tiistai 25. helmikuuta 2020

Rantareitin laskiaistiistai


Eteläisen Suomen talvi nyt on tämmöinen, lumeton ja leuto. Laskiaistiistai Hämeenlinnan Rantareitillä oli niinikään kovin keväinen. Lämpötila oli pari astetta plussan puolella.
Koska asun kaupungin paremmalla puolella, aloitan useimmiten reitin kiertämisen linnan kupeesta.

Kiersin tuon kuusikilometrisen ympyrän myötäpäivään eli suuntasin ensin kohti pohjoista.
Vanajavesi linnan vierellä oli liki jäätön. Siellä täällä oli sentään jonkinsortin ohutta jääntapaista.




Hämeen Linnan vallihautoja on kunnosteltu jo useampi vuosi.

Vanhan kivikon purkutöissä vallihaudan seinämistä on löytynyt ikiaikaisia risukimppuja, jotka ammoin pitivät valleja kurissa.




Hienoltahan tuo kunnostettu vesieste näytti.














Linnan vieressä Museo Militarian tykit uhmasivat vastarannan asutusta.



Rantareitti kulki kohti aurinkoista Kaupunginpuistoa.

Nyt lehdettömään aikaan Puistokomitean paviljonki näkyi rinteessä hyvin.




















Pieni pätkä väylästä oli suljettu, sillä Vanajaveden pohjasta raivattiin uppotukkeja ja muuta roinaa.

Aika kasa noita tukkeja olikin.





Tuossa ylemmässä kuvassa Kaupunginpuiston laivalaituri ja odotusmaja olivat ihan kesäkuosissa.























Rautatiesilta on paikka, jossa kulkijan nokka kääntyi pohjoisesta kohti etelää.




Sillan ylityksen jälkeen kannatti tehdä pieni mutka ja hakeutua rantaa seuraaville pitkoksille.




Vesien pinnat olivat uutisten mukaan erittäin korkealla, mutta Vanajavesi näytti olevan hyvinkin matalalla.




Täällä Rantareitin itäisellä puolen kuljettiin pitkä pätkä radan vieressä.
Muutamasta ohi vilahtavasta junasta ei  ollut haittaa.






Kesällä tuo piennar on täynnä koreita kukkasia.



Sitten reitti solahti Varikonniemen metsään.

Nyt täällä oli vielä hiljaista, mutta kevään koittaessa tämä pusikko raikaa tirppalintujen sulosävelistä.
















Koska veden pinta oli niin matalalla uskaltauduin taas pitkospuille.
Niille pääsi melojien rakennuksen takaa.

Oltiin kyllä varsin lähellä Hämeenlinnan keskustaa, kuten kirkontornista huomaa.









Helmikuiset pajunkissat nauttivat kirkkaasta auringosta.


Rannan vesaikkoa oli raivattu kovalla kädellä. Tuollainen teki ehkä hyvää maisemalle, mutta kosteikon ryteiköissä tykkää moni lintu pesiä. Ne eivät tuollaisesta siivouksesta perusta, vaan saattavat ottaa nokkinsa ja siirtää pesätouhut muualle.




Vanajaveden sairaalan puistosta nappasin vielä yhden kuvan linnasta.

Linna on kyllä Rantareitin kunkku ja prinsessa. Se on melkein kokoajan näkyvissä ja toinen toistaan paremmista kuvakulmista.

















Lopuksi tapasin telkän, joka johdatteli sorsaporukkaa pitkin rantavesiä.

Sellainen laskiaistiistai.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Heinisuon helmikuu



Säätiedotus lupasi aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja lämpöä vähintään viisi astetta. Moisesta ilahtuneina päätimme aloittaa retkeilykauden piipahtamalla Rengon Heinisuolla.

Aurinkoa ei tietenkään koko retken aikana näkynyt, mutta lämpötila oli kyllä mukavasti plussan puolella.

Tämä talvi on ollut hyvin omituinen. Samaan aikaan, kun lapissa tuskaillaan ennätyslumien kanssa, saamme me etelänelävät kulkea varsin keväisissä maisemissa.




Helmikuu ei tänä talvena helistele.




Keltaisilla reittimerkeillä viitoitettu Heinisuon lenkki kulkee alkumatkalla rehevässä havupuuvoittoisessa metsässä. Maisemaa koristavat kaiken ikäiset puut ja erikoismaininnan saavat komeat sammalikot. Hieman myöhemmin reitille osuu myös jokunen lehtipuu.
Polun kunnosta näki, että tämä reitti on viime vuosina kasvattanut suosiotaan. Aikoinaan täällä sai tämän tästä miettiä missä se oikea väylä kulkeekaan.




Vettä oli metsässä kohtuullisesti. Tuollaisen lätäkön kiersi helposti. Vesi lienee tullut viime päivien rankkasateista, joita muutenkin kostea ja soinen kohta ei saanut imettyä.
Lumien sulamisvettä tämä ei takuulla ollut.






Pahimmassa kohdin ennen varsinaista suota oli pitkokset, jotka tosin olivat puolivälistä poikki.



Mikä mahtaa saada tuollaisen parrun katkeamaan?



Ennenkuin astuimme metsän suojasta tuuliselle Heinisuolle pidimme pienen eli suklaapatukan mittaisen evästauon.




