keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Optimistin andalusialaiset sitruunat

Andalusialainen vuoristo, sitruunatarhat, lammaskatraat ja talo tämän kaiken keskellä. Kukapa ei olisi joskus moisesta haaveillut. Tjaa, aika monet kylläkin haaveilevat siihen vielä meren, mutta meripä on kaukana Chris Stewartin andalusialaisesta unelmasta.


Sen sijaan hänellä ja hänen vaimollaan on joki, jonka yli ei kulje kunnon siltaa. Ja kun silta on saatu rakennettua, tulvii joki ja vie sen mennessään. Se ei lannista optimistia. Ei tietenkään.



Andalusialaiset sitruunat on huumorilla ja viisaudella kirjoitettu kirja, joka kunnioittaa suuresti Las Albujarrasin sitkeitä asukkaita. Elämä Granadan etelänpuoleisessa vuoristossa on kovaa, karua ja koittelevaa. Sen lisäksi se on rentoa, maanläheistä ja rehellistä... paitsi, jos paikalle osuu liero lampaiden välittäjä tai naapurin juopporenttuserkku.


Chrisin hetken mielijohteesta ostama talo on hajoamispisteessä, ilman sähköä ja sen ainoa juokseva vesi on joki, jonka väärällä puolella talo sijaitsee. Se ei lannista optimistia. Ei vieläkään.
Naapuritilalla asuva Domingo lukuisine ystävineen ottaa asiakseen autella Chrisiä ja tämän vaimoa arjen askareissa, ja niin rappiotilasta kuoriutuu kohtalaisesti toimiva lammastila.




Chris Stewart oli penskana Genesis-yhtyeen rumpali, kunnes sai kenkää, koska ei osannut mitään. Sen jälkeen hän ansaitsi elantonsa maatiloilla ja opetteli samalla keritsemään lampaita. Tästä taidosta on hurjasti hyötyä, kun alkaa lampuriksi Espanjassa.

Tämä kirja oli hauskaa ja rentouttavaa luettavaa. Useammin kuin kerran jäin miettimään, jaksanko ja viitsinkö itse nähdä yhtä paljon vaivaa oman unelmani eteen.

Toivottavasti jaksan ja viitsin.



Ainoa murheenkryyni tässä kirjassa on sen huolimaton ja laiska suomennos. Kirjan alkupuolella homma vielä jotenkin hoituu, mutta puolen välin jälkeen suomentaja on viitannut kintaalla sujuvalle tekstille ja ymmärrettäville lauserakenteille. Sen seurauksena sivuille on jäänyt raivostuttavia ilmauksia, kuten kuvaus ihmisestä, joka on "sidottu rullatuoliin".

...ja toinen murheenkryyni on se, että kirja loppuu liian äkkiä. Unelmasta Espanjassa haluaisi lukea vielä paljon pidempään.




Keskellä Suomen talvea ei liene parempaa luettavaa, kuin kertomus optimistin oivallisista koittelemuksista Andalusian auringossa.





Ei muuta, kuin unelmoimaan....

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Koli on my mind

Kolin kansallismaisema on kaunis katsoa,ja se jää mieleen ihmeellisellä tavalla. Se on Suomen luonnon symboli, tunnuskuvamme maailmalla.

Ja kannatti pitää piski remmissä.












Vaan synkän sumun hälvettyä katse kaihoaa Pielisen aalloille. Jossain tuolla on Lieksa, eli sivistys ja city.

Tai ainakin Lieksa.









Pielisen eteläisemmän pään kainalossa kajastavat Uimaharjun tehdaskompleksin komeat savupiiput. Niistä tupruttaa savua, siellä painetaan duunia!

Kolia seuraa useampi vaara: on Mäkrää, on Jauholanvaaraa. Ja onhan siinä muitakin mäkiä sopusasti rivissä. Patikoitavia polkuja täynnänsä.











Ukkokolin harjanteilla polku on leveä ja lavea. Tähän mahtuisi monta saapastelijaa vierekkäin. Vaan onneksi maailman ruuhkat ja härdellit ovat kaukana.
Kuvassakaan ei näy muuta, kuin metsää ja kaukainen Pielinen.
Pohjois-Karjalan villi luonto on visusti pusikoiden kätköissä. Siellä ne piileksivät: sudet, oravat, maahiset ja tontut.







Jauholanvaaralta näkymät ovat nekin hulppeita. Tästäkohdin ei näy Pielinen, vaan Herajärvi ja pikkarainen Jero.
Aurinko paistaa, kalliot ovat lämpöisiä.



Irtokivi. Mistälie tuohon vaaran laelle pöksähtänyt.
No okei: sen toi jääkausi toissatalvena.




Ikolanaholla on mukava nuotiopaikka isommallekkin porukalle. Ympärillä pohjoiskarjalaista perinnemaisemaa. Tämä on useamman vaelluspolun solmukohta, reittejä kulkee sinne sun tänne, sieltä sun täältä.



