Viimeinen katekeetta

 

Laura Lehtola ( 1902 - 1987 ) päätyi vain 17-vuotiaana tuuraamaan isäänsä Inarin seudun kiertävänä opettajana. Työ alkoi vuonna 1919 ja sen piti olla vain väliaikainen, mutta oikeasti siitä tuli Lauran elämän ura, joka kesti 40 vuotta. Laura oli toivonut pääsevänsä opiskelemaan etelään kuten vanhemmat sisaruksensa, mutta työ syrjäseutujen opettajana vei hänet mukanaan. 

Vuonna 1984 Laura Lehtola julkaisi muistelmansa, tuon pienen kirjan joka kertoo nykypäivän ihmiselle jotain hyvin merkittävää maamme menneisyydestä. 

Ja yhden kiertokoulun opettajan sisukkuudesta.

Lauran opetusalue ei ollut helpoimmasta päästä. Inarin erämaissa ei ollut montaa tietä ja opetuspaikat olivat taipaleiden takana. Lumisena aikana kulkeminen hoitui porokyydillä tai hiihtämällä. Laura oppi ohjastamaan poroa ja sai usein ystävällisiltä porotilallisilta ne helpoimmat porot ahkionsa eteen. Sulan maan aikaan vesistö, joet ja järvet helpottivat kulkua. Toisinaan myös hevoskyytiä oli tarjolla.

Kiertokoulun opettaja piti koulua vuoroin eri taloissa. Ymmärsin että yhdessä talossa viivyttiin osapuilleen kolme-neljä viikkoa. Tuona aikana kaikki lähitienoon kouluikäiset lapset koottiin yhdeksi luokaksi. Oppilaita saattoi olla alle kouluikäisestä rippikouluikäiseen asti. Laura järjesti vaatimattomilla välineillään kaikille osavaa opetusta.

Laura asui opetusajan taloissa, joissa sai vaihtelevasti käyttöönsä kamareita ja aittoja. Toisinaan hänen oli pakko jynssätä tilat lattiasta kattoon ennen kuin saattoi asettua taloksi. Samoja tiloja käytettiin opettamiseen ja opettajan yöpymiseen.

Yläkuvassa vuodelta 1937 Laura Lehtola on oikealla. 

Opettamisen lisäksi nuori opettaja osallistui myös talojen töihin taitojensa ja varsinkin tarpeen mukaan. Hän pärjäsi navetoissa, lampoloissa, metsätöissä ja toimi useamman kerran myös kätilönä. Sekä eläimille että ihmisille. Monesti Laura paranteli oppilaittensa ja näiden lähipiirin paiseita, turvotuksia, mahavaivoja ja niksahduksia. 

Kirjaa lukiessa kunnioitus nuoren naisen sisua ja toimeen tarttumista kohtaan kasvoi luku luvulta. Vaatimattomissakin oloissa pärjää kun on tarmoa, taitoa ja tahtoa.

Laura oli lähtöisin suomenkielisestä perheestä, mutta Inarin taloissa hän oppi vähitellen myös saamenkielen ja paljon saamen kulttuurista. Avarakatseisena naisena hän ymmärsi paikallisen kielen tärkeyden ja pyrki käyttämään sitä myös opetustyössään. Moinen lisäsi hänen suosiotaan syrjäseutujen torpissa.

Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aikana riehunut espanjantauti ehti Lappiin muutaman vuoden myöhässä, mutta silti yhtä tappavana. Vuosina 1919 - 1920 arviolta 190 Inarilaista kuoli epidemian seurauksena. Kuolema vieraili siis melkein jokaisessa alueen talossa.

Laura Lehtola ei itse sairastunut, mutta kovin monet hänen opetusalueeltaan kokivat kovan kohtalon.

Taudin hellitettyä elämä jatkui ja opettaja jatkoi kiertämistään tilalta toiselle. Hän opetti lukemaan, laulamaan, laskemaan ja myös ymmärtämään maailman kulkua. Syrjäisillä selkosilla hänen asenteensa ja elämänmyönteisyytensä auttoi lapsia ja nuoria elämässä eteenpäin.

