Retki Kuutamokurulle

Juhannusviikon viimeiseksi retkikohteeksi Saariselällä valikoitui Kuutamokuru.
Yksi tärkeimmistä valintaperusteista oli se, ettei Kuutamokurulle kulkenut opastettua polkua.

Halusimme leikkiä oikeita vaeltajia.

Niinpä aloitimme retken Kiilopään opasteiden ääreltä.
Jotta pääsisimme merkittyjen polkujen ulottumattomiin, täytyi ensin kulkea viitoitettua reittiä Niilanpään tuvalle.

Pilviverho alkoi pikkuhiljaa rakoilla, kun kuljimme leveää ja tavallaan tylsää latupohjaa.


Olihan tuota toki helppo talloa, eikä ympäröivässä luonnossa todellakaan ollut valittamista.

Niilanpään nuotiopaikka oli hienoa UKK-mallistoa, eikä se oikeasti ollut noin vinossa.

Primuskeitin sen aiheutti.



Kiehautimme siis lämpimät juomat, ennenkuin läksimme nousemaan vieressä kohoavan Niilanpään rinnettä.

Kuutamokuru oli opaskartassa merkitty Niilanpään ja Rautupään väliin.
Ajatuksena oli kulkea kurua pohjoiseen ja sitten palata Kiilopäälle tuota keltaista polkua pitkin.






Nyt täytyi vain löytää jonkin sortin reitti kurulle...

... ja kappas: kulkemastamme väylästä haarautui selvääkin selvemmin oivallinen polku ylämäkeen.

Näin sitä taivallettiin maastossa ilman opasteita!
Taaksepäin vilkaisulla näki, miten Niilanpään taukopaikka kylpi auringossa.
Samasta valonlähteestä nauttivat myös iki-ihanat sieliköt.

Hyvän ylämäen ja loivan alamäen jälkeen yhytimme Kuutamokurun pään. Kuru kulki osapuilleen pohjois-eteläsuunnassa ja tämä lampi oli siis sen eteläpäässä.
Onkohan tuo lampi samankokoinen koko lumettoman ajan?

Alkuperäinen ajatuksemme oli ollut kulkea kurun pohjalla koko sen pituuden, mutta eipä tuo oikein ollut mahdollista. Kurun pohja oli pitkältä matkalta lumen peitossa.
Ja missä ei lunta ollut, oli hankalan näköistä irtokivikkoa. Tai peräti pystykalliota.
Kuutamokuru ei ollut mikään leikkipaikka.

Tyydyimme siis kulkemaan harjannetta seuraavaa polkua pitkin. Ja olihan se vallan oivallinen reitti. Ehkä tämä oli parasta myös näköalojen kannalta.

Kun rinne sitten hieman loiveni pääsimme laskeutumaan kurun pohjalle. Siellä virtasi vesi välillä leppoisasti, välillä kuin koskissa ikään. Kurun lumipeite takasi vesivarat.
Juhannusviikon lumipallo oli aika märkä, mutta ihan pallo silti.

Tunturipaju (?) kasvoi uhmakkaasti aivan veden äärellä. Tsemppiä sen uskolle ja toivolle. Sillä oli varmaan myös kokemusta siitä, miten näillä leveyspiireillä pärjäillään.

Kivikon keskellä kasvoi jotain valkoista, pientä ja hyvin kaunista. Sammalvarpio oli minulle uusi onnekas löytö.
Tunturissa ei kannattanut kasvattaa pitkää vartta. Parempi ilmeisesti oli satsata koreaan ulkonäköön.
Sammalvarpio onkin sitkeä sissi, sillä sitä tavataan myös Haltin huipulta 1328 m korkeudesta. Siellä ei moni kasvi pärjää.

Lopulta Kuutamokurun ja meidän onnekkaiden vaeltajien tiet erosivat. Kuru madaltui ja jatkoi eteenpäin jokena.
Me taivalsimme edelleen samaa polkua, joka alussa kulki kurun laitaa. Nyt pääsimme tunturikoivujen sekaan.
Ja saimme myös vihjeen uuden elämän alkamisesta.

