maanantai 30. tammikuuta 2017

Pilvisen päivän rantareitti

Jotta tulevan kesän aikana saavuttaisin asettamani  tavoitteen, täytyy kävelyä treenata harva se päivä.

Hämeenlinnan rantareitti on yksi osavan mittaisista kävelyreiteistä osavalla paikalla.

Tällä kertaa lisäsin taipaleen pituutta aloittamalla retken ihan kotiovelta, enkä linnan parkkipaikalta kuten yleensä.

Tässä vilkaisu taaksepäin just, kun linna on ohitettu.
Keli ei ole kovin korea, mutta tie ei onneksi ole likikään niin liukas, kuin kuvasta luulisi.
Rantareitti kulkee kauniissa maisemassa Vanajaveden äärellä.



Kaupunginpuiston kohdalla ohitetaan koreaksi kunnostettuja vanhoja rakennelmia.

Ylempi on Puistokomitean paviljonki, alempi laivalaiturin odotusmaja.

Kaupunginpuiston jälkeen ylitetään rautatiesilta.

Sillan kaiteeseen on lukittu useita lemmenlukkoja, vai mikä lienee niiden oikea nimi...

Jotkin lukoista on tehty kestämään täältä ikuisuuteen.

Sillan jälkeen on mahdollisuus poiketa rannan nuotiopaikalle ja jatkaa siitä hetki pitkospuita pitkin.

Tälläkertaa pitkokset olivat niin jäiset, etten viitsinyt lähteä niille luistelemaan.











Reitin itäinen suora kulkee rautatien rinnalla.

Toisinaan riehaannun vilkuttamaan ohiajavalle junalle, ja olen melko varma että sieltä vilkutetaan takaisin.

Tämä juna oli kylläkin tukkilastissa.







Rantareitin tältä osuudelta on mahdollisuus napsia linnasta uljaita kuvia.












Kun kaarretaan Varikonniemeen, näkyy linna sinnekin.

Tosin vain näin lehdettömään aikaan.


Varikonniemeen on kaavoitettu uusi asuntoalue, kerrostaloja ja parkkipaikkoja.
Jos niemen komeita, ikivanhoja puita aletaan kaataa, ostan ehkä kettinkiä, kahlitsen itseni niiden runkoihin ja pidän helvetinmoista meteliä. Ehkä.


Jostain syystä, näin tammikuun lopulla täällä juhlitaan joulua... lyhdyissä on tulet.


Rantareitin pituus on kuusi kilometriä. Kotiportiltani kotiportilleni tuli retken pituudeksi 10 kilsaa.

Ihan kiva pilvisen iltapäivän kävelyksi.



tiistai 24. tammikuuta 2017

Kävelyllä Kaupunginpuistossa


Hämeenlinnan Kaupunginpuisto, eli Parkki oli ammoin nimeltään Pyövelinmäki.

Silloin elettiin synkempiä aikoja, ainakin tämän alueen osalta.



Me lähestymme puistoa Tampereentien kautta. Sen varrelta nousevat jykevät kiviportaat puuston siimekseen.
Kaupunginpuistossa on mukavasti kiviaidalla reunustettuja kujia.

Vankityövoimalla rakennettuja.
Aivan portaiden yläpään kohdalla yhdessä kivessä on kaiverruksia.

En raaskinut tuhota hienoa lumipeitettä, sillä voin ihan hyvin tulla sulan kelin aikana lukemaan koko tekstin.
Ei tarvitse pitkään kävellä, kun ensimmäinen paviljonki häämöttää jo puiden välissä.
Paviljongin vieressä kulkee kaunis kävelypolku.

Rakennettuja käytäviä on alueella 5,4 kilometriä.

Lisäksi on omia aikojaan syntyneitä polkuja osavissa kohdissa.
Ja kun tätä käytävää kulkee jonkin askeleen eteenpäin, löytyy toinen paviljonki.

Ensimmäisen kopio.


Kaupunginpuistossa on useita mahtavia puita.

Aikoinaan niitä kasvatettiin taimitarhassa, joka sijaitsi nykyisen Sibeliuspuiston paikalla.


Kuuluisin puiston paviljongeista on Puistokomitean Paviljonki.

Sieltä on näkymä Vanajavedelle ja Hämeen Linnaan.

Okei, käytin zoomia, jotta linna tulisi paremmin esille...


Paviljongin edustalle on viime vuosien aikana rakennettu jykevät kukkaterassit.

Kesäisin niiden loisto näkyy pitkälle.

Lopuksi kiivetään puiston laelle, kesäteatterin nurkille.

Siellä kohoavat tekorauniot, jotka vangit rakensivat puiston raivaustöissä jääneistä kivistä.

Muurissa olevan viestin mukaan Hämeen läänin kuvernööri Otto Carl Rehbinder perusti puiston 1847.

Tattis Otto!