Alakuvassa Laura Lehtola pitää sylissään valkohuivista Aune Sarrea.

Toinen maailmansota koitteli myös pohjoista. Moni Lauran entisistä oppilaista taisteli tuntureilla ja soilla Venäjää vastaan. Kirjassa kerrotaan myös heidän kohtaloistaan. 

Lopulta lapinsodan jäljiltä talot, tilat ja kylät olivat tuhkaa. Lapin jälleenrakennus oli mittava urakka ja se vaati kaikilta työtä ja uhrauksia. 

Myöhempinä vuosinaan Laura Lehtola osallistui Pohjoismaiden Saamelaisneuvostoon ja oli Saamelaisten Kristillisen Kansanopiston perustajajäsen. Pohjoinen ja sen väki olivat aina lähinnä hänen sydäntään. Saamelaiset luottamustoimet osoittivat myös sikäläisten kunnioitusta viimeistä katekeettaa kohtaan.

Kuten kirjan takakanteen oli kirjoitettu: Laura Lehtolan muistelmateos on lahja tämän päivän ihmiselle.

Yritin löytää Inarijärven kartasta Lauran Koulusaarta. Paikalliset varmasti tietävät missä se on, sillä se lienee ainoa muistomerkki jonka tämä sisukas kansansivistäjä ja humaani opettaja on saanut.

Hyvällä tiellä Tomin seurassa

Pyhiinvaelluksesta Espanjan Santiago de Compostelaan on kirjoitettu useita kirjoja. Monet niistä kestävät juuri ja juuri selailun, mutta eivät ole lukemisen väärtejä.

Siksipä olikin suuri ilo lukea Tom Tiaisen kertomus piiitkästä vaelluksesta Ranskan Le Puyista, halki pohjoisen Espanjan ja ihan Atlantin rannalle asti.

Hyvällä tiellä- kirjan parissa oli helppo löytää päivittäisen kävelyn rento rytmi ja maisemien vaihtuminen askelten tahtiin.

Kävely Santiago de Compostelaan on pohjimmiltaan vaellus pyhäinjäännösten ääreen ja siksi sillä on vahva uskonnollinen pohja. Tämän Tom Tiainen on kuvannut kirjassaan hyvin lempeästi ja kristinuskoa tyrkyttämättä.

Omat vaellukseni Caminoilla eivät ole olleet uskonnollisia, vaan enemmänkin seikkailuja vieraissa maisemissa, ja silti tunnen syvää sympatiaa Tiaisen filosofiaa kohtaan.






Hidas kävely halki lounaisen Ranskan on kuvattu mielenkiintoisesti.
On mukava lukea näistä itselle oudommista poluista ja kylistä niiden varrella.

Tiainen hallitsee maan kielen, josta on selkeästi hänelle suurta hyötyä. Ja kielitaidon tuoma yhteys paikallisiin asukkaisiin tuo oivaa lisäväriä vaelluspäivien ketjuun.

Eräs teoksen ansioista on se, että sen on kuvittanut Tiainen itse.

Aluksi minua harmitti valokuvien puuttuminen, mutta kun kävelin tekstin sisään en olisi enää huolinut muuta, kun kirjailijan itsensä piirtämät kuvat.
Piirroksista on helppo tunnistaa hetken olemus, ohikiitävä pilkahdus ihmisiä yhdistävästä ajasta ja paikasta.





Ihan yhteen syssyyn Tiainen ei koko retkeään kävele. Hän lopettaa ensimmäisen osuuden syksyiseen Logronoon ja jatkaa seuraavana keväänä vaellustaan samasta paikasta. Edelleen kohti länttä.

Espanjan osuus kirjan pituudesta on vain kolmannes... mikä lieneekin oikea suhde myös kilometreillä mitattuna.

Caminolla yhteys toisiin vaeltajiin, samassa pöydässä syöminen ja viereisissä sängyissä nukkuminen on tärkeä asia.
Joskus se kysyy hermoja, mutta enimmäkseen se huvittaa.

