perjantai 8. marraskuuta 2019

Peiponpellolta Ryläykselle

Yksi Kolin klassikoista on tietenkin Ryläys, vain vaaksa Kolilta.
Ryläyksellä oli hieman villimpi maine kuin Kolilla tai Mäkrällä.






Lokakuun lopulla keli alkoi olla yllättäin aika luminen, mikä ei välttämättä ollut parasta Ryläyksellä, tuolle kivikolle.






Jätimme kaaran Peiponpellon parkkiin kartan yläreunaan ja läksimme kävelemään Ryläykselle halki lumisen metsän.




Puolessavälin lähestymisreittiä olisi ollut mahdollisuus poiketa Myllypuron taukopaikalle. Päätimme ohittaa sen nyt ja palata mahdollisesti asiaan paluumatkalla.






Vaarojen maraton juostiin liki kuukautta aikaisemmin.

Osa opasteita oli edelleen maastossa.
Tämä pätkä oli varmaan yksi maratonreitin helpommista.





Siis kun oltiin just ylitetty Ryläys...

Myllypuron ylityksen jälkeen yhytimme autotien ja sen varressa  ahertavan miehen. Tietojemme mukaan sähköjohtoja oltiin siirtämässä maastosta tienvarteen. Aika fiksua, kun ajatellaan kaikkia metsän mahdollisesti kaatuvia puita.

Pian tämän jälkeen sukelsimme takaisin pusikkoon ja Ryläyksen polulle.









Polku Ryläykselle oli pääasiassa erisorttista kipuamista.
Osa helppoa, osa haastavampaa.





Pahimpaan kohtaan oli pykätty hienot portaat, mutta reitillä oli kyllä monta muutakin hankalaa nousua.









Vaan kun päästiin tarpeeksi korkealle avautui Mäkrän suuntaan hieno maisema.




Jokainen, joka on koskaan kiivennyt Ryläykselle tietää että nousu ei lopu ennenkuin kaikki nousu on noustu.




Luminen ja kivikkoinen rinne ei ollut kaikkein helpompia kivuttavia.

Sauvasta oli kyllä paljon apua.











Ryläyksen kota oli iso ja valoisa. Vallankin sitten kun ikkunat oli kaivettu lumen alta.






Viileellä kelillä tosin toivoi, että se olisi ollut pikkasen pienenpi ja siten lämmennyt edes hieman nuotion liekeistä.

Käristimme makkarat ja jälkkäriäkin oli.
Sitten palasimme lumisille poluille.



Ryläyksen kiviputous oli lumen peitossa ja muutoinkin liian vaarallinen tällä  kelillä. Hetken mietimme tuota taulun omavastuu-varoitusta. Kenenkä vastuulla sitten, jos ei omalla?

Näköalapaikalta avautui hieno maisema Mäkrän  ja Kolin suuntaan.







Kiviputouksen jälkeen suunnistimme näkötornille, jonne johti mutkitteleva ja pomppoileva polku.





Torni ei ollut kovin korkea, eikä sieltä oikein ollut kunnon näköalaakaan.

Tornia ympäröivä puusto oli komeasti kasvanut hieman liian pitkäksi.






Hauska siellä oli silti käydä.




Laskeuduimme tornista ja kävelimme myötämäkeen kulkevaa polkua kodan alapuolella olevalle suolle.

Palasimme autolle melkein samaa reittiä kuin tullessamme. Alamäistä oli tullut ylämäkiä ja niistä kaikista ylämäistä sukkelia alamäkiä.


Poikkesimme tsekkaamaan Myllypuron taukopaikan. Täällä ei ollut kotaa eikä edes laavua. Mutta saimme tunnelmasta sellaisen käsityksen, että kesäkelillä tämä paikka olisi todella mukava.

Päivän retki ei ollut kovin helppo, mutta antoisa. Kilometrejä saimme käveltyä ehkä 13... noin.


tiistai 5. marraskuuta 2019

Pirunkirkolta Lakkalaan ( ja takaisin )



Yön aikana Koli oli saanut lumipeitteen.
Säätiedotus lupaili sekavaa keliä aurinkoineen ja lumipyryineen.
Moinen taisi olla ihan tavallista lokakuun lopulla.

Päivän lenkiksi valittiin poikkeaminen Pirunkirkolla ja sieltä patikoiminen Lakkalaan eväitä syömään.





Pirunkirkon uusittu portaikko toimi, mutta oli se silti aika kamala.
Kritisoin sitä jo elokuussa huonon linjauksen ja koiraepäystävällisten askelmien takia.

Nyt täytyi myöntää, että askelmat eivät ainakaan olleet liukkaita.