Polkumme päättyi Kiilopäätä kohti kulkevaan väylään. Suunta näytti just oikealta ja kuljimme sitä kotvasen tovin.
Virtaavan vesistön kohdalla sitten hoksasimme, että oikea reittimme kulkikin joen toisella puolen. Tämä mitä nyt astelimme lähti kaartamaan ihan väärään suuntaan.

Onneksi tämäkin vesistö oli helposti ylitettävissä. Gore-tex-popoista oli taas apua.

Seikkailumme polulla ilman opasteita oli päättynyt onnellisesti. Olimme taas sivistyksen parissa.
Nyt täytyi enää kulkea Luulampi-reittiä ihan sen loppuun asti.
Polku lähti kiemurtamaan Kiilopään rinteeseen aikamoiseen ylämäkeen.

Kun toivottu alamäki lopulta alkoi väylämme ristesi Kiirunapolun kanssa. Nyt näkyi maastossa jo muitakin retkeilijöitä.

Pitkää loivaa alamäkeä Kiilopään rinteessä oli ilo astella.
Lopulta alhalla alkoi näkyä Suomen Ladun Kiilopään keskus, eli lähtöpaikkamme. Ympyrä siis sulkeutui.
Kuutamokururetkemme pituus oli osapuilleen 14 kilometriä parahimmassa pohjoisen maastossa.
Olimme ansainneet maukkaan lounaan Kiilopään raflassa.

Kuutamokuru oli Saariselkäviikkomme viimeinen retkikohde. Monta houkuttelevaa reittiä jäi vielä kulkematta, joten toivottavasti pääsemme vielä joskus uudelleen näille seuduille.

p/s huhujen mukaan myös Kuutamokurulle olisi tulossa viitoitus :)

Saariselän Rumakuru

Juhannusviikon aamu Saariselällä valkeni tihkusateisena. Vettä ei kuitenkaan tipahdellut liian taajaan, joten oli hyvä lähteä taas pienelle kävelylle.

Saariselän Rumakurulle voi taivaltaa myös Kiilopäältä ja sinnehän me suuntasimmekin.
Useimmat Kiilopään reitit alkavat kansallispuiston portilta, mutta Rumakurulle vievä Ahopää-reitti alkoi päinvastaisesta suunnasta.

Ainakin, jos sen aikoi kiertää myötäpäivään.




Kartassa polkumme oli tuo sininen, joka lähtee Kiilopäältä pohjoiseen ohi Ahopään.

Kulkisimme sitä Rumakurulle asti. Siellä päättäisimme sään ja fiiliksen mukaan paluureitistä.

Alkumatkan kuljimme samaa väylää Poropolun kanssa, joten saimme nauttia taiteilija Seppo Leinosen piirtämistä Kiilopään infotauluista.

Jonkin matkaa käveltyämme livahdimme taitavasti poroportista aidan paremmalle puolen.

Keli alkoi pikkuhiljaa seestyä, mutta Kiilopään huippu oli vielä sumun ja kosteuden peitossa.
Edellisenä päivänä olimme nousseet tuonne korkealle Kiirunapolkua pitkin. Silloin aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja huipulta avautuivat todella upeat maisemat.
Vaan niinhän se on, että tunturissa sää on enimmäkseen vaihteleva.

Saariselän alueella ja Kiilopäällä oli todella panostettu opasteisiin. Kuten myös eripituisten ja -henkisten rengasreittien kehittämiseen. Sellainen teki retkeilyn helpoksi ja rennoksi.
Villimpää menoa kaipaaville UKK-puisto tarjosi kilometritolkulla liki koskematonta erämaata.

Aurinko jo melkein paistoi ja tunturin kupeella kiemurteleva polkumme alkoi näyttää entistä houkuttelevammalta. Olihan se paikoitellen aika kulunut, mutta silti suht helppokulkuinen.

Reitti oli mukavan vaihteleva. Alempana rinteessä solisevan joen ylitys onnistui helposti asiallisia astinkiviä pitkin. Vetisempänä aikana tuosta joutuisi ehkä kahlaamaan.