Tällä kertaa en uskaltanut kiivetä muurin päälle, sillä edellisellä kerralla en meinannut päästä sieltä ehjin nahoin alas.

Silloinkin oli liukasta ja korkeeta.

Ehkä palaan kesällä ja ehkä uskaltaudun jälleen kiipeämään... saas nähdä.







Hämeenlinnan Kaupunginpuisto on aina käymisen väärti.
Se on lähellä keskustaa ja täynnä kaunista katseltavaa.



torstai 19. tammikuuta 2017

Puiden rungot kertovat tarinaa


Metsässä kävellessään näkee monenlaisia puita, ja välillä huomaa tosissaan ajattelevansa niiden elämää.

Ja kuolemaakin, jos pitää vanhoista kannoista kuten minä.

Kahta samanlaista puuta ei löydy, ei vaikka metsää olisi silmän kantamattomiin.

Metsän lisäksi monella meistä on pihapuu, tai puistopuu, joka tuntuu tärkeältä.

Eläkkeellä oleva maatalous- ja metsätieteen professori Matti Nuorteva tuntee puun jos toisenkin.

Hänen kiehtova kirjansa Puun runkojen kertomaa on vuodelta 2005, mutta sen sisältämät tarinat puiden elämästä ovat ajattomia.
Kirjassa käsitellään koivun, männyn ja kuusen elämää.

Nämä ovat ne puulajit, jotka (melkein jokainen) suomalainen tuntee.


Pakostakin esille nousevat myös metsän monenlaiset ötökät ja runkopuiden kuninkaat, eli tikat.

Niiden jälkiä puiden rungoilla on monenlaisia, monissa eri kohdissa.

Nuorteva on onneksi laittanut kirjaansa runsaasti itse kuvaamiaan esimerkkejä puiden vaurioista.


Nuo kuvat näyttävät niin tutuilta.

Varmasti olen nähnyt samanlaisia juttuja kotimaamme uskomattomissa metsissä.

Kuten sanottu: puiden elämästä hyötyy uskomaton määrä itikoita.

Ne temmeltävät puiden juuristossa, rungolla, kuoren alla, lehdistössä ja neulasten parissa.

Ja jättävät kukin omanlaisensa jäljen.
Puiden kimpussa ovat myös sienet, käävät, pahkat ja muhkurat.

Runkojen ulkonäköä muovaavat myös mutkat, haarat ja poikaoksat.

Lisäksi tulevat lumi, pakkanen, salamat ja metsäpalot.

Ja kaikkien näiden lisäksi meidän ihmisten aiheuttamat jäljet, kirveen iskemät ja sen sellaiset.

Puiden rungoista näkee menneisyyden, tämän hetken ja aavistuksen tulevaisuudesta.

Nuorteva selostaa kärsivällisesti puun kasvua siemenestä jättiläiseksi.

Hän auttaa meitä näkemään kuorta syvemmälle ja latvusta korkeammalle.
Kun seuraavan kerran mietit, miksi joissain puiden rungoissa on tasainen reikärivistö vaakasuorassa, toisissa pystyssä, etsi käsiisi tämä kirja.

Tai kun kummastelet kelon kiertynyttä runkoa, outoa männyn latvaa tai puun pinnan hieroglyfejä, tästä kirjasta löytyy selitys niille kaikille.



Lukemani kappale kuuluu kirjastolle, mutta haluan ehdottomasti tämän kirjan myös omaan hyllyyni.

Käden ulottuville.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Ikivihreä tuijametsä

Aulangolla, salaisessa paikassa sijaitseva tuijametsä ei talvea kavahda.

Sen siimekseen johdattavat pitkospuut ovat lumen peitossa, pakkastakin taitaa olla, mutta tuija senkun porskuttaa.


Kesällä tuijametsä oli varjoisa, mutta nyt talvella se on todella pimeä paikka.

On oikeastaan ihme, että lumi on löytänyt tiensä tuon tiheän oksiston läpi.


Pitkosten vieressä mutkitteleva puropahanen on jäässä, mutta jään läpi kuuluu hiljaista lirinää.

Se on kuin lupaus valoisammasta ajasta.
Kevääseen on vielä matkaa, mutta tuolla piilossaan se odottaa tulemistaan.


Polun päässä on näköalaterassi.

Se on aika hupaisa, mutta sopii kohdalleen oikein hyvin.

Varsinaista näköalaa ei ole.
Terassin vieressä roikkuvat Aulangon oravien joulukoristeet.

Bileet loppuivat jo pari viikkoa sitten, mutta niiden tunnelma on vielä aistittavissa.
On aika palata arkiseen maailmaan.
Tunnelin päässä näkyy valoa.

Ja niin pitkokset johdattavat kulkijan takaisin ihmisten ilmoille, avaran taivaan alle.




Tästä pääsee tuijametsän kesään.