torstai 27. joulukuuta 2018

Katsaus menneen vuoden 2018 retkiin

Vuosi 2018 oli jälleen täynnä sielua ja kehoa ilahduttavia kävelyjä.
Lähiretkeily on iisiä, joten Hämeenlinnan Aulangolla tuli seikkailtua vuoden aikana useamman kerran. Siellä on helppo kävellä kelissä kuin kelissä. Aulangon monipuolisilla poluilla pääsee mukavasti vaihteleviin maisemiin.
Talvisella Aulangonjärvellä oli hienot ladut. Kuvassa hiihtäjät kiertävät Lusikkaniemeä.



Vaan kun kevät koitti ja hiihtoladut katosivat, pääsin Apparalle lähimetsäni reiteille. Siellä tuli hiippailtua jopa pari kertaa viikossa. Apparan mäkisillä poluilla ja hikisissä tunnelmissa kävelykunto kohosi melkein huomaamatta.

Vuoteen kuului myös suuri suru. Jouduimme luopumaan hyvästä ystävästämme ja aivan parhaasta retkikaverista, eli pitkospuita rakastavasta Elmosta.
















Vapuntienoon vietimme lempparisaarellamme Madeiralla. Seikkailimme monissa meille uusissa paikoissa.

Mutta vielä tämän viidennenkin kerran jälkeen jäi osa saaren poluista tutkimatta














Levadavaellus oli pitkästä aikaa ihanaa.

Myös kinkkinen vuoristopolku Pico Arieirolta Pico Ruivolle tuli tutuksi.



Kuhmoisten Isojärvi on yksi suosikeistamme. Kävelimme siellä pitkän lenkin etsien kadonneita majavia. Niitä ei löytynyt... vai?







Evolla pääsimme tutustumaan ainutlaatuiseen Kotisten aarnialueeseen. Sellaisessa metsässä pitäisi jokaisen päästä joskus kävelemään.










Kesäkuu johdatti meidät pohjoiseen.

Pallastunturi vei melkein jalat alta. Olos yllätti hienoilla poluillaan ja upeilla maisemilla.












Täällä oli todella helppo ymmärtää heitä, jotka kärsivät kalvavasta lapinkuumeesta.




Saattaa olla, että itselläkin on jotain oireita...




Palattuamme takaisin etelään teimme retken Liesjärvelle. Tälläkertaa kuljimme sen pohjoisia polkuja.


Elokuussa läksimme Rukalle ja Oulankan maisemiin. Kiutakönkään pauhu ja sen punainen seinämä olivat taas yksi viikon kohokohdista.









Viikon aikana perheen miesväki vaelsi Karhunkierroksen. Minä tein hieman lyhyempiä lenkkejä.

Syyskuussa toteutimme pitkäaikaisen haaveemme ja palasimme Caminolle. Kävelimme Portugalin Portosta Santiago de Compostelaan.
Lähes kolmen viikon ja 300 km kävelyssä oli muutamia mutkia, joista kyllä selvittiin
(blogin yläpalkista pääset lukemaan vaelluksen päiväkohtaiset sepustukset).


Päivämme Caminolla oli helteisiä ja nautimme liki jokaisesta askeleesta. Kävelimme meille tuntemattomia reittejä, eli senda litoralia ja variante espritualia.





Marraskuussa palasimme aina yhtä sykähdyttävälle Teneriffalle.




Saimme jokaisena päivänä vaeltaa kuumassa auringonpaisteessa. Tämä oli parasta D-vitamiinin tankkausta kotimaan pimeyttä vastaan.













Tälläkään kertaa ei ollut uimapukua mukana, sillä vietimme päivämme vuoristopoluilla ja metsissä.
