Tiainen tutustui kävelyllään kirjavaan vaeltajakansaan maailman joka kolkasta ja hän osaa myös kirjoittaa ulos nuo hilpeät ja paikoin syvällisetkin kohtaamiset.


Hyvällä tiellä on helppo kulkea, ja hyvä kirja on antoisaa lukea.

Kirja kansallispuistoista

Tea Karvisen teos suomen kansallispuistoista on kaunis ja opettavainen kirja maamme 40 helmestä.

Kirjan selailu sopii meille kansallispuistoissa kävelemisen ystäville.
Siihen kannattaa tarttua jo ennen retkeä, sillä kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään kunkin alueen luonnetta.




Ja kansallispuistossa haahuilun jälkeen kirja tuo maisemat ja metsien huminan takaisin kauniina muistoina.

Upeasti kuvitetusta opuksesta ei löydy karttoja tai tarkkoja reittiselostuksia taukopaikkoineen.

Niitä varten on toisia kirjoja.

Sen sijaan perehdytään alueiden historiaan ja paikallisiin erikoisuuksiin.
Karvinen on haastatellut yli sataa asiantuntijaa kansallispuistojen poluilla, rannoilla ja laavuilla.

"Kansallispuistot, maamme luonnon helmet" on vaatinut tekijältään siis varsin mittavan työn.

Karvinen on seitsemän vuoden aikana suhannut suomea ristiin rastiin, kolunnut kansallispuistoja yli 700 päivää ja nostanut kameran silmilleen uskomattoman monta kertaa.

Ilmankos kirjan kuvitus on ensiluokkaista.

Pakkanen paukkuu, laine liplattaa ja koivikko suhisee ihan lukijalle asti.

Erityisen hauskaa oli lukea itselleni tutuista kansallispuistoista.

Kuinka monta kertaa olenkaan niiden pitkospuilla seikkaillut ja ihastellut näkemääni.
Maisemien tuumailijalle uusien näkökulmien ja alueiden historian löytäminen tämän kirjan sivuilta oli makoisaa ja myös ylen sivistävää.

Ja sitten ovat nämä minulle tuntemattomat kansallispuistot. Tämä kirja osoitti, että niitä on lupaavan monta.

Niiden poluille ja pusikoihin syttyi yllättäen  outo kaipuu...

Tea Karvinen teki epäilemättä yhden Suomi 100-juhlavuoden tärkeimmistä kirjoista.

Vallankin tällaisen luonnossa kävelijän näkökulmasta.






(Oikeasti teoksen sivut eivät ole näin sinisiä... pahoittelen teknistä ongelmaa)

Pakolais-Erman purjehdus Atlantin yli

Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia ja muita sodan rampauttamia.

Kovimmilla olivat maat, joiden yli oli marssittu ensin lännestä ja sitten idästä.

Pikkuruisesta naapuristamme Virosta pakeni väkeä ensin tänne Suomeen ja täältä sitten vielä lännemmäksi Ruotsiin.

Vuonna 1945 silloinen Neuvostoliitto painosti Ruotsia luovuttamaan pakolaiset takaisin helmoihinsa. Näille luvattiin työpaikkoja ja hyvää kohtelua. Tosiasiassa palautetut olisivat päätyneet suoraan Siperian vankileireille.

Niinpä uhkarohkea pieni joukko Tukholmassa asuvia vironpakolaisia päätti keinolla millä hyvänsä paeta kauemmaksi länteen, vaikka pienellä purkilla yli Atlantin..
Pakolaismiehistöön valikoitui kokeneita merenkulkijoita, joiden taidot myrskyissä ja tyvenessä pitivät porukan pinnalla.

Koska pakoa suunnittelevilla ei ollut paljoakaan rahaa matkan kustannuksiin, he haalivat mukaan muita lännemmäksi haluavia.
Kun jokainen antoi säästönsä, saatiin ostettua 11-metrinen puinen Erma.

Tosin se tarkoitti myös, että neljälle hengelle rakennettuun paattiin piti mahduttaa 16 ihmistä, joista neljä oli lapsia.

