torstai 28. joulukuuta 2017

Opaskoira Uuno palasi Caminolle

Pari vuotta sitten esittelin tässä blogissa opaskoira Uunon ensimmäisen seikkailun Caminolla.

Kirjassa Perheloma el Caminolla Uuno käveli Pamplonasta Santiago de Compostelaan, ja vielä sieltä Finisterraan.
No, ei se toki ihan yksin tassutellut...

Tässä uudemmassa seikkailussa Uunolla on mukanaan sama porukka: Valeriina, Janne, Arttu (4v) ja Alina (5v).
Nyt he kävelevät Camino Portuguesin Lissabonista Santiagoon. Yli 600 kilsaa.

Uuno on siis Caminolla vanha tekijä, kuten koko seurue. Nassikat ovat nyt vuoden vanhempia... ja arvattavasti myös muutaman kilon painavampia.

He matkaavat suuren osan matkasta äitinsä työntämissä kärryissä. Ja Uunon homma on opastaa sokeaa Jannea.

Retkueen meno jatkuu pitkälti samanlaisena, kuin ekallakin seikkailulla. Eteenpäin mennään lasten ehdoilla ja vanhempien tahdolla.

Uuno hoitaa opastuksen rutiinilla ja uskomattomalla taidolla. Sen työtä hankaloittavat irtokoirat ja ihmiset, jotka eivät ymmärrä opaskoiran työtä ja velvollisuuksia.
Perheellä onkin mukanaan sekä portugalin- että espanjankielinen selostus opaskoiran oikeuksista. Sen he kaivavat repustaan aina tarpeen tullen.
Yllättävän usein.

Tässä kuvassa on niin paljon kirjan tunnelmaa, että se oli pakko ottaa mukaan.

Alina ja Arttu ovat terveen villejä pentuja, oikeita väkkäröitä. Valeriina ja Janne sompailevat tottuneesti mukana.

Jos perheen hymy jossain vaiheessa hieman hyytyykin, löytyy se aikas pian uudestaan.

Kuten ekassa kirjassa kertovat Valeriina ja Janne tarinaa vuorotellen. Ratkaisu toimii hienosti ja antaa monipuolisen kuvan päivien kulusta.

Tämä caravaani kulkee sopuisia 15 - 20 km päivämatkoja.
He lähtevät liikkeelle aamuvarhaisella, jotta suunniteltu taipale olisi takana, kun päivä on kuumimmillaan.

Vaikka Uuno on aikamoinen kävelijä, sen tassut eivät kestä kuumaa asfalttia. Onneksi se pääsee välillä vilvoittaville uimareissuille.

Uunon perhe pitää siitä muutenkin mahdollisimman hyvää huolta. Sen kiposta ei ruoka lopu ja päivien päätteeksi se nauttii rentouttavasta hieronnasta.
Caminoa kuljettaessa ensin Alina sairastuu vesirokkoon. Ja kun hän päässyt taudista, on Artun vuoro.
Tutuiksi tulevat siis myös lääkäriasemat ja apteekit.

Onneksi lapsilla on mahdollisuus huilia kärryissä ja ottaa vaikka nokoset.
Jos vain malttavat.

Sorateillä ja metsäpoluilla Alina ja Arttu kävelevät, juoksevat, hiipivät ja seikkailevat kilometritolkulla.
He ottavat taipaleista ilon irti.
Olen itse kävellyt kahdesti Portosta Santiago de Compostelaan (n. 250km), joten olikin jännä lukea miten perhe selviää reitin hankalimmista kohdista.

Vallankin huikea kivinen ylämäki ennen Rubiaesia pistää porukan koville, mutta eipä tätä revohkaa ihan pienellä lannisteta.

He kestävät urhoollisesti myös aikuisten jalkavaivat.
Janne joutuu askeltamaan ilman näköyhteyttä tien muhkuroihin. Ja vaikka Uuno tekeekin parhaansa, ovat Jannen jalat kovilla.

Valeriinan kintut taas saavat osansa, kun lapsien kärryä saa työntää milloin jyrkkään ylämäkeen, milloin hankalaan kivikkoon.


Jos koskaan olet ajatellut, että olisi liian vaivaloista vaeltaa Caminolla, tämä kirja ehkä muuttaa käsityksesi.

Ennen kaikkea Uusi perhecamino on hilpeää luettavaa rohkean perheen kuukauden mittaisesta kävelystä portugalin ja espanjan hienoissa maisemissa.


Entä opaskoira Uuno? Se on mielestäni tämänkin kirjan sankari.

torstai 21. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 retket on retkeilty


Vuosi 2017 hurahti ohi pikavauhtia. Sen aikana ehdimme kuitenkin kävellä muutaman kilometrin.
Niitä kaikkia ei toki ole tähän mahdutettu, vaan on napsittu rusinat pullasta. Tämä on siis enemmänkin sellainen retkien yleiskatsaus.

Kotimaan matkailu oli taas vuoden teema.
Ja tietenkin iisi lähiretkeily.