Kokosin tähän vain tärkeimmät vuoden 2018 retkistä. Kävelyiden tunnelmista ja maisemista oli hauska kirjoittaa blogijuttuja. Toivottavasti lukijatkin saivat niistä jotain irti.
Alkava vuosi 2019 tuo toivottavasti kilometritolkulla uusia, makoisia kävelyretkiä. Alustavissa suunnitelmissa kuljetaan niin etelässä kuin pohjoisessakin. Saas nähdä kuinka kaikki nuo haaveet toteutuvat...




sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Jouluinen Hämeen Linna

Joulukuun puolivälissä eli Tuomaan Markkinoiden yhteydessä Hämeen Linna valaistiin kaupunkilaisten iloksi jouluisilla väreillä. Kävimme iltakävelyllä linnan nurkilla valoshown viimeisenä iltana.
Kauniin punaisen taustavärin lisäksi nuo keltaiset pilkut vilistivät villisti ympyrää.
Lisää tällaista, kiitos.









Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää joulua, sekä runsaasti luontoa ja retkeilyä vuodelle 2019.

t.Tiina


sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Teneriffa: Pico de Galaa kiertämässä

(28.11.18) Ylen aktiivinen viikkomme Teneriffalla alkoi olla pulkassa. Viimeiseksi retkeksi valitsimme saaren länsiosasta tutun reitin, joka kiersi Pico de Galan.
Jätimme auton lähelle Fleytas-ravintolaa tien TF-82 varteen hieman Erjosista etelään (jutun lopun kartassa oikea yläkulma).

Tästä lähdimme tien yli, kävelimme hetken tiellä pohjoiseen päin ja pian olimmekin jo oikealla polulla.
Reitti erkani maantiestä miltei huomaamatta.

Tässäkin kohdin hyvästä kartasta oli todella hyötyä.



Alussa väylä oli liki umpeenkasvanut.

Piikkiset ja hernepensaantapaiset kasvit melkein ahmaisivat koko polun.

Onneksi olimme olleet täällä ennenkin, joten emme antaneet kasvillisuuden hämätä.



Tiesimme, että tässä kulkee polku, vaikka pusikot olivat toista mieltä.

Seikkailimme polkusokkelossa pusikoiden keskellä, kunnes yhytimme miltei lukukelvottoman opasteen.

Eips siinä mitään, läksimme vanhasta muistista tästä vasemmalle ja kohti kukkuloita.












Kohta saimme lisää ohjeita ja opasteita päivän retkelle.

Melkein kaikki merkeistä olivat kohtalaisen selkeitä, paitsi tuo vasen alakulma.
Siinä kielletään jotain, mutta mitä?

Jos tiedät mistä on kysymys kerro toki.

















Pian helppokulkuinen polku lähti maltillisesti nousemaan kohti korkeuksia.



Kotvasen tovin kuluttua nousu ei enää ollut niin maltillista.

Aurinko paistoi  marraskuisella kiihkolla ja tunnelma alkoi olla helteinen.



Vaikka olimme jo useamman päivän kävelleet jyrkkiäkin ylämäkiä, tuntui tämä taas kintuissa ja keuhkoissa.

Nyt ei voinut edes syyttää korkeaa ilmanalaa.






Juuri kun alkoivat voimat loppua (lyhyemmältä meistä) saavutimme liki tasamaata mäntyjen keskellä kulkevan metsäautotien.

Tämä näytti oikein hyvältä.




Metsäautotien varrelta avautui kiva maisema Santiago del Teiden suuntaan, vaikkakaan itse kaupunkia ei juuri näkynyt.


Saimme kulkea  tasaisella ja pehmeällä, jättiläisneulasten peittämällä tiellä aika pitkään.

Pidimme pienen leppoisan lepotauonkin mäntyjen katveessa.




Sopuisa metsätie päättyi kivikkoiseen polkuun, joka lähti nousemaan jyrkästi.

Ei muuta kuin mäkeen vaan!




Taas alkoi aurinko paistaa hieman kuumemmin.
























Hikisen hetken noustuamme saimme Teideen oikein hyvän kuvakulman.




Jyrkissä rinteissä tällaiset kuvauspaussit olivat hyvin tarpeellisia.














Kun saavutimme harjanteen laen ja näimme sen toiselle puolen, oli edessämme seuraavan laakson pohjalla nököttävä Masca.

Näissä maisemissa kävelimme myös pari päivää aikaisemmin.