Niinpä Ermaan rakennettiin lisäkoijia nukkumista varten. Kaikista yrityksistä huolimatta petipaikka järjestyi vain 14 ihmiselle.
Silloin hoksattiin, että kannellahan on aina vähintään kaksi miestä vahtivuorossa, joten 14 punkkaa riitti mainiosti.

Ruokaa ja vettä lastattiin joka nurkka täyteen ja elokuisena iltana 1945, muina miehinä, Erma irtosi kotilaituristaan.

Tukholmasta lähdettyään Erman miehistö ei uskaltanut purjehtia Tanskan salmista, sillä siellä oli nähty Neuvostoliittolaisia aluksia. Hetken mietittyään he oikaisivat Ruotsin halki Götan kanavaa pitkin.

Toinen oikaisu tapahtui Skotlannissa.
Englannin kanaalin kautta oli liian vaarallista matkata, sillä Ranska oli luovuttanut pakolaisia Neuvostoliittoon.
Niinpä Erma seilasi Kaledonian kanavaa. Tankeissa sillä oli huippudieseliä, jonka skotit lahjoittivat suoraan saksalaisen sukellusveneen säiliöstä.

Irlannin jälkeen Erma suuntasi etelään Madeiralle saavuttaakseen sieltä länteen auttavat pasaatituulet.

Madeiralla laivaväki ei päässyt maihin ruotsalaisten muukalaispassiensa takia.
Pohjoismaiden konsuli järjesti kuitenkin seurueen lapsille hevosajelun Funchalissa.
Kaikkine herkkuineen.

Purjehdus vapauteen on kirjoitettu Erman miespuolisten matkaajien näkökulmasta.
Aluksen moottorin ja purjeiden hallitsemisesta saa todella hyvän kuvan.
Suolavesi pärskyy ja köysistö valittaa.

Naismatkustajien ja lasten matkasta kerrotaan valitettavan vähän. Lapset toki saivat turvaköyden ympärilleen aina kannella ollessaan. Ja myrskyissä he nukkuivat kuin tukit. Paitsi kun aallokko pudotti pienoiset punkistaan.

Olisi ollut kiva lukea myös naisten arkisesta päivästä Ermalla. Miten he saivat vilkkaat lapset viihtymään ahtaissa oloissa? Miltä tuntui, kun meri löi yli aluksen? Tai kun jättimäinen valas kävi puhaltamassa vettä laivaväen päälle.

Tai kun viimeiset potut oli syöty.

Pitkällä purjehduksella halki valtameren Erman ruokavarat ehtyivät uhkaavasti. Samoin tyhjenivät vesitankit.
Osa ruuasta myös pilaantui myrskyjen lyödessä suolaista vettä varastoihin.

Kalastus toi saaliiksi vain yhden tosi ison kalan.
Niinpä ruokaa ja vettä säännösteltiin, ja merimailien kuluessa aina vain ankarammin.

Kirjan kansikuva kertoo hetkestä, jolloin USAlainen risteilijä osui ruoka- ja vesipulasta kärsivän Erman reitille. Ja pelasti pakolaiset anteliaisuudellaan.

Amerikkalaiset lahjoittivat Ermaan ylenpalttisesti ruokaa, vettä, tupakkaa, makeisia ja polttoainetta.

Näin autettuna Erma lopulta saavutti päämääränsä joulukuussa 1945. Purjehdittuaan neljä ja puoli kuukautta.

Kirjassa kerrotaan mitä kullekin matkaajalle sittemmin tapahtui.
Myös siitä, miten 45 vuotta myöhemmin risteilijän tutkamies otti pakolaisiin yhteyttä muistellakseen tapahtunutta.

Ja juhlistaakseen vapautta.

Voldemar Veedam kirjoitti mainion kirjansa Erman retkestä jo vuonna 1952. Se onnistui Carl B. Wallin avustuksella.
Teos käännettiin pian usealle kielelle ja se saikin suuren suosion. Ja aivan ansaitusti!

Maamme poliittisen varovaisuuden takia suomennos ilmestyi vasta 2017.

Pistää miettimään, kuinka moni vastaavanlainen kirja odottaa suomentamistaan.