Meillä Hämeenlinnalaisilla on oiva etuoikeus vierailla Aulangolla melkein aina, kun mieli tekee.

Tammikuussa seikkailimme lumisella karhunluolalla ja helmikuussa teimme retken Aulangonjärven jäälle.

Auringon paisteessa oli kiva käristää nakkeja ohihiihtäjien hullaantuessa nuotiomme tuoksuista.

Ja kuten arvaatkin, kävelimme Aulangolla ristiin rastiin pitkin vuotta.






Maaliskuussa oli aika selvittää, miten Torronsuo oli selvinnyt talvesta.




Hyvin oli suo pärjännyt ja pitkospuita rakastava koira oli retkellä niin elementissään.

Useana vuonna Torronsuo on ollut kevään ensimmäisiä kohteita.
Se jotenkin mystisesti kutsuu luokseen aina päivien pidentyessä.

Toki siellä käydään useamman kerran vuoden aikana... ihan piskin mieliksi.








Toukokuisella Salamajärven
viikolla pikku heppu tarvitsi pikkasen henkilökunnan apua. Tuo retkiviikko oli historian kylmin toukokuinen ajanjakso. Keväiset päivämme Salamajärvellä olivat täynnä raekuuroja ja hangessa kahlaamista. Ja raikasta vesiurheilua pitkoksilla. Hienoa se silti oli.
Piipahdimme samalla keikalla myös Pyhä-Häkissä.


Kesäkuussa saimme viettää tovin ihanaisessa Äkäslompolossa. Halusimme nähdä paikan kesän valossa, sillä aikaisemmin olimme käyneet siellä lokakuisessa hämyssä.
Äkäslompolossa sää suosi meitä, kiitos vaan!
Poikkesimme lisäksi Muonion Särkitunturilla, kuten edellisellä kerrallakin.
Huikeiden retkien joukossa oli myös jännä kipuaminen Aakenustunturille.



Heinäkuussa oli aika lunastaa alkuvuodesta tehty lupaus, eli juhlistaa Suomi 100-juhlavuotta kävelemällä yhden päivän aikana maraton.
Juu, matkan pituus oli 42,2 km, mutta mukavan reitin ja huoltohenkilön ansiosta kävely onnistui.

Mukana koitoksessa oli siskoni Paula.

Maratonista toivuttuamme piipahdimme Liesjärvellä vetreyttämässä kinttuja.


Elokuussa käväisimme Usmissa, ja sen jälkeen pääsimme viikoksi Rukalle ja Oulankan maisemiin. Sieltä löytyi monia hienoja reittejä.
Riisitunturille nousu oli yksi rupeaman kohokohdista. Ja aurinko paistoi koko viikon!



Syyskuussa teimme lähiretken Tenholan linnavuorelle.
Sinne oli lyhyt ajomatka hämeenlinnasta ja polku oli meille  uusi.

Maamme metsät ovat täynnä kansamme historiaa. Mene ja löydä!






Lokakuussa taivalsimme päivän Lopen Komiolla

Eteläisen Suomen ruska oli kovin hentoinen.

Kuljimme harjujen rinteitä ylös alas.

Se oli hyvin käytetty päivä.



















Kuten oli myös vilakka patikointimme Laipanmaalla.
Siellä oli moottorisaha soittanut useammankin humpan. Edellisellä käynnillämme nämä portaat olivat sankan metsän siimeksessä.



Marraskuu oli vetinen ja rähmäinen.

Kun aurinko lopulta näyttäytyi oli kiva kiertää pitkästä aikaa hämeenlinnan rantareitti.







Eipä tuo kyllä kovin marraskuiselta näytä.




















Joulukuussa käveltiin aika paljon ihan kaupunkialueelle.

Torilla kohoava kuusi juhli muiden mukana maamme synttäreitä.
Kaupungin lapset olivat tehneet hienoja koristeita kuusen oksille.







Itsenäisyyspäivänä kirkko oli valaistu siniseksi.


Uusi vuosi tuo toivottavasti lisää patikkaretkiä ja pitkiä, pitkiä kävelyitä.


Ei muuta kuin tossut kohti uusia tuiskuja!


torstai 30. marraskuuta 2017

Mitä piilee metsien kätköissä?




Tämän kirjan luettuaan ei enää pysty kulkemaan metsissä "muina miehinä" ja omissa ajatuksissaan.



Jouni Taivaisen oivallinen Metsien kätköissä opettaa tarkentamaan katseen jokaiseen metsän painaumaan, puunrunkoon ja jokiuomaan.


Se, mikä aikaisemmin näytti harmittomalta kumpareelta tai sattumanvaraiselta montulta maastossa avaakin nyt kurkistusreiän maamme menneisyyteen.



Esiäitimme ja -isämme asuttivat metsät, raivasivat niihin pellot, metsästivät ja kalastivat.

He rakensivat torppansa, aittansa, saunansa ja kasvattivat lapsilaumaa siinä sivussa.

Näistä kaikista toimista on jäänyt luontoon just ja just havaittavia jälkiä.