Mäkrän mökki nököttää keskellä suvista niittyä. Ylämäet ja alamäet, kalliot ja ikimetsät ovat uuvuttaneet kulkijan... mutta vain lyhyeksi helteiseksi hetkeksi.





Koli on my mind! Indeed!



keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Lumiretki Rengon Heinisuolle

Rengon Heinisuo on osava patikointipaikka myös vähälumisena talvena. Ja vielä kun aurinko lopultakin paistaa, niin kaikki palaset ovat kohdallaan.

Kesäinen polku on ollut käytössä myös talvella, joten se on helppo löytää maastosta... no, onhan se kyllä merkittykin.


Metsässä vallitsee talvipäivän hiljainen rauha.
Mutta ihan pian, ihan pian täällä raikaavat keväiset soidinmenot ja muut riekkumiset. Helppo kuvitella tintit, tulppuset, tirppalinnut ja räähkäpöllöt kiekumassa pitkin pusikoita.
Pitkospuut johtavat lumen allakin suon poikki. Mihinkäs ne sieltä talvella menisivät?
Kaikki kulkijat eivät kaipaa muuta, kuin hankikantoa. Mielessäni näin tässä jo ilveksen jäljet, mutta kotisohvalla netti kertoi, että luultavammin tästä on kulkenut näätä.
Osaako joku kertoa totuuden näistä jäljistä?
Pitkospuita rakastava koira kaipaa pitkoksille myös lumisella kelillä.
Pitkosten vieressä suo on avoin, vain ihan ohuen riitteen peittämä. Eli lankuille suon poikki on tarvetta myös talvella!
Tästä on loikkinut jänis, vai sittenkin rusakko? Vai bigfoot-orava?
Tästä se tuli, ja tuonne se meni...
Opasteet opastavat vuodenajasta riippumatta. Se on sitä sitoutumista...
Metsän keskellä lorisi puro pakkasesta piittaamatta. Olipa sillä keväinen ääni! Siinä se odottelee sammakoita ja muita ötököitä.












Heinosuon maasto on talvellakin upeaa.


... kesää odotellessa...




Edellinen Heinisuo-juttu

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Camino Portugues... 8. päivä

Napoleon kävi näillä seuduilla saamassa turpaansa, mutta me nautimme upeista maisemista ja kivasta kelistä.
Arcadesta Pontevedraan on vaivaiset 12 kilsaa.









Heti Arcaden jälkeen ylitetään Rio Verdugo pitkin Sampaion siltaa.  Juuri tällä Ponte Sampaiolla Napoleonin joukot lyötiin takaisin. Siitäs saivat, ketkut!




Reitti kulkee halki viljelysten ja viinitarhojen.













Yksi mittavampi ylämäkikin Alto da Canicouva, osuu reitille, sillä kohdin kuljetaan halki metsän.















Pienestä Santa Martan kappelista voi hakea leiman ja sen ulkopenkeillä pääsee hetkeksi hengähtämään.



Kappelin jälkeen reittivaihtoehtoja on kaksi: tien laitaa kulkeva tai metsäistä Rio Tomezaa seuraava.






Helteisellä ilmalla kannattaa valita varjoisa puroreitti. Se seuraa Rio Tomezaa nelisen kilometriä, kunnes putkahtaa ihmisten ilmoille kaupungin rajalla, lähellä albergueta.




Pontevedran albergue on puolitoista kilometriä ennen kaupungin hienoa vanhaa keskustaa. Albergue on kovasti kehuttu, mutta jos haluaa saada Pontevedrasta kaiken irti, on parempi etsiä yöpymispaikka vanhasta keskustasta. Basilica de Santa Marian lähistöllä on kohtuuhintaisia pensionaatteja ja hyväksi on havaittu myös Hotel Ruas, Praza Verduralla.







Pontevedran erikoisuus on La Peregrina, kirkko, joka on omistettu naispuoliselle pyhiinvaeltajalle.

Miehisten patsaiden sijaan kirkkoa koristavat lujatahtoisilta rouvilta näyttävät pyhiinvaeltajafiguurit.


Alttarillakin on Pyhän Jaakon tilalla Pyhä Neiti Pyhiinvaeltaja. Ja parhaassa juhlakostyymissään.













Pontevedra on vilkas, sokkeloinen ja hyvinhoidettu kaupunki. Siellä on runsaasti ravintoloita ja baareja. Vanhan keskustan ulkopuolelta löytyy isompia tavarataloja.



























Vanha keskusta on täynnä riemastuttavia yksityiskohtia. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan kulman takaa löytyy.

















Eip haittaa, vaikka rappaus ei ole parhaimmillaan. Se on asenne, joka ratkaisee!






















Basilica de Santa Maria on komea sisältä ja ulkoa. Sisätiloissa muistutetaan, että Columbus oli Pontevedralainen, jos et sitä vielä tiennyt...











Ulkokoristeluista löytyy myös tämä rillipäinen tiedemies...













