilautus on oikeastaan ihan hauska, vaikka varmaankin sotii kaikkia lakeja ja lupia vastaan.

Lauhanvuori on ehdottomasti kohde, johon haluaa palata lämpöisempänä vuodenaikana.






perjantai 20. marraskuuta 2015

Seitseminen marraskuisessa hämyssä

Marraskuun puoliväli houkutti polulle! Nyt vuorossa on päiväretki Seisemisen kansallispuistoon.

Marraskuun päivä on lyhyt, mutta ei välitetä siitä!








Auto jätetään Kirkkaanlamminkankaan P-paikalle.

Tästä on hyvä suunnata kohti Haukilampea.
Alussa polku on oikea bulevardi kauniissa rinteessä!

Hienot sammalpatjat polun molemmin puolin.

Ja joku itikka siinä välissä...

Sitten maisema vaihtuu soiseksi kosteikoksi.

Majava on piipahtanut duunissa.

Ja ihan keskellä pitkospuita.
On sillä kaverilla hampaat!






Tämä mänty aikoo pysyä pystyssä tuli mitä tuli.














Haukilammen tulentekopaikka.

Lammen rannalla on hieno kaarnalaiva talvitelakalla.

Oravien vai hiirien?

Ehkä tirppalintujen?










Pitkokset ovat jäässä, joten niillä liikutaan hipsutellen.
Ja paikoin ne pitkokset ovat kertakaikkiaan ottamassa ritolat.
Seitsemisjoki virtaa aikas vuolaana.

Reitti ylittää sen monessa kohdin.



Paikoin joki yltyy melkein koskeksi.

Tässä on varmaan hienoa keväällä, kun metsä on heräämässä talven horroksista.








Hieno polku ja liukkaat pitkospuut johdattavat kansallispuiston vanhimpaan osaan.

Multiharjun aarniometsä on suojeltu 1910. Eli yli sata vuotta sitten.

Aarnimetsässä kasvaa jopa 400 vuotiaita kilpikaarnaisia mäntyjä.









Multiharjulla kulkee parikilometrinen luontopolku, eikä leveältä polulta poikkeaminen luonnollisestikaan ole sallittua.

Entti?

Niitä on tämä metsä täynnä.

Polun laitaan on siroteltu informatiivisia opastauluja.
Tätä ei laskettane polulta poikkeamiseksi.

Vain pitkospuita rakastava koira pysyy jäisillä lankuilla.

Mutta sillä onkin neliveto!


Marraskuinen sienisato!
Kun metsässä katuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa, niin kuuluuko sitä ääni?
Aarnimetsästä poistutaan nyt Koveron suuntaan.
Alaspäin menoa helpottavat pitkät portaat.
Koverolammen nuotiopaikka.

Marraskuinen päivä alkaa jo kääntyä hämärän puolelle.
Kun kaikki on kosteaa, auttaa nuotion sytyttämisessä repusta löytyvät kuivat sälät ja sanomalehti.
Täytyy kyllä sanoa, että lähellä nollaa oleva lämpötila hidastaa julmasti eineshampurilaisen lämpiämistä.

Hyvää se silti oli.