Suolla ei näkynyt meneillään olevasta helmikuusta muuta merkkiä kuin ohut jää, joka sinnitteli lampareissa.

Täällä on huolehdittu reitistä ja paikoin huonoja lankkuja oli uusittu.




Oli myös helpotus, etteivät pitkokset olleet hiukkaakaan liukkaat.
Liukkailla pitkospuilla hiihtely kun ei ole kovin kivaa.




Kun suon jälkeen päästiin taas puiden katveeseen kummeksuin jonkin aikaa metsän hiljaisuutta. Ei ainuttakaan tirppalintua missään koko matkalla! Sitten vasta hoksasin, ettei nyt oikeasti ollut kevät vaan oltiin keskellä helmikuuta. Vehreä maisema ja leuto keli hämäsivät.





Maisema oli mukavan vehreä sammalten ansiosta.
Muutakin vihreää löytyi. En tunnista tätä kasvia, enkä tiedä onko se ollut koko talven vihreänä.

Se kyllä näytti hämäävän tuoreelta.

Hyväkuntoiset pitkospuut veivät halki suht kuivan kohdan. Pian sen jälkeen polku katosi veden alle. Keltapäinen opastolppa sinnitteli houkuttelevasti tulvan keskellä.
No, helposti tuonkin vesistön kiersi.



Ja aivan pian oltiin taas autotien varrella. Tuosta kun kääntyi oikealle oli sadan metrin kuluttua lähtöpaikalla.

Tässä muodossa Heinisuon lenkki oli vain vajaat kolme kilometriä. Jos mukana olisi ollut enemmän eväitä olisimme hyvinkin saattaneet kuljeksia metsässä muutaman tunnin pitempään.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Pönttöputsauksen aika


Eteläisen Suomen omituisen lauha talvi on saanut tirppalintujen allakat sekaisin.

Kerrotaan joidenkin hätäisempien jo pesivän.
Vaikka moinen ei suinsurminkaan ole toivottavaa, tuli silti kiire siivota pihan pöntöt muuttovalmiiksi.


Portinpielen pöntössä oli viime keväänä kuhinaa.
Sitä kävivät arvioimassa erilaiset tintit ja myös leppälintu.

Pikkuvarpuset kantoivat jossain välissä jo petivaatteita sisään, mutta lopullisesti kämpän valtasi omakseen reipas sinitiaispariskunta.




Tässä pönttömallissa on kätevä avautuva etuseinä, joka suuresti helpottaa putsausta. Pönttöä ei näet tarvitse irrottaa puusta.













Sisältä löyti hieno pesä, johon joku on tosin käynyt talven aikana kakkimassa.



Pesän poiston lisäksi raaputellaan puukolla isoimmat karstat seinistä.

Pöntöt tyhjennetään lähinnä kahdesta syystä:
jos pönttöön kasautuu liikaa pesiä päällekäin, on pesärosvojen liian helppo napata saaliinsa aukon kautta, ja toiseksi pesän jäänteissä talvehtivat monet tirppojen syöpäläiset. Niille pitää antaa huutia!







Tuo antenni pöntön katolla on laitettu naapurin kissan kiusaksi.



Samanlainen pönttö on myös pihan kaneliomenapuussa.

Myös sieltä löytyi hieno pesä.
Erikoisen huomattavaa on tuo sammalen määrä.

Tämäkin näyttää tintin pesältä, mutta nyt ei olla ihan varmoja onko kyseessä sini- vai talitiainen.
Kesän aikana näillä nurkilla pyöri kaikenlaista porukkaa.



Seuraava pönttö oli ihan vinksallaan ja pohjakin pois paikoiltaan.

Kesällä se oli kyllä kunnossa, joten oisko myrsky ja orava tehneet tepposensa...



Sisältä ei onneksi löytynyt mitään merkkiä pesinnästä.







Tässä mallissa on irtiruuvattava katto, joten koko hoito täytyy ottaa alas puusta.




Jotta pohja ei toistamiseen irtoaisi, ruuvattiin se varmuudeksi kiinni.

Sen lisäksi pönttö sai seuraavaa sesonkia varten tukevamman paikan.




Olin jo pitkään katsonut, että pihan eko-pönttö olisi liian huonokuntoinen.
Näytti aivan siltä kuin se olisi kokonaan halki.



Lähempi tarkastelu osoitti, että pönttö oli ok.
Niinpä se sai jäädä paikoilleen.

Sen sisältä ei tosin löytynyt pesinnän merkkejä.


Pihlajapuun pönttö on suosikkini, sillä se on kaikista rauhallisimmassa paikassa. Ja vielä lisäksi komeassa pihlajassa.


Sekin on päältä avattavaa mallia.


Tästä pöntöstä löytyi pesä, joka sekin on melko varmasti jonkin tintin.




Varmuudeksi myös tämän pöntön pohja ruuvattiin siivouksen jälkeen kiinni.










Tälläkertaa ei pönttöputsauksessa löytynyt ainuttakaan kuollutta poikasta, eikä yhtään hylättyä munaa.

Sensijaan saimme iloita kolmen ilmeisesti hyvin käytetyn pesän löytymisestä.





Tästä voi iloisin mielin ja toivoa täynnä suunnata kohti seuraavaa pesimiskautta.