...joka varmaan opiskeli tässä Pontevedran yliopistossa. Oppilaitoksen vaakuna antaa kuvan laitoksen korkeasta tasosta.

Pontevedrassa kelpaa viettää parikin päivää, vallankin jos kintut kaipaavat lepoa.






Seuraavaksi käppäillään 23 kilometriä kylpyläkaupunki Caldas de Reisiin.









torstai 12. helmikuuta 2015

Azorit, zori: kuvat edelleen hukassa!

Se ainoa säilynyt kuva...
Kuten jo aikaisemassa Azorit-postauksessa kerroin: kaikki Azoreilla kuvaamaani 200 ensiluokkaista ja taiteellisesti ansiokasta kuvaa katosivat tietokoneen syövereihin...
... well, shit happens.

Mutta elämä jatkuu... nyt katsastetaan lainakuvin Lagoa da Furnas San Miguelin itäosassa.
(Kuvat Sunflowerin Azores-oppaasta)



Kuva: Sunflower Azores
Lagoa das Furnas on keskellä hyvin tulipitoista seutua. Järven pohjoispäässä on jopa virkistysalue, jonka kuumissa lähteissä paikalliset käyvät hauduttamassa lihapatansa. Osa heistä kaivoi lihapadan tuliseen maahan aamusta, ja palasi lounastamaan valmiin herkkupadan ääreen. Alueella on retkeilypöytiä näitä kemuja varten.

On todella omituista, kun maassa oleva kuralätäkkö kuplii kiehuvaa vettä!...sitä ei kannata kokeilla sormilla...eikä varpailla...


Järven ympäri kulkee mukava ja suosittu kävelytie, pääosin halki metsän, osin muutaman talon pihapiirissä. Pituudeltaan reitti on viitisen kilometriä.

Kuva: Sunflower Azores


Vesi Lagoa das Furnasissa on omituista ruskehtavaa ja lievästi rikin tuoksuista. Pahus, kun informatiivinen kuva aiheesta on siellä jossakin... mutta käytännössä järvi näytti jättimäiseltä kuralätäköltä.




Kuva: Sunflower Azores











Furnasin pikkupaupungissa, järven vieressä on hienon hieno puisto: Pargue Terra Nostra. Siellä pääsee hiippailemaan esihistoriallisten kasvien keskelle. Alueen vesialtaat istutuksineen ovat todella vaikuttavia... arvaatkin jo, että niistä oli aikoinaan hienoja kuvia...









Kuva: Sunflower Azores
Suosittelen poikkeamaan puiston lumotuille poluille. Vain aavistus mielikuvitusta, ja Tyrannosaurus Rex kamuineen kurkkii pusikosta.







Ja niin, vaikka edelleen itken katkerasti kadonneiden kuvieni kohtaloa, kerron seuraavan kerran lainakuvin vielä yhdestä azorilaissta järvestä: Lagoa do Fogosta.







Edellinen Azorit-juttu




sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Rentoa reippailua Repovedellä

Eipä ole ihme, että Repovesi on yksi eteläisen Suomen kuuluisimmista retkeilyalueista. Maisemaa ja polkua on jos jonkinmoista.

Repovesi möllöttää Kouvolan pohjoispuolella, ihan parhaalla paikalla!

Kun jättää autonsa Lapinsalmen parkkipaikalle, alueen eteläpuolelle, on tuossa tuokiossa Lapinsalmen riippusillalla. Se johtaa kalliolta kalliolle, yli synkän virran.




Vaikka silta on rakennettu tosi turvalliseksi, kyllä vähän sydämestä ottaa sen ylitys. Se keikkuu sentään kymmenen metrin korkeudessa ja pituudeltaan se on peräti 50 metriä.

Pitkospuita rakastava koira sensijaan on kuin kotonaan.


Repoveden maasto on kallioista ja erilaisten lutakoiden pirstomaa. Välillä näkyy kauas ja välillä ei.
Kallioiden ja lätäköiden lisäksi Repovedellä on myös oikein kunnon metsää. Korkeuserojen ansiosta polut ovat hauskoja, koittelevia ja palkitsevia.
Repoveden stara on Olhavanvuori. Se nousee tyynesti ja arvokkaasti nimikkolammestaan.


















Kalliokiipeilijät arvostavat sitä, ja ihan tällainen peruslanttukin ymmärtää sen kauneusarvot, vaikka ei todellakaan haluaisi keikkua sen seinämillä.
Kuten eräät.

Repovedellä on runsaasti nuotiopaikkoja, laavuja ja huusseja. Ja lisää laavuja ja huusseja...Välillä tuntuu, että vähempikin riittäisi.
Mutta toisaalta... hyvä nuotiopaikka on hyvä nuotiopaikka!











Kun on kipittänyt neljällä jalalla koko päivän, ja kolunnut yli kaksikymmentä kilometriä polkuja sinne sun tänne, tekee vesihörppy poikaa!

Ja koiraakin janottaa...