perjantai 22. helmikuuta 2019

Lehdettömiä puita



Hämeenlinnan Aulangolla voi kävellä myös Vanajaveden äärellä. Mukava reitti kulkee hotellin ohitse aivan rannassa.
Keli oli mitä mainioin, mitä nyt pohjoinen kipakka tuuli sai posket ehkä liiaksi punoittamaan. Jäisen veden äärellä kun ei ollut hirveesti tuulensuojaa.

Parasta tällä kävelyllä olivat alueen upeat, vanhat puut. Näin lehdettömänä aikana niiden muodot olivat oikein edukseen. Oksat kurottivat taivaalle kuin anatomian oppikirjan verisuonisto.



Uskaltauduimme myös seudulle, jossa kävely muina vuodenaikoina oli paitsi vaarallista, myös hieman kiellettyäkin.

Eli kuljimme mukavan helpolla hankikannolla halki Aulangon golfkentän.

Nyt emme häirinneet puttailevia golffareita, eikä ollut vaaraa ilmassa sikin sokin sinkoilevista kivikovista palloista.



Tällä kentällä pelattiin ensimmäinen peli jo vuonna 1940.
Alueen upea puusto näyttää kyllä vanhemmalta.




Koivut oli helppo tunnistaa.

Nuo kaikista suurimmat puut ovat tammia, ainakin terhojen ja kuivuneiden lehtien perusteella.

Puustossa lienee myös pyökkejä, lehtikuusia ja  muitakin jalopuita.








... ehkä pitää palata tunnistustehtäviin, kun puissa on lehdet...





Rannan osmankäämit olivat ihan räjähtäneitä. Niiden linjakas ajaton tyyli oli vaihtunut 60-luvun tupeeraukseen.



Hotellin nurkalla nököttää valerauniorakennelma. Joku neropatti oli tökännyt tuollaisen peltisen roskiksen sen salaperäisen sisäänkäynnin eteen. Kaikki ideat eivät ole hyviä.
Luolan sisällä leijona vahti aavistuksen tympääntyneenä simpukoiden koristamaa allasta.



Vaikka jaloittelu ei ollut pituudella pilattu, se piristi sielua paitsi kirpaisevan tuulen, myös ennen kaikkea upeiden puiden ansiosta.
Lopun leijonakin on oikeasti ihan onnellinen.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Pöntöt puhtaaksi, kevät on täällä

Tintit pihapuissa pitivät sellaista melskettä, että oli pakko mennä siivoamaan herrasväen vuokramökit  kevätkuntoon.

Portinpielen koivussa nököttävässä pöntössä ei suinkaan ole antennia katolla. Rautalankahäkkyrän tehtävänä on pitää naapurin kissa poissa pöntön katolta.
Kissalla kun oli välillä tapana istua vaanimassa tirppoja kynnet terävinä.

Viime keväänä tässä pyöri sekä tali-, että sinitiaisia.
Lopulta pönttöön pesi terhakka ja toimelias sinitiaispariskunta.
Ne kantoivat ensin hartiavoimin pesäkamppeita ja kotvasen tovin kuluttua lukemattoman määrän itikoita pönttöönsä.
Suvi oli lämmin ja houkutti monet siivekkäät hankkimaan toisenkin poikueen.

Nyt löysimme pöntöstä tukevan pesärakennelman ja yhden miltei täysikasvuisen poikasvainaan. Olisikohan tuo reppana kesän jälkimmäisestä poikueesta?




Pesä ja pikkuruinen vainaja hävitettiin, sillä näissä vanhoissa pesissä talvehtii usein lintujen loisia ja muita inhakkeita.
Lisäksi poikueen turvallisuuden kannalta on parempi, ettei pönttöön kasaudu liian monia pesiä päällekäin.

Remppamies rapsutteli vielä puukolla huushollin seinistä turhia mättäitä ja sitten pönttö nostettiin takaisin puuhun.
Se aseteltiin huolellisesti niin, ettei suuaukko olisi kovin kohti taivasta.
Ei ole kiva, jos makkariin sataa sisään.



Toinen pönttö omenapuun katveessa oli typötyhjä!
Perinteisesti tässä on ollut kirjosieppojen koti. Niitä lentelikin kesällä lupaavasti pihapiirissä, mutta nyt pöntössä ei ollut edes pesän tekelettä. Harmi.



Kolmas pönttö korkealla omenapuussa oli jossain vaiheessa päässyt tikan huomioon.

Tämä on tällainen luonnonmukainen ekopönttö, jonka luulisi vetävän puoleensa myös innokkaita pesijöitä.

Täältä löytyi sentään jotain merkkejä kesäisestä elämästä, sillä jonkin sortin ampiaiset olivat rakentaneet pesänalkua pöntön kattoon.

Tuokin pesä poistettiin ja tikan nokan jäljet peitettiin peltilevyllä.