Levähdimme pikku hetken ja lähdimme sitten vasemmalle polkua pitkin tavoittelemaan paikallista huippua, eli Pico la Mesaa (1321 mpy).
Joissain kartoissa huipun nimi on Pico Verde.

Nousu oli alussa helppoa. Mutta sitten rinne jyrkkeni ja kivet kasvoivat.
Huipulle johtava polku ei ollut kovin selkeä ja hankalimmissa kohdin tällainen lyhyempi ihminen joutui käyttämään myös käsivoimia.













Täältä ylhäältä Mascan kiemurainen ja kapea tie erottui hyvin maastosta.


Mitä korkeammalle kipusimme, sitä hankalammaksi nousu muuttui.

Näin ylhäällä ei ollut varaa harha-askeliin. Kallio putosi jalkaimme juuressa kymmeniä metrejä.


Kuljimme siis varovasti ja kiirehtimättä.






Huipulta avautui hulppeita maisemia joka suuntaan.





Guerguesin polku, jolla taannoin seikkailimme näkyi tänne ylös miltei kokonaan.

Mascan rotko, joka alkaa Mascan kylästä ja loppuu meren rantaan oli hyvin aistittavissa harjanteiden sokkeloissa.




Santiago del Teiden kaupunki tuossa ylemmässä kuvassa näytti kovin pikkuruiselta.


Kun huipulle nousu vaati tarkkaa askellusta ja hieman myös käsivoimia, oli sieltä laskeutuminen astetta hankalampaa.

Onneksi kumpikaan meistä ei hirveästi kammoa korkeita paikkoja, sillä alaspäin tullessa jyrkät pudotukset olivat aivan nenän edessä.
Ihan pikkasen kyllä polvet tutisivat.






Selvisimme kunnialla huipusta ja sen jälkeen läksimme seuraamaan hyvin tallottua polkua kohti Cumbre de Bolicoa.

Oli helpotus kulkea ilman, että piti varoa joka askelta.




Olimme edelleen melko korkealla ja maisemat olivat sen mukaisia.

Reittimme seuraili kukkulan rinnettä ja tuosta kuvasta huolimatta oli melko tasainen.







Polun varressa oli muutamia vedenkeräysvirityksiä.

Tuo verkko kerää ilman kosteutta ja valuttaa sen sitten putkistoon, josta vesi otetaan hyötykäyttöön kasveille, eläimille ja sammutustöihin.

Tietämättömän silmään tuo näytti aika tehottomalta, mutta ilmeisesti systeemi toimii. Tuskin näitä häkkyröitä muuten olisi tänne pystytelty.

Saavuimme opastolpalle, josta ei meille ollut hirveesti hyötyä. Valitsimme näet maastosta tien, jonka alussa oli keltavalkoinen ruksi, sillä se ei kuulunut mihinkään viralliseen reittiin.

Olimme kuitenkin kulkeneet sitä pitkin vuosia sitten ja tiesimme mitä olimme tekemässä.



Kävelimme varjoista metsätietä  kohtalaisen tovin. Muutaman ylämäen jälkeen kohosi Teide jälleen horisontissa.


Jatkoimme harjanteen huipulla pohjoiseen.

Maisemaa hallitsi Teide ja siitä sai näpättyä monta kuvaa.






















Pian kukkuloiden takana häämötti Erjos. Ihan sinne asti emme olleet kävelemässä, vaan teimme alamäen juurella jyrkän käännöksen oikealle  kohti autoamme.


Palasimme Fleytas-ravintolalle samaa liki umpeenkasvanutta polkua, jolta aloitimme retkemme.

Lounaan ääressä kertasimme päivän kulkua. Kilometrejä tuli käveltyä ehkä 13. Maasto oli ollut vaihtelevaa ja olimme myös onnistuneesti leikkineet urheita vuoristokiipeilijöitä.



Teneriffa oli taas näyttänyt meille parempaa puoltaan, helteisiä rinteitä ja upeita maisemia.
Kartta: Tenerife Hikers` Maps