Vesiesteen jälkeen oli vain lyhyt matka Rumakurun vanhalle tuvalle (kuvassa). Emme kuitenkaan olleet menossa sinne, vaan jatkoimme leveää soratietä  pohjoista päin Rumakurun uudemmalle tuvalle. Matkaa sinne oli vain puolisen kilsaa.

Rumakurun uudella tuvalla oli pitkänmatkalaisia pitämässä taukoa, joten me evästelimme nuotiopiirin penkeillä.
Siitä oli hyvä tiirailla vieressä avautuvaan kuruun.

Kun olimme levähtäneet hetken, eli juoneet kahvit ja kaakaot, olimme valmiit astumaan maailman kauneimpaan Rumakuruun.

Kurun alkupäässä kiemurteli kaunis puro. Vesi siihen taisi tulla kivikon keskellä lepäävästä pikkulammesta. Sen rannalla oli epäviralliselta näyttävä tulistelupaikka.
Karun tunturiluonnon jälkeen kasvusto vesien äärellä oli mukavan rehevää.

Kurun pohjalla kulkeva polku oli hyvin houkutteleva. Mutta se ei vaikuttanut kovin helppokulkuiselta. Enemmänkin hankalalta ja irtokiviseltä.
Siispä päätimme kulkea sitä niin pitkälle kuin se olisi mahdollista ja turvallista. Sitten kääntyisimme suosiolla takaisinpäin.

Kurun rinteet olivat paikoin hyvin jyrkät. Komeat kalliot nousivat kurun molemmilla sivuilla.



Jatkoimme varovasti eteenpäin, sillä rinteissä oli selviä merkkejä kivivyöryistä.
Jos sellainen osuisi kohdalla, päättyisi kiipeily vähintäänkin mustelmiin.




Polkua oli kyllä kuljettu, vaikka se hankalimmissa kohdin katosi kivien sokkeloihin.

Harmaat, melkein uhkaavat kiviseinämät kurottuivat polun yli.

Niiden alitse kulkiessa kävi mielessä, että mistäköhän ne kaikki irtokivet olivat syöksyneet kurun pohjalle.

Täällä ei kannata taivaltaa sumussa tai rankkasateessa.



Eikä lumiseen aikaan, sillä tämä jos mikä oli lumivyörymaastoa.

Niinhän siinä sitten kävi, että saavutimme kurun toisen pään.

Kulkemamme polku ei epäilyksistä huolimatta missään vaiheessa muuttunut täysin kulkukelvottomaksi.

Välillä sai toki taituroida irtokivien keskellä, mutta ei kohtuuttoman paljon. Tai vaarallisesti.



Rumakurun pohjalla, tai enemmänkin rinteillä kulkenut polku oli pituudeltaan osapuilleen puoli kilometriä.

Ei siis kovinkaan pitkä vaikka tuntui kyllä oudosti kintuissa.

Kurusta päästyämme olimme hetken ikäänkuin eksyksissä. Sitten löytyi maastosta polku, joka kulki meille otolliseen suuntaan. Eli suunnilleen takaisin Kiilopäälle.

Kun olimme aikamme tallanneet tuota outoa polkua, se tupsahti yllättäen ja mukavasti Ahopää-reitille. Eli sille jota pitkin olimme tulleet Rumakurulle.
Hetken arvoimme erilaisten vaihtoehtoreittien kesken, mutta lopuksi lähdimme kulkemaan Ahopääpolkua takaisin Kiilopään suuntaan.

Rumakuru-seikkailumme aikana Kiilopää oli vapautunut sumusta ja usvasta.
Tässäkohdin alkoi myös yllättävä nälkä vaivata kulkijoita, joten olimme erittäin kiitollisia Suomen Ladun Kiilopään keskuksen ruokailumahdollisuudesta.

Rumakururetkemme pituus oli arviolta 12 kilometriä. Ei siis kovin pitkä, mutta sitäkin antoisampi. Se myös herätti innostuksen kuruihin. Niinpä Saariselkäviikkomme lopuksi suuntaisimme pitkälle Kuutamokurulle.