Pirunkirkon lohkareluola oli jyrkässä rinteessä.

Upeita kalliomuodostelmia ja railoja oli koko rinne täynnä.


Luolan suuaukon voisi helposti ohittaa sitä huomaamatta.
Se ei ollut kovin suuri saati korea.
































Alkumatka luolassa oli säkkipimeää.
Onneksi oli fikkari mukana.


Pidemmällä jyrkän mutkan jälkeen luonnonvalo pääsi sisälle kallion railosta.





Tarun mukaan itse piru istuu vihon viimeisen mutkan takana.

Näkyikö sitä siellä?
Pitäisi kuulemma mennä itse katsomaan...




















Portaikko oli linjattu kovin kömpelösti juuri Pirunkirkon suuaukon yläpuolelle.
Oliko ihan pakko?


Ylitimme Kolin Rantatien Pirunkirkon P-paikan kohdalla ja lähdimme seuraamaan Ennallistajan polkua kohti Lakkalaa.

Lunta oli pyryttänyt pitkoksille muutaman sentin, mutta onneksi ne eivät olleet liukkaita.
Ennallistajan polun puurakenteet kaipaisivat kiireesti ennallistamista, sillä vallankin tuo portaikko alkoi olla jo vaarallinen.






Jauholanvaaralle nousu ei ollut kovin pitkä, mutta paikoin varsin jyrkkä.










Hikistä nousua helpotti suuresti auringon ilmestyminen pilvien takaa.


Eikä sauvastakaan haittaa ollut.





Jauholanvaaran päältä avautui hieno maisema Herajärven suuntaan.
Perheen miesväki kävi elokuussa vaeltamassa Herajärven kierroksen ja ihaili nyt menneen seikkailun maisemia.







Vaaran jälkeen erosimme Ennallistajan polusta, sillä se jatkoi Ylä-Murhin suuntaan. Me käännyimme kohti Pitkälampea ja Lakkalaa.

Pitkälammen nuotiopaikalla oli rauhallista. Tännekin oli tuotu tuollainen kätevä katos-pöytäyhdistelmä. Pidimme sen ääressä vain pienen tuumaustauon ja jatkoimme sitten matkaa.







Turusenaution aholla oli opastolppa ja vanhan asumuksen kivijalka.



Astelimme valoisan ahon poikki takaisin metsän hämäryyteen.
































Täällä polku muuttui vaikeakulkuiseksi.
Alkuun se oli liukasta kivikkoa ja sen jälkeen lumen peittämää mutaa.

Pahimmissa kohdin oli onneksi pitkokset.




Lakkala olisi kesäkelillä ollut oivallinen kohde.

Nyt pohjoisesta yli Herajärven puhalsi kiukkuinen tuuli.

Harmillisesti emme löytäneet minkään sortin tuulensuojaa eväiden syömistä varten.






Hetken ihailimme Lakkalan kauniita rakennuksia ja sitten pakenimme kylmää puhuria takaisin metsäpolulle.

Eväät täytyisi syödä jossain muualla.



Kävelimme omia jälkiämme pari kilometriä takaisin Turusenautiolle ja otimme siellä uuden suunnan. Päätimme kävellä Ylä-Murhin nuotiopaikalle.
Sinne olisi vajaa kilometri, joten ehkä nälkäisinäkin selviäisimme perille.




Ylä-Murhin pihapiirissä ja nuotiopaikalla oli tyyntä. Klapivarastokin oli melkein täynnä, joten pääsimme lämmittelemään tulen ääreen.
Söimme retkipussimuonaa, mutta liekeistä huolimatta ilma oli niin viileää, että kahvinkeitto sai jäädä. Istuskelun aikana varpaat alkoivat palella.
Lisäksi taivaalta alkoi tupruttaa lumensekaista räntää, joka uhkasi kastella kaiken.



Päivän päätteeksi käveltävänä oli muutaman sadan metrin alamäki Ala-Murhille ja sen vieressä kiemurtavalle Rantatielle. Sitä pitkin kuljimme varsin ripeästi kilometrin Pirunkirkon P-paikalle.


Pirunkirkolta Lakkalaan ja takaisin oli kiva reissu. Lumisilla poluilla kulkeminen oli kyllä paljon raskaampaa kuin lumettomaan aikaan. Liukkaat kivet ja juurakot väijyivät valkoisen hunnun alla.
Erikoisen huomioitavaa ja kiitettävää oli Kolin polkujen erinomainen viitoitus. Opastolppia ja karttoja oli just oikeissa paikoissa.

Kilometrejä saimme kasaan osapuilleen 11.
Ja illalla sauna tuntui entistä makeammalta.

Seuraavana päivänä voisi patikoida vaikka Ryläykselle....