On ansamonttuja, miilunpolton jäänteitä, ruokamonttuja, naurishautoja ynnä muita entisaikojen tärkeitä rakennelmia.

Jälkensä ovat jättäneet myös ns. pakanalliset palvontapaikat, seidat ja metsän jumalat.


Metsissämme näkyy ammoisten "valtateiden" jäänteitä. Teiden, jotka veivät talosta taloon, kylästä kylään.

Jotkin niistä ovat säilyneet meidän päiviimme polkuina korven halki kylästä toiseen, jotkin hiljalleen maatuvina pitkospuina tai telateinä poikki soiden.


Joistakin on jäljellä vain pilkat vanhojen puiden kyljissä.

Oletko huomannut niitä?

Vesistöjen ääreltä löytyy vielä vanhoja pyyntivälineitä, raivattuja rantoja ja vallankin puun uittoon liittyneiden rakennelmien jäännöksiä.

Jälkiä tukkijätkien ajasta .
Metsien halki on kuljetettu vainajia kirkkomaihin. Näistäkin matkoista on jälkiä, sillä tapana oli merkitä tiettyjen puiden kylkiin kuljetettavien nimikirjaimet, joskus myös synnyin- ja kuolinajat.

Jos vainaja aikoi palata kotikyläänsä kummittelemaan, huomasi hän puun kohdalla olevansa oikeasti kuollut, ja palasi kiltisti takaisin haudan lepoon.

Kätevää.

Erilaiset sodat ja taistelut ovat runnoneet metsiämme. Sotiin liittyviä rakennelmia on maamme luonnossa vielä paljon.

Paikoin maastoa halkovat juoksuhaudat, korsut ja tuliasemat.

Ja ihan oikeat haudat.

Ne ovatkin ehkä ne kuuluisimmat metsien kätkemät.

Ja surullisimmat.
Minä lumouduin tästä kirjasta. Mieleen nousivat kaikkien metsäretkieni maastot, joenvarret ja oudot aukiot.
Katsoinko tarpeeksi tarkasti? Ymmärsinkö näkemääni?

Suomen metsät ovat täynnä kansamme historiaa, ihan kivikaudesta lähtien.
Pitää vain ymmärtää katsoa.


Tämä on niin osava kirja näin Suomi 100- juhlavuonna.
Se vie lukijansa aikojen taakse, sisukkaiden esi-isiemme aikaan.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Marraskuun kelissä Aulangolla

Tähän ikään pitäisi jo oppia, ettei sääennusteisiin ole luottamista.

Povasivat viikon aurinkoisinta päivää, joten päätimme piipahtaa Aulangonjärven rantamilla.

Jos oikein aurinko paistaisi, saattaisimme kiertää koko järven.

Kävely alkoi tihkusateessa, joka jatkui melkein koko retken ajan.

Auto jäi retkeilymajalle, josta suuntasimme kohti Kihtersuota.



Nyt kun puiden lehdet eivät estäneet näkyvyyttä, aukesi ulkoilupolulta avarampi näkymä järvelle.











Saattoi sitä toki mennä lähempääkin ihailemaan.


Aulangonjärven uimaranta ei just nyt ollut kovin houkutteleva, mutta sieltä näkyi vilaus Aulangontornista.
Kihtersuon pitkospuut olivat hyvässä kunnossa, vain kovin liukkaat.

Moinen ei tietenkään häirinnyt pitkospuita rakastavaa koiraa.


Kun saavuttiin pellon laitaan, oli se myllätty kuravelliksi.

Säälimme kaikkia osapuolia ja käännyimme takaisinpäin kuivempaan maastoon.

Tihkusade jatkui ja tuuli yltyi, eikä järven kiertäminen houkuttanut.









Ulkoilureitin varressa oli useita kaatuneita puita.

Tämä on ollut nurin jo vuosikausia.

Ja suunnilleen saman ajan olen miettinyt miten sen juurakosta saisi jonkin sortin kuvan.


Tässä tämänkertainen yritys.











Päätimme poiketa polulta ja piipahtaa Lusikkaniemessä.

Sinne johtavat pitkokset olivat myös varsin liukkaat.



Tornista yleensä ihastellaan Lusikkaniemeä. Me teimme toisinpäin.

Ja kuin ihmeenä aurinkokin pilkahti just silloin töhnästen pilvien välistä.












Keskellä Lusikkaniemeä on kukkula, jolle kiipesimme evästauko mielessä.










Tuuli osui kuitenkin kylmästi tänne ylös, joten haimme kukkulan takaa suojaisemman paikan teehetkelle.






Vaikka useana yönä oli ollut pakkasta, keikkui tämä herkkä pikkusieni sitkeästi pystyssä.
























Kiven päälläkin voi pärjätä jopa vuositolkulla, jos vain panostaa oikean kaliiperin juuristoon.


Lusikkaniemestä suuntasimme jo kuljettua reittiä takaisin autolle. Kilometrejä ei tällä reissulla juuri kertynyt, vaan tulipa liikuttua kosteasta kelistä huolimatta. Ja Aulankohan on aina hieno, satoi tai paistoi.