Samalla pönttö siirrettiin hieman alemmaksi, jotta huoltotoimet olisivat vastaisuudessa  helpompia.


















Neljäs pönttö oli tyhjä. Ei ollut kelvannut tirpoille tämäkään arvokoti hyvällä sijainnilla.

Myös viides oli asumaton. Ja se sentään on ihan parhaalla paikalla pihlajan katveessa.

Viime kesä oli pitkä ja lämmin. Puutarha uhkui kasvua ja elämää. Suvi tuntui hymyilevän kaikelle elolliselle. Helteellä olin myös järkännyt puiden katveeseen vesialtaan janoisille siivekkäille. Ja piikikkäille.

Miksi nämä kämpät eivät keväällä olleet lintujen mieleen?

Pitäisikö vastaisuudessa tehdä jotain toisin?






Utelias ja hyvin rohkea fasaanikukko tuli ihmettelemään lumessa kahlailuamme.



Tein jonkin aikaa sitten limpparipullosta lintulaudan prototyypin, jota oli vielä tarkoitus kehitellä.

Tintit olivatkin siihen niin tyytväisiä, että lopullinen kehitystyö taitaa olla tarpeetonta.




Nyt ovat kaikki pihan viisi pönttöä valmiina uuteen pesimäkauteen.

Aurinko ja lämpö saavat paikalliset linnut jo kovasti tarkastelemaan eri kiinteistöjä sillä silmällä.

Toivottavasti ens´ kesänä saamme puutarhaan monta poikuetta!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Hämeenlinnan luminen rantareitti

Miltei ympäri vuorokauden jatkuvien lumisateiden keskellä aurinko armas suostui hymyilemään muutaman tunnin. Lopultakin!

Hilppasin samantein kamera taskussa Hämeenlinnan kuuluisalle rantareitille.

Kiersin reitin myötäpäivään, kuten niin usein ennenkin.
Tällä kertaa tämä oli tarkoin valittu suunta, sillä pohjoisesta kävi viluinen viima ja sitä vasten kävellessäni olisin hyvän matkaa Kaupunginpuiston suojassa.

Retki alkoi linnan kainalosta.

Entinen Tykistömuseo, nykyinen Militaria on aivan linnan kupeessa.

Sen pihalla sojotti toisenlaisia talventörröttäjiä.

Kaupunginpuiston rannassa venevalkama kumpuineen näytti aivan hautuumaalta.

Venerivistö nukkui talviuntaan.













Kaupunginpuisto on täynnä hienoja vanhoja puita.

Näin lehdettömään aikaan niiden muodot pääsevät paremmin esille.






















Vanha laivalaituri ja odotusmaja ovat muistoja puiston kultaisemmalta kaudelta.




Ilmapiiri muuttui aika lailla viileämmäksi, kun reitti vei pois auringon paisteesta.

Myös se pohjoinen viima alkoi tuntua kasvoissa.


Rautatiesillalla pääsin kääntämään selkäni viimalle. Heti tuli lämpimämpi.

Sillalta pohjoiseen pilkottavat Aulangon hotelli ja kylpylä.







Sillan jälkeen laskeuduin aivan rantaan ja sivuutin lumisen nuotiopaikan suunnatessani pitkoksille.


Vaikka eihän niitä pitkospuita näkynyt, tietenkään.

Jossain tuolla hangen alla oli puinen polku. Seurasin lumisia jälkiä etelään päin.

Täällä tuulen suojassa oli melkein helle.




















Vanajaveden jäällä ei oltu paljoa kuljettu.
Ei edes suksilla.



Rantareitin itäinen pitkäsivu kulkee kapealla suikaleella rannan ja junaradan välissä.

Oli ilo huomata, kuinka kauniisti lumi oli aurattu kulkijain tieltä.

Junat pöläyttivät ilmaan mukavan lumiusvan.

Varikonniemessä on muutamia suojeltuja rakennuksia niiltä ajoilta, jolloin täällä oli höyrysaha ja sen henkilökunnan asuinalue.


Uusi asuntoalue on lohkaissut aika kappaleen rannan lehtoalueesta.

Lisää taloja on rakenteilla.










Kun rantareitti saavutti kaupunkialueen, ei lumen määrä suinkaan vähentynyt.


Saavutin reitin eteläisimmän pisteen, eli Vanajaveden sillan.

Rantareittiä on ajateltu jatkaa tästä vielä etelämmäksikin. Jatkopala veisi kulttuurikeskus Verkatehtaan editse Paasikiven sillalle.

Ehkäpä tutkailen tuon osuuden keväämmällä.


Ympyrä alkoi sulkeutua, sillä horisontissa kimalsi jo lähtöpaikkani, Hämeen linna.


Laiskan kävelijän auto odotti auringon lämmittämänä linna P-paikalla.